Viitteitä siitä, millaisella iskulla nykyaikainen sota voisi alkaa, saadaan esimerkiksi Israelin tuoreimmasta Juniper Cobra -harjoituksesta. Siinä juutalaisvaltion vihollisia markkeerasivat Iran ja Hizbollah, joista kummankaan asevoimat eivät teknillisessä kehityksessä vedä vertoja Venäjälle. Iranilla on kuitenkin käytössään ballistisia ohjuksia ja Hizbollahilla Syyriasta sotasaaliiksi saatuja raketteja ja ohjuksia.
Harjoitustilanne alkoi Iranin ballististen ohjusten yllätysiskulla Israelin suurimpia asutuskeskuksia vastaan ja Hizbollahin rakettikeskityksellä Haifaan. Israelin ilmavoimien tehokkain kärki koostuu 225 hävittäjästä mallia F-15 ja F-16 sekä parista F-35A-koneesta. Viimeksi mainittua konetyyppiä havitellaan meidänkin tulevaksi monitoimihävittäjäksemme.
Israelilaiset eivät suunnanneet ainoatakaan hävittäjää torjumaan vihollisen ensi-iskun ohjuksia, sillä niistä ei olisi ollut mitään hyötyä. Lentokoneella ei pystytä torjumaan ballistisia ohjuksia, eikä ihan helpolla myöskään ilmakehässä eteneviä risteilyohjuksia. Ne hävittäjät, jotka harjoituksen aikana käskettiin nousta kentiltä, kiersivät Israelin ilmatilassa valmiina iskemään vihollisen mahdollisia pommikonemuodostelmia vastaan.
Jos Suomi joutuisi sotaan suurvalta Venäjää vastaan, saattaisi sotatoimien alku muistuttaa taktiikaltaan hyvinkin talvisodan ja jatkosodan aikaista kaavaa. Ensi-iskut kohdistuisivat nytkin kaupunkeihin ja valtakunnallisesti tärkeisiin kohteisiin. Mutta niitä ei tehtäisikään enää pommikoneilla, vaan strategisilla ohjuksilla, joita vastaan torjuntahävittäjät olisivat täysin avuttomia, olkoot ominaisuuksiltaan miten monitoimisia tahansa.
Hornettien seuraajaksi haviteltu amerikkalainen F-35A on huippumoderni monitoimikone. Se katsotaan kansainvälisessä luokituksessa hävittäjäpommittajaksi, joka on tarkoitettu ennen muuta hyökkäysaseeksi. Ja sellaisena sen näkisi myös Venäjä. On turha muistuttaa, että hyökkäys onkin paras puolustus ja että sodassa Suomen olisi lupa iskeä syvälle vihollisen selustaan.
Vaikka Suomella olisi takanaan liittokunnan tuki, hakeutumista lännen ärhenteleväksi etuvartioksi tulisi välttää.
Lupa olisi, mutta olisiko järkeä edes suunnitella tämän tapaista itsemurhaiskua? Voitaisiinko Suomeen koskaan valita sellaista presidenttiä, joka ylipäällikkönä sallisi hävittäjäpommittajien iskut esimerkiksi Plesetskin avaruuskeskukseen Arkangelissa? Vanhan valtakunnan rajan ylittämisestä 1941 on saatu kuulla tarpeeksi moitteita.
Plesetskistä ammutaan maata kiertävälle radalle satelliitit, joiden välittämää dataa tarvitaan täsmäpommien ohjaamiseen. Vaikka Suomi kuinka selittäisi supervaltanaapurille, ettei avaruustukikohdan pommittaminen suinkaan kuulu meidän suunnitelmiimme, uskoisiko Venäjä sitä? Plesetski on sille niin tärkeä strateginen suojelukohde, ettei sitä jätettäisi meikäläisten hävittäjäpommittajien armoille.
Viimeistään silloin, kun ensimmäiset F-35A-koneet ilmestyvät Suomen kamaralle, nousevat Rovaniemen, Luonetjärven ja Pispalan lentotukikohdat Venäjän ydinaseiden kohdeluettelossa ykkösmaaleiksi. Pienen, Natoon kuulumattoman valtion olisi viisainta varustaa puolustusvoimansa aseilla, jotka eivät kilpaile pelotusarvossa sentään supervaltaluokassa. Vaikka Suomella olisi takanaan liittokunnan tuki, hakeutumista lännen ärhenteleväksi etuvartioksi tulisi välttää.
Väärä käsitys sodan kuvasta on vaivannut Suomen varautumissuunnittelua kirouksen lailla. Itsenäisyytemme ensi hetkinä meillä pelättiin Ruotsin hyökkäystä. Kun tajuttiin, ettei länsinaapuri lähdekään kalistelemaan aseitaan Ahvenanmaan takia, alettiin hautoa sellaista uhkakuvaa, että vihollinen tulee mereltä.
Uskottiin, että Suomi joutuisi hyökkäyksen kohteeksi vain yleiseurooppalaisen sodan aikana, kun ulkopuolinen mahti yrittäisi mereltä käsin loukata maamme puolueettomuutta. Sen varjelemisen katsottiin edellyttävän vahvoja merivoimia. Säädettiin laivastolaki, joka toimi rahoitusautomaattina sota-alusten hankintaohjelmalle. Tämän tuloksena valmistuivat muun muassa surullisen kuuluisat panssarilaivat.
Omaksumallamme sodan kuvalla ei ollut mitään tekemistä vallitsevan todellisuuden kanssa. Uhka-arvio syntyi pienessä poliitikkopiirissä, joka valitsi kuultavakseen vain meripuolustuksen asiantuntijoita. Maavoimien nuoret jääkäriupseerit olivat liian kokemattomia pohtimaan valtakunnan tason turvallisuuskysymyksiä. Heille riitti, kun armeija oli saatu siivottua korkeammin koulutetuista ”ryssänupseereista”.
Eirik Hornborgin johtama puolustusrevisioni oli perillä sotilaspoliittisesta tilanteesta. Se kirjasi tuhatsivuiseen mietintöönsä tosiasiat, joiden pohjalta Suomen olisi pitänyt kehittää puolustustaan. Presidentti Relander ja Kyösti Kallion hallitus päättivät kuitenkin salata eduskunnalta Hornborgin komiteamietinnön keskeisimmät osat. Ne paljastivat muka liikaa maanpuolustuksemme heikkouksia venäläisille. Kansanedustajat jätettiin vääristyneen uhkakuvan varaan.
Harjoitustilanne alkoi Iranin ballististen ohjusten yllätysiskulla Israelin suurimpia asutuskeskuksia vastaan ja Hizbollahin rakettikeskityksellä Haifaan. Israelin ilmavoimien tehokkain kärki koostuu 225 hävittäjästä mallia F-15 ja F-16 sekä parista F-35A-koneesta. Viimeksi mainittua konetyyppiä havitellaan meidänkin tulevaksi monitoimihävittäjäksemme.
Israelilaiset eivät suunnanneet ainoatakaan hävittäjää torjumaan vihollisen ensi-iskun ohjuksia, sillä niistä ei olisi ollut mitään hyötyä. Lentokoneella ei pystytä torjumaan ballistisia ohjuksia, eikä ihan helpolla myöskään ilmakehässä eteneviä risteilyohjuksia. Ne hävittäjät, jotka harjoituksen aikana käskettiin nousta kentiltä, kiersivät Israelin ilmatilassa valmiina iskemään vihollisen mahdollisia pommikonemuodostelmia vastaan.
Jos Suomi joutuisi sotaan suurvalta Venäjää vastaan, saattaisi sotatoimien alku muistuttaa taktiikaltaan hyvinkin talvisodan ja jatkosodan aikaista kaavaa. Ensi-iskut kohdistuisivat nytkin kaupunkeihin ja valtakunnallisesti tärkeisiin kohteisiin. Mutta niitä ei tehtäisikään enää pommikoneilla, vaan strategisilla ohjuksilla, joita vastaan torjuntahävittäjät olisivat täysin avuttomia, olkoot ominaisuuksiltaan miten monitoimisia tahansa.
Hornettien seuraajaksi haviteltu amerikkalainen F-35A on huippumoderni monitoimikone. Se katsotaan kansainvälisessä luokituksessa hävittäjäpommittajaksi, joka on tarkoitettu ennen muuta hyökkäysaseeksi. Ja sellaisena sen näkisi myös Venäjä. On turha muistuttaa, että hyökkäys onkin paras puolustus ja että sodassa Suomen olisi lupa iskeä syvälle vihollisen selustaan.
Vaikka Suomella olisi takanaan liittokunnan tuki, hakeutumista lännen ärhenteleväksi etuvartioksi tulisi välttää.
Lupa olisi, mutta olisiko järkeä edes suunnitella tämän tapaista itsemurhaiskua? Voitaisiinko Suomeen koskaan valita sellaista presidenttiä, joka ylipäällikkönä sallisi hävittäjäpommittajien iskut esimerkiksi Plesetskin avaruuskeskukseen Arkangelissa? Vanhan valtakunnan rajan ylittämisestä 1941 on saatu kuulla tarpeeksi moitteita.
Plesetskistä ammutaan maata kiertävälle radalle satelliitit, joiden välittämää dataa tarvitaan täsmäpommien ohjaamiseen. Vaikka Suomi kuinka selittäisi supervaltanaapurille, ettei avaruustukikohdan pommittaminen suinkaan kuulu meidän suunnitelmiimme, uskoisiko Venäjä sitä? Plesetski on sille niin tärkeä strateginen suojelukohde, ettei sitä jätettäisi meikäläisten hävittäjäpommittajien armoille.
Viimeistään silloin, kun ensimmäiset F-35A-koneet ilmestyvät Suomen kamaralle, nousevat Rovaniemen, Luonetjärven ja Pispalan lentotukikohdat Venäjän ydinaseiden kohdeluettelossa ykkösmaaleiksi. Pienen, Natoon kuulumattoman valtion olisi viisainta varustaa puolustusvoimansa aseilla, jotka eivät kilpaile pelotusarvossa sentään supervaltaluokassa. Vaikka Suomella olisi takanaan liittokunnan tuki, hakeutumista lännen ärhenteleväksi etuvartioksi tulisi välttää.
Väärä käsitys sodan kuvasta on vaivannut Suomen varautumissuunnittelua kirouksen lailla. Itsenäisyytemme ensi hetkinä meillä pelättiin Ruotsin hyökkäystä. Kun tajuttiin, ettei länsinaapuri lähdekään kalistelemaan aseitaan Ahvenanmaan takia, alettiin hautoa sellaista uhkakuvaa, että vihollinen tulee mereltä.
Uskottiin, että Suomi joutuisi hyökkäyksen kohteeksi vain yleiseurooppalaisen sodan aikana, kun ulkopuolinen mahti yrittäisi mereltä käsin loukata maamme puolueettomuutta. Sen varjelemisen katsottiin edellyttävän vahvoja merivoimia. Säädettiin laivastolaki, joka toimi rahoitusautomaattina sota-alusten hankintaohjelmalle. Tämän tuloksena valmistuivat muun muassa surullisen kuuluisat panssarilaivat.
Omaksumallamme sodan kuvalla ei ollut mitään tekemistä vallitsevan todellisuuden kanssa. Uhka-arvio syntyi pienessä poliitikkopiirissä, joka valitsi kuultavakseen vain meripuolustuksen asiantuntijoita. Maavoimien nuoret jääkäriupseerit olivat liian kokemattomia pohtimaan valtakunnan tason turvallisuuskysymyksiä. Heille riitti, kun armeija oli saatu siivottua korkeammin koulutetuista ”ryssänupseereista”.
Eirik Hornborgin johtama puolustusrevisioni oli perillä sotilaspoliittisesta tilanteesta. Se kirjasi tuhatsivuiseen mietintöönsä tosiasiat, joiden pohjalta Suomen olisi pitänyt kehittää puolustustaan. Presidentti Relander ja Kyösti Kallion hallitus päättivät kuitenkin salata eduskunnalta Hornborgin komiteamietinnön keskeisimmät osat. Ne paljastivat muka liikaa maanpuolustuksemme heikkouksia venäläisille. Kansanedustajat jätettiin vääristyneen uhkakuvan varaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Nato jäsenyys toisi enemmän turvaa kuin uudet hävittäjät.
Mahtavaa!
Minulla alko heti Jorma seisomaan.....
Hyi hitto, onkos Venäjä todellakin noin agressiivisen hyökkäävä ?
Mistähän lähtien Pispalassa on ollut lentotukikohta?
Kauhea ase on F-35, jos Venäjän on pakko aloittaa ydinsota sen takia.