Kyseenalainen diagnoosini

En voi kyllä allekirjoittaa tuota. En ole koskaan pettänyt ketään, joutunut vaaratilanteisiin, tuhlannut niin ettei maksuvelvoitteita voi hoitaa ja minulla ei ole koskaan ollut mielettömän hyvä itsetunto ja tunne, että voisin tehdä mitä vain. En ole koskaan kukkunut yötä läpi ja ollut sillä fiiliksellä, että en tarvi unta. Aina on pikemminkin ollut surkea itsetunto ja masennukseen taipuvainen luonne.

Olen myös vuosia kärsinyt unihäiriöistä jo ennen diagnooseja ja olen usein päivisin vetämätön ja väsynyt, tuntuu etten koskaan saa tarpeeksi unta. Alun vauva-arki vielä on pahentanut uniongelmia, mutta onneksi vauva nukkuu nyt täysiä öitä. Vaan ei kukaan koskaan ole unitutkimuksia ehdottanut ja en masennuksen vallassa ole edes keksinyt pyytää sellaisia. Kuka mua epävakaata ihmistä uskoisi? :( Kaikki ongelmat laitetaan vain mun epävakaan persoonallisuuden/oletetun 2.bipon piikkiin ja varmaan väitetään, että se on jo sairastelu alkanut aikaisemmin, mistä sitten on seurannut unihäiriöt.

Miten ihmeessä voi olla kyse maniasta mun tapauksessa? Miksi medikalisoidaan jotain, mikä on ihan vain ollut nuoruuden pientä hulvatonta menoa tai omia persoonallisuuden oikkuja? :( Aivot taitavat olla vasta 25. ikävuoden jälkeen täysin kehittyneet, joten on ihan omituista puhua joistain manioista, jos nuori nainen käy bailaamassa ja harrastaa yhden yön juttuja, mistä ei kukaan ole lopulta kärsinyt ja kaikki on tapahtunut yhteisymmärryksessä osapuolien kesken.

Elämänhallinnan ongelmia mulla on aina ollut, kotona olen saanut pelätä lapsena alkoholisti-isää (joka onneksi on nykyään raitis ja mukava ihminen, alkoholi teki hänestä holtittoman ja aggressiivisen) ja psykoterapia voisi olla tarpeen käsitellä mm. lapsuuden pelkoja ja miten epävarma lapsuus on vaikuttanut aikuisuuteen. Myös huonoja miehiä on tullut kohdattua ja ihmissuhdeongelmat ovat olleet osana laukaisemassa masennusta. Kaipaisin siis terapialta keinoja kohottaa itsetuntoa ja hallita arkea. Siis sitä, että osaan muuttaa ajatteluni siihen suuntaan, että kelpaan tällaisena kuin olen enkä enää soimaisi ja vähättelisi itseäni turhaan. Ja oppisin pois huonoista käyttäytymismalleista, jotka vain ruokkivat masennusta. Itseinhoni on ollut aina melko vahvaa. Vaikka mies sanoo, että oon kaunis, näen itseni rumana ja rupsahtaneena.

Aina vain kuitenkin tuputetaan pelkkiä lääkkeitä ja terapiasta sanotaan, että katsotaan sitten myöhemmin. Koska tämä "myöhemmin" koittaa? No nyt olen syönyt 3 vuotta erilaisia nappeja ja onko se auttanut? Pikemminkin tuntuu, että elämä on ihan harmaata ja tasapaksua. Edes vauvan nauru ja hymy ei paljoa jaksa ilahduttaa eikä mieheni rohkaisevat ja rakastavat sanat. On tullut entistä vahvempi eristäytymisen tunne ja haluaisin vain kadota jonnekin yksikseni. Lääkkeet on tainneet sekoittaa mun pääkopan pahan kerran. :(

Otan nämä seuraavalla kerralla esille psyk. sairaanhoitajalleni, mutta saapi nähdä, kuunnellaanko mua taaskaan tai otetaanko vakavasti.

Kiitos, toivotaan, että mua kuunnellaan tällä kertaa! Pelkään kyllä lääkkeiden mahdollisia vaikutuksia, tuntuu jo nyt, että Lamictal ja Ketipinor (jonka loppumisesta on varmaan se 2-3 kk, mutta liekö tehnyt jo jotain vahinkoa) on jotenkin tehnyt musta tasapaksun zombien, joka ei oikein tunne kunnolla mitään. Liekö toi Lami sitten ollut liian korkealla, nyt syön sitä 300 mg/vrk, unilääkkeenä Klotriptyl (pienin annos) ja varaunilääkkeenä Tenox (jos Klotriptyl ei lopulta toimikaan). Myös melatoniinia 3 mg on käytettävissä ja se tuntuu turvallisimmalta unilääkkeeltä, mutta sitäkin pitäisi käyttää vain kuureina Tenoxin tapaan, muuten siihen tottuu ja se ei enää autakaan (ja Tenoxiin voi kehittyä vahva riippuvuus). Mulla on aina ollut pelko, että mun aivot ja etenkin tunteista vastaava osa kärsii lääkkeistä ja että muutun pysyvästi enkä ehkä toivottuun suuntaan...

Näen nuo tasaavat lääkkeet sellaisena, että niistä on varmasti hyötyä oikeille kaksisuuntaisille, joiden elämä kärsii siitä alas-ylös-alas-ylös -vuoristoradasta. Mulle pikemminkin alaspäinmenot on ollut se ongelma ja mielestäni on turhaa leikata sieltä yläpäästä. Nämä hoitavan tahoni mainitsemat "hypomaniat" ovat olleet aikoja, jolloin olen ollut ahkera, liikunnallinen, iloinen ja pirteä. Olen jaksanut tavata ihmisiä ja nähdä hopeareunuksen synkässä myrskypilvessä, kun on tullut koettelemuksia, vaikka aluksi olisinkin vaipunut epätoivoon. Ei se voi olla mikään sairaus, vaan toivottu tila!

Vaan pelkään kyllä SSRI- ja SNRI-lääkkeitäkin, kun eka mt-lääkkeeni Cymbalta teki musta levottoman ja kiukkuisen, esim. raivosin ihan tyhjästä läheisilleni. Ja masennuslääkkeet voivat joskus aiheuttaa jopa pysyviä seksuaalitoimintojen häiriöitä. Mulle on kuitenkin seksuaalisuus ja läheisyys mieheni kanssa hyvin tärkeää, vaikkei ykkösasia. Vaihtoehdot on hyvin vähissä. Deprakinea mulla ei kyllä koskaan ole ollut, liekö sitä sitten ehdotetaan seuraavaksi.

Ehdotan kaikille samassa tilanteessa oleville, että vaativat kunnon psykologiset tutkimukset. Kannattaa vaikka kirjoittaa lista ominaisuuksistaan, josta voi ilmetäkin jokin muu sairaus, ehkä jopa ADD? Monet sairaudet voivat mennä sekaisin keskenään tai sitten voivat esiintyä rinnakkain. En enää muista, mitä kaikkea olen vastannut MDQ-kyselyyn, mutta onhan siinäkin voinut olla moniselitteisiä kyssäreitä, joihin olen sitten onnistunut oman käsitykseni mukaan vastaamaan siten, että mut on tulkittu kaksisuuntaiseksi. Sitten olen vain masennuksen vallassa hyväksynyt, että nyt kai sitten olen bipo, syödäänpä kiltisti ne lääkäritädin tarjoamat murot. Tarvis saada se kysely uudelleen nähtäväksi ja käsiteltäväksi, voihan olla, että olen jonkin kohdan käsittänyt väärin ja siitä on koko rumba saanut alkunsa...

Mun logiikkana on, että jos lääkkeet tasaavat mut ihan zombiksi, olenko sitten ollut alunperinkään kaksisuuntainen? Tasaavat lääkkeet kaksisuuntaisesta kärsivä ihminen = ns.normaali ihminen, mutta tasaavat lääkkeet normaali ihminen = ihmiszombie, sitä minä tässä kai ajan takaa...

Siis korostaen vielä SELVÄ hypomaaninen jakso.