TOUKOKUUN 9 PÄIVÄNÄ
Niinmuodoin on laista tullut meille kasvattaja Kristukseen. Gal. 3:24.
Tässä näemme, mikä tarkoitus synnin tuntemisella lain kautta on, sekä mikä synnin tuntemisen oikea tuntomerkki on. Sen tarkoitus ei ole, että Jumala sen kautta synnit anteeksi antaisi, sillä jotta Jumala sen saattaisi tehdä täytyi toisen miehen tuntea ne ja katua niitä, jopa että hän hikoili verta. Ei synnin tuntemisen tarkoitus liioin ole, että synti sen katkeran tuntemisen kautta poltettaisiin ja voitettaisiin, sillä siihen tarvitaan Henki, joka tulee uskon saarnasta. Tosin voit synnintunnon kautta oppia luopumaan monesta ulkonaisesta synnistä ja kevytmielisyys asettuu ja lamaantuu, mutta samassa määrässä kuin tämä tapahtuu, kasvaa turmelus sisäisesti.
Ei, synnin tuntemisen tarkoitus on, että sinut ajettaisiin Kristuksen luo, ettet muualla löytäisi rauhaa etkä lepoa kuin vapaakaupungissa, Kristuksessa. Ja jos tämä tarkoitus on voitettu, niin se on merkkinä siitä, että tunnet syntisi. Et enää toivo saavasi omilla töilläsi Jumalan armoa, vaan etsit sovintoarmoa ainoastaan Kristuksessa.
Jos sinä yhä edelleen olet maailmassa ja synnissä kiinni, niin et vielä edes ole herännyt, et ole mennyt itseesi, etkä tunne parannuksenteon tarpeellisuutta, et tunne syntiäsi. Ja vaikkapa olisit herännyt, mutta pysähdyt itseesi, omaan parannukseesi, katumukseesi, rukoukseesi, niin että panet niihin toivosi, lohdutuksesi ja rauhasi, niin et tunne turmelustasi oikein, olet vielä Kristuksen vaikutuspiirin ulkopuolella ja olet saman kadotuksen alainen kuin paatunut syntinenkin.
Tässä ilmenee silloin väärä, kainilainen synnintunto. Moni herännyt, hurskas ihminen tuntee sydämessään paljon syntiä ja tunnustaa ne, jopa tuntee itsensä toisinaan perin kadotetuksi, mutta hän tulee sittenkin toimeen ja viettää päivän toisensa jälkeen siinä tilassa. Ei hän kyllä oikein tyytyväinen ole, mutta jaksaa sen kumminkin kärsiä. Hän saattaa syödä, juoda, tehdä työtä, maata, hymyillä, laskea leikkiäkin, vaikka ei tiedä omistaako hän Jumalan armon, ehkä suoraan tunnustaakin olevansa kadotuksen lapsi.
Jos hän kuulee ansaitsematonta armoa ylistettävän tai hänelle tarjottavan, panee hän jyrkästi vastaan ja omituisen nöyryyden vallassa hän ei voi sitä ensinkään vastaanottaa. Hän sanoo tahi ajattelee: »Ei toki, minä en ole niin uhkarohkea, minun syntini ovat suuremmat, en voi niin vapaasti armoa vastaanottaa. Sen voi se tehdä, jolla ei ole niin paljon syntiä kuin minulla.» Ja niin hän on salaisesti tyytyväinen itseensä ja luulee tilaansa paremmaksi kuin uskovaisten, joilla ei ole hänen synnintuntoansa.
Tällä ihmisellä on omituinen harhaluulo synnintunnosta. Hänessä on salainen itseensä tyytyväinen ylpeyden henki, joka on ottanut omantunnon vaivat lohdutukseksensa, ja niin Kristus ja hänen verensä ansio ja vapaa suuri armo jäävät ulkopuolelle.
Nämä, vaikkapa he kuolemaan asti vaivaisivat itseänsä synneissään, jäävät kuitenkin tuon ainoan vapaakaupungin ulkopuolelle ja niin he kuolevat synneissään. Nämä ovat sattuvasti kuvatut Kainin historiassa. Hänkin sanoi Jumalalle: »Minun rangaistukseni on suurempi, kuin minkä voin kantaa.» Hänellä oli tosin ahdistettu ja pelonalainen omatunto, rauhaton henki, Joka putoavaa lehteäkin säpsähti, hän vieraantui Jumalasta ja oli joka päivä onneton. Mutta siitä huolimatta oli hänellä vielä kykyä mennä Noodin maalle itään päin Eedenistä ja rakentaa siellä kaupunki. Hänellä oli vaimo ja lapsia. Jumalan viha ei ollut hänestä liian raskas, sen hän voi kantaa. Hänen ei tarvinnut nöyrtyä Jumalan eteen saamaan häneltä armon vakuutusta.
Katso, tässä on erotus rauhattoman omantunnon ja Hengen herätyksen välillä. synnin ja omantunnon vaikuttaman synninhädän ja Jumalan Hengen ja sanan kautta heränneen synnintunnon välillä. Edellinen nähdään usein jonkin synninpurkauksen jälkeen jumalattomimmassakin ihmisessä, mutta se jättää hänet entiselleen. Sillä ei mikään, mikä lähtee ihmisestä itsestään, jostain inhimillisestä voimasta, esim. pahasta omastatunnosta, voi häntä uudestisynnyttää. Siihen tarvitaan Henkeä.
Hengen vaikuttama herätys ja synninhätä ajaa ihmistä aina parannukseen ja uskoon ja vaikuttaa hänessä perinpohjaisen muutoksen. Siis kuten sanoimme, totisen synnintunnon merkkinä on muutos, nouseminen, pakeneminen, Hän ei voi jäädä ennalleen, vaan hän etsii pelastusta, eikä hän löydä sitä itsessään, vaan Kristuksessa. Hän ei saa rauhaa ennen kuin on löytänyt armon hänessä ja saanut vakuutuksen siitä. Tämä tuottaa hänelle rauhan, rakkauden ja uuden, Jumalaan ja kaikkeen hyvään taipuvaisen sydämen. Tämähän onkin synninhädän tarkoitus, ei, että Jumala sen kautta tahtoo antaa armoa, vaan, että me tahdomme sen vastaanottaa.
CORosenius.
Niinmuodoin on laista tullut meille kasvattaja Kristukseen. Gal. 3:24.
Tässä näemme, mikä tarkoitus synnin tuntemisella lain kautta on, sekä mikä synnin tuntemisen oikea tuntomerkki on. Sen tarkoitus ei ole, että Jumala sen kautta synnit anteeksi antaisi, sillä jotta Jumala sen saattaisi tehdä täytyi toisen miehen tuntea ne ja katua niitä, jopa että hän hikoili verta. Ei synnin tuntemisen tarkoitus liioin ole, että synti sen katkeran tuntemisen kautta poltettaisiin ja voitettaisiin, sillä siihen tarvitaan Henki, joka tulee uskon saarnasta. Tosin voit synnintunnon kautta oppia luopumaan monesta ulkonaisesta synnistä ja kevytmielisyys asettuu ja lamaantuu, mutta samassa määrässä kuin tämä tapahtuu, kasvaa turmelus sisäisesti.
Ei, synnin tuntemisen tarkoitus on, että sinut ajettaisiin Kristuksen luo, ettet muualla löytäisi rauhaa etkä lepoa kuin vapaakaupungissa, Kristuksessa. Ja jos tämä tarkoitus on voitettu, niin se on merkkinä siitä, että tunnet syntisi. Et enää toivo saavasi omilla töilläsi Jumalan armoa, vaan etsit sovintoarmoa ainoastaan Kristuksessa.
Jos sinä yhä edelleen olet maailmassa ja synnissä kiinni, niin et vielä edes ole herännyt, et ole mennyt itseesi, etkä tunne parannuksenteon tarpeellisuutta, et tunne syntiäsi. Ja vaikkapa olisit herännyt, mutta pysähdyt itseesi, omaan parannukseesi, katumukseesi, rukoukseesi, niin että panet niihin toivosi, lohdutuksesi ja rauhasi, niin et tunne turmelustasi oikein, olet vielä Kristuksen vaikutuspiirin ulkopuolella ja olet saman kadotuksen alainen kuin paatunut syntinenkin.
Tässä ilmenee silloin väärä, kainilainen synnintunto. Moni herännyt, hurskas ihminen tuntee sydämessään paljon syntiä ja tunnustaa ne, jopa tuntee itsensä toisinaan perin kadotetuksi, mutta hän tulee sittenkin toimeen ja viettää päivän toisensa jälkeen siinä tilassa. Ei hän kyllä oikein tyytyväinen ole, mutta jaksaa sen kumminkin kärsiä. Hän saattaa syödä, juoda, tehdä työtä, maata, hymyillä, laskea leikkiäkin, vaikka ei tiedä omistaako hän Jumalan armon, ehkä suoraan tunnustaakin olevansa kadotuksen lapsi.
Jos hän kuulee ansaitsematonta armoa ylistettävän tai hänelle tarjottavan, panee hän jyrkästi vastaan ja omituisen nöyryyden vallassa hän ei voi sitä ensinkään vastaanottaa. Hän sanoo tahi ajattelee: »Ei toki, minä en ole niin uhkarohkea, minun syntini ovat suuremmat, en voi niin vapaasti armoa vastaanottaa. Sen voi se tehdä, jolla ei ole niin paljon syntiä kuin minulla.» Ja niin hän on salaisesti tyytyväinen itseensä ja luulee tilaansa paremmaksi kuin uskovaisten, joilla ei ole hänen synnintuntoansa.
Tällä ihmisellä on omituinen harhaluulo synnintunnosta. Hänessä on salainen itseensä tyytyväinen ylpeyden henki, joka on ottanut omantunnon vaivat lohdutukseksensa, ja niin Kristus ja hänen verensä ansio ja vapaa suuri armo jäävät ulkopuolelle.
Nämä, vaikkapa he kuolemaan asti vaivaisivat itseänsä synneissään, jäävät kuitenkin tuon ainoan vapaakaupungin ulkopuolelle ja niin he kuolevat synneissään. Nämä ovat sattuvasti kuvatut Kainin historiassa. Hänkin sanoi Jumalalle: »Minun rangaistukseni on suurempi, kuin minkä voin kantaa.» Hänellä oli tosin ahdistettu ja pelonalainen omatunto, rauhaton henki, Joka putoavaa lehteäkin säpsähti, hän vieraantui Jumalasta ja oli joka päivä onneton. Mutta siitä huolimatta oli hänellä vielä kykyä mennä Noodin maalle itään päin Eedenistä ja rakentaa siellä kaupunki. Hänellä oli vaimo ja lapsia. Jumalan viha ei ollut hänestä liian raskas, sen hän voi kantaa. Hänen ei tarvinnut nöyrtyä Jumalan eteen saamaan häneltä armon vakuutusta.
Katso, tässä on erotus rauhattoman omantunnon ja Hengen herätyksen välillä. synnin ja omantunnon vaikuttaman synninhädän ja Jumalan Hengen ja sanan kautta heränneen synnintunnon välillä. Edellinen nähdään usein jonkin synninpurkauksen jälkeen jumalattomimmassakin ihmisessä, mutta se jättää hänet entiselleen. Sillä ei mikään, mikä lähtee ihmisestä itsestään, jostain inhimillisestä voimasta, esim. pahasta omastatunnosta, voi häntä uudestisynnyttää. Siihen tarvitaan Henkeä.
Hengen vaikuttama herätys ja synninhätä ajaa ihmistä aina parannukseen ja uskoon ja vaikuttaa hänessä perinpohjaisen muutoksen. Siis kuten sanoimme, totisen synnintunnon merkkinä on muutos, nouseminen, pakeneminen, Hän ei voi jäädä ennalleen, vaan hän etsii pelastusta, eikä hän löydä sitä itsessään, vaan Kristuksessa. Hän ei saa rauhaa ennen kuin on löytänyt armon hänessä ja saanut vakuutuksen siitä. Tämä tuottaa hänelle rauhan, rakkauden ja uuden, Jumalaan ja kaikkeen hyvään taipuvaisen sydämen. Tämähän onkin synninhädän tarkoitus, ei, että Jumala sen kautta tahtoo antaa armoa, vaan, että me tahdomme sen vastaanottaa.
CORosenius.
Vastaukset 3
Vanhimmat
LAKI KASVATTAJANA KRISTUKSEEN
saviseutulainen
9.5.2017 9:40
Niinmuodoin on laista tullut meille kasvattaja Kristukseen. Gal. 3:24.
Tässä näemme, mikä tarkoitus synnin tuntemisella lain kautta on, sekä mikä synnin tuntemisen oikea tuntomerkki on. Sen tarkoitus ei ole, että Jumala sen kautta synnit anteeksi antaisi, sillä jotta Jumala sen saattaisi tehdä täytyi toisen miehen tuntea ne ja katua niitä, jopa että hän hikoili verta. Ei synnin tuntemisen tarkoitus liioin ole, että synti sen katkeran tuntemisen kautta poltettaisiin ja voitettaisiin, sillä siihen tarvitaan Henki, joka tulee uskon saarnasta. Tosin voit synnintunnon kautta oppia luopumaan monesta ulkonaisesta synnistä ja kevytmielisyys asettuu ja lamaantuu, mutta samassa määrässä kuin tämä tapahtuu, kasvaa turmelus sisäisesti.
Ei, synnin tuntemisen tarkoitus on, että sinut ajettaisiin Kristuksen luo, ettet muualla löytäisi rauhaa etkä lepoa kuin vapaakaupungissa, Kristuksessa. Ja jos tämä tarkoitus on voitettu, niin se on merkkinä siitä, että tunnet syntisi. Et enää toivo saavasi omilla töilläsi Jumalan armoa, vaan etsit sovintoarmoa ainoastaan Kristuksessa.
Jos sinä yhä edelleen olet maailmassa ja synnissä kiinni, niin et vielä edes ole herännyt, et ole mennyt itseesi, etkä tunne parannuksenteon tarpeellisuutta, et tunne syntiäsi. Ja vaikkapa olisit herännyt, mutta pysähdyt itseesi, omaan parannukseesi, katumukseesi, rukoukseesi, niin että panet niihin toivosi, lohdutuksesi ja rauhasi, niin et tunne turmelustasi oikein, olet vielä Kristuksen vaikutuspiirin ulkopuolella ja olet saman kadotuksen alainen kuin paatunut syntinenkin.
Tässä ilmenee silloin väärä, kainilainen synnintunto. Moni herännyt, hurskas ihminen tuntee sydämessään paljon syntiä ja tunnustaa ne, jopa tuntee itsensä toisinaan perin kadotetuksi, mutta hän tulee sittenkin toimeen ja viettää päivän toisensa jälkeen siinä tilassa. Ei hän kyllä oikein tyytyväinen ole, mutta jaksaa sen kumminkin kärsiä. Hän saattaa syödä, juoda, tehdä työtä, maata, hymyillä, laskea leikkiäkin, vaikka ei tiedä omistaako hän Jumalan armon, ehkä suoraan tunnustaakin olevansa kadotuksen lapsi.
Jos hän kuulee ansaitsematonta armoa ylistettävän tai hänelle tarjottavan, panee hän jyrkästi vastaan ja omituisen nöyryyden vallassa hän ei voi sitä ensinkään vastaanottaa. Hän sanoo tahi ajattelee: »Ei toki, minä en ole niin uhkarohkea, minun syntini ovat suuremmat, en voi niin vapaasti armoa vastaanottaa. Sen voi se tehdä, jolla ei ole niin paljon syntiä kuin minulla.» Ja niin hän on salaisesti tyytyväinen itseensä ja luulee tilaansa paremmaksi kuin uskovaisten, joilla ei ole hänen synnintuntoansa.
Tällä ihmisellä on omituinen harhaluulo synnintunnosta. Hänessä on salainen itseensä tyytyväinen ylpeyden henki, joka on ottanut omantunnon vaivat lohdutukseksensa, ja niin Kristus ja hänen verensä ansio ja vapaa suuri armo jäävät ulkopuolelle.
Nämä, vaikkapa he kuolemaan asti vaivaisivat itseänsä synneissään, jäävät kuitenkin tuon ainoan vapaakaupungin ulkopuolelle ja niin he kuolevat synneissään. Nämä ovat sattuvasti kuvatut Kainin historiassa. Hänkin sanoi Jumalalle: »Minun rangaistukseni on suurempi, kuin minkä voin kantaa.» Hänellä oli tosin ahdistettu ja pelonalainen omatunto, rauhaton henki, Joka putoavaa lehteäkin säpsähti, hän vieraantui Jumalasta ja oli joka päivä onneton. Mutta siitä huolimatta oli hänellä vielä kykyä mennä Noodin maalle itään päin Eedenistä ja rakentaa siellä kaupunki. Hänellä oli vaimo ja lapsia. Jumalan viha ei ollut hänestä liian raskas, sen hän voi kantaa. Hänen ei tarvinnut nöyrtyä Jumalan eteen saamaan häneltä armon vakuutusta.
Katso, tässä on erotus rauhattoman omantunnon ja Hengen herätyksen välillä. synnin ja omantunnon vaikuttaman synninhädän ja Jumalan Hengen ja sanan kautta heränneen synnintunnon välillä. Edellinen nähdään usein jonkin synninpurkauksen jälkeen jumalattomimmassakin ihmisessä, mutta se jättää hänet entiselleen. Sillä ei mikään, mikä lähtee ihmisestä itsestään, jostain inhimillisestä voimasta, esim. pahasta omastatunnosta, voi häntä uudestisynnyttää. Siihen tarvitaan Henkeä.
Hengen vaikuttama herätys ja synninhätä ajaa ihmistä aina parannukseen ja uskoon ja vaikuttaa hänessä perinpohjaisen muutoksen. Siis kuten sanoimme, totisen synnintunnon merkkinä on muutos, nouseminen, pakeneminen, Hän ei voi jäädä ennalleen, vaan hän etsii pelastusta, eikä hän löydä sitä itsessään, vaan Kristuksessa. Hän ei saa rauhaa ennen kuin on löytänyt armon hänessä ja saanut vakuutuksen siitä. Tämä tuottaa hänelle rauhan, rakkauden ja uuden, Jumalaan ja kaikkeen hyvään taipuvaisen sydämen.
Tämähän onkin synninhädän tarkoitus, ei, että Jumala sen kautta tahtoo antaa armoa, vaan, että me tahdomme sen vastaanottaa.
C.O.ROSENIUS
P.S. Vastasin omalla aloituksellani tältä - tai oikeammin eilisaamulta.
Eli tätä mieltä minä olen. :)
Siunausta.
Käyhän se näinkin ja hyvin käykin tässä Tiaisen syntien luettelon jatkoksi.
Kiva kun olet löytänyt Peltolan ja Roseniuksen optukset.
aamen, aamen..