Äitienpäivä

En ole äiti, äitini kuolemasta tulee pian 19 vuotta. Kun äiti vielä eli, niin ei meillä tätä päivää erikoisemmin juhlittu. Kaksi nuorempaa siskoa toi kukkia ja järjestivät kakkua äidille. Minä en tainnut monesti julistaa juhlaa perinteisesti kakuin, kortein ja kukkasin vaan menin äitienpäivänä kyllä käymään mutta vein äidille jotain tarpeellista, yleensä vaatetta, ym. Maalla kun asuttiin ja sitten myöhemmin isä hoiteli kuppa- ja virastoasioita ja äiti ei saanut tai tullut hankkineeksi asusteita.
Koin ettei minunkaan äiti erikoisesti hurrannut äitienpäiväjuhlasta ja se oli selvästi hänelle kiusa ja jopa pakkopullaa. Oliko tällä ja minun tavalla tulla tähän maailmaan jokin yhteys. Äiti ei olisi missään nimessä halunnut tulla vielä äidiksi, ja meni isän kanssa pakkoliittoon 50-luvulla, joutui jäämään häpeän kanssa "mökinakaksi" Hänelle se äitiys oli sama kai kuin naisen häpeä ja hän usein puhui inhottavasti mahapystyssä kulkevista naisista.

Olen joskus tätä miettinyt, että vaikuttiko tämä minun ja äidin suhteeseen ja siihen myös etten ole koskaan halunnut äidiksi. Jopa lapsen adoptoiminen olisi ollut se parempi vaihtoehto, mutta ei oma raskaus, synnytys ja imetys. Kyllä ne nuoremmat tytöt paapoivat enemmän äitiä äidin roolissa. Kun äiti kuoli niin en kokenut ylipääsemätöntä surua vaan enemmänkin pohdin ihmiselämän rajallisuutta ja kuolemaa ja koin kaihoa. Kyllä äiti oli tärkeä ihminen ja elimme aina väleissä. Hän oli kuuluva perheeseen kai kuin jokin tärkeä elementti uuni on tuvan keskellä.
Sinulle aloittaja. Kun olette vielä yhdessä, niin ettekö voisi jutella sisaruksen poismenosta ja kipeyden tunteista äitinä. Kyllä juhla on sinun juhla, ei niinkään lasten miellyttämisen päivä.
Uskon että minunkin oli tultava silloin ajallaan maailmaan ilman vanhempien suunnitelmaa. Sinunkin lapsen aika on ollut se jonka hän oli kanssanne. Ei vanhemmat ja lapset valitse toisiaan, geenejä ja aikaa minkä Luoja on määrännyt ja lapsen kuolema ei ole ainakaan rangaistus jostain pahasta. Jos en olisi kokenut lapsuudestani hieman orpoutta, niin osaisinko tänään varata elämästäni aikaan niinkään paljon esim. orvoille katulapsille kuin mitä teen. Syntymäkin oli osa koulua tehtävääni maan päällä.
Joskus mietin myös isomummini kohtaloa kun hän kuoli 44-vuotiaana yhdessä synnyttämiensä kaksosten kanssa ja päätyi samaan hautaan lastensa kanssa. Jäin kahdeksan lasta ja leski ilman äitiä.

Hei.

Nyt äitienpäivä on jo illassa. Sitä on monet viettäneet tänään murheellisin mielin; oma äiti tai oma lapsi on kuollut edellisen äitienpäivän jälkeen. Äitienpäivä on joskus raskas päivä kuten mikä muu päivä tahansa voi olla raskas. Äitienpäivään liitetään niin helposti ajatus kauniista, iloisesta ja onnellisesta olosta, mutta eihän elämä ole aina sellaista. Ajattelen, ettei tarvitse "esittää" muuta kuin mitä on. Jos on surullinen, saa olla sitä. Eikä aikuisten lasten takia tarvitse jotenkin tietyllä tavalla viettää kakun kanssa, ellei itse halua. Äiti voi varmaan sanoa mitä toivoo ja haluaa, vaikka sitten tahtoisi olla yksi, käydä leffassa ja pizzalla, jos se tuntuu mukavalta.

Lapsen kuolema on elämän suurimpia murheita ja siitä "toipuminen" kestää pitkään, vaikka mielessä ja sydämessähän lapsi ja rakkaus kulkee läpi elämän, mutta suru hiipuu ajan kanssa sellaiseksi, että sen kanssa voi elää. Asia on kuitenkin niin iso, että siihen ehkä kannattaa hakea apua ja tukea, vaikka pitkänkin ajan kuluttua. Se, että lapsi kuolee, EI tosiaan ole rangaistus kenellekään eikä mistään. Miksi-kysymys pyörii mielessä, emmekä saa vastausta, tässä elämässä. Ajattelen, että meidän elinpäiviemme määrä on etukäteeen säädetty, joku kuolee nuorena ja läheiset joutuvat luopumaan rakkaastaan, toinen elää pitkän elämän ja itsekin jo väsyy vanhana. Emme tiedä miksi. Siihen on tyytyminen. Mutta rangasitus kenenkään kuolema ei ole. Jumala ei halua rangaista meitä, hän tahtoo meille hyvää, jokatapauksessa.

Kun menettää äidin nuorena, se jättää jälkensä, se muuttaa ihmistä, kuten niin moni muukin asia. Me muutumme, opimme ja kasvamme, asenteet ja ajatukset muuttuvat elämän tapahtumien ja kohtaamiemme ihmisten myötä. Se on hyväkin asia. Aina on toivoa paremmasta ajasta ja hyvistä hetkistä, ilosta ja rakkaudesta. Ensi vuonna äitienpäivänä olemme taas monta kokemusta rikkaampia ja se päivä on toisenlainen kuin tämä päivä.

Hyvää kevään jatkoa, lämmöllä,
Pirkko-pappi

Äitini kuoli, kun olin 17 vuotias ja jouluna siitä tulee 30 vuotta aikaa.
Isän kanssa kävimme aina äitienpäivänä äidin haudalla ja istutimme haudalle ruukkuruusun.
Täytekakunkin äitienpäiväksi teemme, vaikkei äitiä enää ole.
Isän kuoleman jälkeen 2015 olen käynyt ja istuttanut ruukkuruusun haudalle yksin.
Nyt istutin kaksi ruukkuruusua, äidille ja isälle.
Hautaus maalla olikin paljon omaisia viime lauantaina ennen äitienpäivää.