Olin yksi päivä matkalla Vuosaaresta Hakaniemeen, ja päässä risteili erilaisia ajatuksia. Katselin ympärilleni, ja huomasin, etten ole yksin. Päätin kirjoittaa siitä ylös, päätin kertoa itselleni mitä näin ympärilläni. Nyt haluan kertoa sen myös teille..
Painan musiikin kovemmalle, rappi peittää alleen metron hälinän. Ovet sulkeutuvat ja Vuosaari jää taakse. Metro on taas ihan täynnä, kauhea meteli.
Mua vastapäätä istuu vanhempi nainen paksussa turkistakissaan, iso musta kassi vieressä ettei siihen voisi vanhingossakaan kukaan istuutua. Nuori jätkä vilkaisee epäröiden naista, mutta päättää seistä mielummin. Nainen katsoo jätkää häpeilemättä ison koukkunenänsä takaa. Se nyrpistää nenäänsä mustalle nahkatakille joka on täynnä erilaisia niittejä, se hymähtää halveksivasti jätkän lävistetyille, tummin silmämeikein taiteilluille kasvoille, katsoo tämän kulahtaneita farkkuja selvästi inhoten.
Mä siirrän katseeni käytävän toiselle puolelle. Nuori äiti yrittää saada lastaan istumaan alas ja rauhoittumaan. Alle viiden vanha poika kiukuttelee, huutaa äidilleen vittua ja saatanaa tietämättä edes mitä sanat oikeasti tarkoittavat. Äiti katsoo jälkikasvuaan vihaisesti, mutta mä näen sen katseen läpi. Näen liian helposti väsyneet, surulliset silmät ja epätoivoisen ilmeen ennen aikojaan vanhentuneilla kasvoilla. Ei kukaan voi ymmärtää sitä tuskaa ja Helvettiä kun joutuu kasvattamaan lapsen yksin, ei isää tukemassa ja rakastamassa. Lopulta nainen saa tuohtuneen pojan istumaan ja sulkee silmänsä estääkseen kyyneleet.
Heitä vastapäätä ikkunan vieressä istuu vanha spurgu. Tai en mä voi tietää onko se vanha, ei noista ota selvää. Ne on juoneet niin paljon, että kasvoja komistaa liian monet rypyt ja arvet, ne näyttää vanhemmilta kuin mitä yleensä on. Mies ei edes huomaa ympärillään olevia ihmisiä, se tärisee vähän. En tiedä, onko sillä kylmä vai johtuuko toi vaan alkoholista tai sen puutteesta. Se työntää käsiään syvemmälle taskuihinsa yrittäen pitää kiinni pakottavia silmiä auki. Tupakan, virtsan ja vanhan viinan haju eksyy mun sieraimiin, alkaa oksettamaan.
Sen vieressä istuu yläaste-ikäinen tyttö, se jauhaa purkkaa suussaan tuijottaen lasittuinein silmin jonnekkin kauas, jonnekkin tyhjyyteen. Tytöllä ei ole hanskoja kädessä, vaikka ulkona on paukkuva pakkanen. Mietin, että ehkä sen perheellä ei vain ole varaa ostaa kaikkea tarvittavaa. Sen hupparihousut on monta numeroa liian isot, ja kengät on skeittaukseen tarkoitetut muutama vuosi sitten muodissa olleet Osirikset. En tiedä, kuvittelenko vain, mutta musta tyttö näyttää pelokkaalta. Ihan kuin se pelkäisi jotain, kävisi päässään läpi muistoja, jotka repivät vanhat haavat auki. Se säpsähtää ja siirtää katseensa ikkunaan, ohikiitäviin maisemiin. Huomaan, kuinka sen on paha olla, sillä ei todella ole kaikki hyvin.
Mun vieressä istuva salkkumies uuden näköinen puku päällään yrittää hautautua metrolehtensä taakse. Se yrittää olla kuin ei mitään, mutta se ei edes lue lehteä oikeasti. Kalliiden linssien takana kiiltävät vihreät silmät eivät etene keskiaukeamalta mihinkään, ne on pysähtyneet paikoilleen. Mies rykäisee pienesti ja kääntää sivua lukematta sanaakaan. Se luki vain osion, jossa kerrottiin kahden Aasian katastrofin uhrin ruumin Suomeen kuljetuksesta huomenna, joku nuori jätkä ja keski-ikäinen nainen. Naista “jäi kaipaamaan rakastava aviomies”. Miehen silmät täyttyy äkkiä kyynelistä ja se peittää nyyhkäyksen yskäremakan alle.
Nousen ylös, hymyilen nahkatakkiselle jätkälle, joka istuutuu mun paikalle helpottuneen näköisenä. Astun Hakaniemen metrotunneliin vähentäen volyymia korvalappustereoista. Nyt kun ajattelen, niin mulla menee ihan hyvin. En koskaan osaa kuvitella, että jollakin toisella voisi olla jopa vaikeampaa kuin mulla. Maailma on kuitenkin liian täynnä tuskaa, vääryyttä ja surua.
Mun huolet lukion läpi pääsemisestä on pientä verrattuna siihen huoleen, mitä tsunamin uhrien omaiset ja ystävät joutuvat kestämään. Mun suru siitä, etten saanut lahjaksi uusinta kännykkää on pientä verrattuna siihen Helvettiin mitä vähäosaisemmat käy päivittäin läpi. Mun tuska pieneläinklinikalla lopetettuun lemmikkiini on pientä verrattuna siihen tuskaan, mitä ne käy läpi jotka on menettänyt ihan kaiken, ne joiden elämässä on vain viina. Mun väsymys siivoamiseen himassa on pientä verrattuna yksinhuoltajien karuun ja kivuaaliseen todellisuuteen. Mun hauras toivomus saada enemmän säpinää elämääni on pientä verrattuna siihen tyhjyyteen ja tekopyhyyteen missä useat varakkaat ihmiset elää.
Mun ajatukseni ei ole mitään verrattuna maailman pahuuteen. Ei yhden 16vuotiaan nuoren tytön päähänpistoilla ole mitään painoa tässä maailmassa. Mun ympärillä on paljon synkkyyttä, joka puolella ympärilläni huudetaan apua. On karseeta nähdä ihmisiä, jotka on menettänyt kaiken, joilla ei ole mitään. Mun käy pahaa kun näen niitä tuhoon tuomittuja ihmisiä, jotka istuu metrossa mun lähellä.
Mutta en mä tiedä. Mä oon silti onnellinen just näin. Mulla menee ihan hyvin, ei mun tarvitse olla surullinen. Mä olen vielä nuori, mulla on paljon edessä.
Aion pitää huolen siitä, ettei kukaan voi koskaan saada tietää miltä musta tuntuu, tai minkälaisessa elämäntilanteessa olen, kun istun joskus bussissa. En halua kenenkään näkevän mun läpi. Mä aion olla onnellinen koko loppu elämäni ajan, mä aion hymyillä ja sädehtiä vaikka mikä olisi.
Mä olen onnellinen. Oikeasti.
Painan musiikin kovemmalle, rappi peittää alleen metron hälinän. Ovet sulkeutuvat ja Vuosaari jää taakse. Metro on taas ihan täynnä, kauhea meteli.
Mua vastapäätä istuu vanhempi nainen paksussa turkistakissaan, iso musta kassi vieressä ettei siihen voisi vanhingossakaan kukaan istuutua. Nuori jätkä vilkaisee epäröiden naista, mutta päättää seistä mielummin. Nainen katsoo jätkää häpeilemättä ison koukkunenänsä takaa. Se nyrpistää nenäänsä mustalle nahkatakille joka on täynnä erilaisia niittejä, se hymähtää halveksivasti jätkän lävistetyille, tummin silmämeikein taiteilluille kasvoille, katsoo tämän kulahtaneita farkkuja selvästi inhoten.
Mä siirrän katseeni käytävän toiselle puolelle. Nuori äiti yrittää saada lastaan istumaan alas ja rauhoittumaan. Alle viiden vanha poika kiukuttelee, huutaa äidilleen vittua ja saatanaa tietämättä edes mitä sanat oikeasti tarkoittavat. Äiti katsoo jälkikasvuaan vihaisesti, mutta mä näen sen katseen läpi. Näen liian helposti väsyneet, surulliset silmät ja epätoivoisen ilmeen ennen aikojaan vanhentuneilla kasvoilla. Ei kukaan voi ymmärtää sitä tuskaa ja Helvettiä kun joutuu kasvattamaan lapsen yksin, ei isää tukemassa ja rakastamassa. Lopulta nainen saa tuohtuneen pojan istumaan ja sulkee silmänsä estääkseen kyyneleet.
Heitä vastapäätä ikkunan vieressä istuu vanha spurgu. Tai en mä voi tietää onko se vanha, ei noista ota selvää. Ne on juoneet niin paljon, että kasvoja komistaa liian monet rypyt ja arvet, ne näyttää vanhemmilta kuin mitä yleensä on. Mies ei edes huomaa ympärillään olevia ihmisiä, se tärisee vähän. En tiedä, onko sillä kylmä vai johtuuko toi vaan alkoholista tai sen puutteesta. Se työntää käsiään syvemmälle taskuihinsa yrittäen pitää kiinni pakottavia silmiä auki. Tupakan, virtsan ja vanhan viinan haju eksyy mun sieraimiin, alkaa oksettamaan.
Sen vieressä istuu yläaste-ikäinen tyttö, se jauhaa purkkaa suussaan tuijottaen lasittuinein silmin jonnekkin kauas, jonnekkin tyhjyyteen. Tytöllä ei ole hanskoja kädessä, vaikka ulkona on paukkuva pakkanen. Mietin, että ehkä sen perheellä ei vain ole varaa ostaa kaikkea tarvittavaa. Sen hupparihousut on monta numeroa liian isot, ja kengät on skeittaukseen tarkoitetut muutama vuosi sitten muodissa olleet Osirikset. En tiedä, kuvittelenko vain, mutta musta tyttö näyttää pelokkaalta. Ihan kuin se pelkäisi jotain, kävisi päässään läpi muistoja, jotka repivät vanhat haavat auki. Se säpsähtää ja siirtää katseensa ikkunaan, ohikiitäviin maisemiin. Huomaan, kuinka sen on paha olla, sillä ei todella ole kaikki hyvin.
Mun vieressä istuva salkkumies uuden näköinen puku päällään yrittää hautautua metrolehtensä taakse. Se yrittää olla kuin ei mitään, mutta se ei edes lue lehteä oikeasti. Kalliiden linssien takana kiiltävät vihreät silmät eivät etene keskiaukeamalta mihinkään, ne on pysähtyneet paikoilleen. Mies rykäisee pienesti ja kääntää sivua lukematta sanaakaan. Se luki vain osion, jossa kerrottiin kahden Aasian katastrofin uhrin ruumin Suomeen kuljetuksesta huomenna, joku nuori jätkä ja keski-ikäinen nainen. Naista “jäi kaipaamaan rakastava aviomies”. Miehen silmät täyttyy äkkiä kyynelistä ja se peittää nyyhkäyksen yskäremakan alle.
Nousen ylös, hymyilen nahkatakkiselle jätkälle, joka istuutuu mun paikalle helpottuneen näköisenä. Astun Hakaniemen metrotunneliin vähentäen volyymia korvalappustereoista. Nyt kun ajattelen, niin mulla menee ihan hyvin. En koskaan osaa kuvitella, että jollakin toisella voisi olla jopa vaikeampaa kuin mulla. Maailma on kuitenkin liian täynnä tuskaa, vääryyttä ja surua.
Mun huolet lukion läpi pääsemisestä on pientä verrattuna siihen huoleen, mitä tsunamin uhrien omaiset ja ystävät joutuvat kestämään. Mun suru siitä, etten saanut lahjaksi uusinta kännykkää on pientä verrattuna siihen Helvettiin mitä vähäosaisemmat käy päivittäin läpi. Mun tuska pieneläinklinikalla lopetettuun lemmikkiini on pientä verrattuna siihen tuskaan, mitä ne käy läpi jotka on menettänyt ihan kaiken, ne joiden elämässä on vain viina. Mun väsymys siivoamiseen himassa on pientä verrattuna yksinhuoltajien karuun ja kivuaaliseen todellisuuteen. Mun hauras toivomus saada enemmän säpinää elämääni on pientä verrattuna siihen tyhjyyteen ja tekopyhyyteen missä useat varakkaat ihmiset elää.
Mun ajatukseni ei ole mitään verrattuna maailman pahuuteen. Ei yhden 16vuotiaan nuoren tytön päähänpistoilla ole mitään painoa tässä maailmassa. Mun ympärillä on paljon synkkyyttä, joka puolella ympärilläni huudetaan apua. On karseeta nähdä ihmisiä, jotka on menettänyt kaiken, joilla ei ole mitään. Mun käy pahaa kun näen niitä tuhoon tuomittuja ihmisiä, jotka istuu metrossa mun lähellä.
Mutta en mä tiedä. Mä oon silti onnellinen just näin. Mulla menee ihan hyvin, ei mun tarvitse olla surullinen. Mä olen vielä nuori, mulla on paljon edessä.
Aion pitää huolen siitä, ettei kukaan voi koskaan saada tietää miltä musta tuntuu, tai minkälaisessa elämäntilanteessa olen, kun istun joskus bussissa. En halua kenenkään näkevän mun läpi. Mä aion olla onnellinen koko loppu elämäni ajan, mä aion hymyillä ja sädehtiä vaikka mikä olisi.
Mä olen onnellinen. Oikeasti.
Vastaukset 6
Vanhimmat
oikun kirjoitat kovin kauniisti ja hyvin sanoin ja sanankääntein. hyvä että olet onnellinen. :) ja ihana kun olet kuusitoistavuotias ja osaat ajatella enemmän kuin vain oman itsesi elämää.
Kiitos kirjoituksestasi. Sainpahan itsekin muuta ajateltavaa. :)
Kiitoksia kauniista sanoistasi, kohotti mielialaa kummasti. ^^
Onneksi meitäkin löytyy, jotka jaksaa olla tyytyväisiä ja onnellisia :)
Ainakin 10 pistettä.Oli kyllä tosi hyvin kerrottu.Onnea vaan sulle jatkossakin.
Kiitoksia paljon myös sinulle, ja onnea kanssa! ^^
LUIN MIELENKIINNOLLA KIRJOITUKSESI JA NAUTIN ILMEKKÄÄSTÄ KIELESTÄ. TUNNELMA OLI KÄSIN KOSKETEL-
TAVISSA JA TUNNELMA SIIRTYI LUKIJAAN. VOISIT HARRASTAA JATKOSSAKIN KIRJOITTAMISTA JA TALLENTAA
NE KONEELLESI. EIHÄN SITÄ KOSKAAN TIEDÄ MISTÄ
SYNTYY UUSIA KATA KÄRKKÄISIÄ TAI VAIKKAPA UUSIA
FINLANDIA-PALKINTOKIRJOITTAJIA. TSEMPPIÄ!
TALVITERVEISIN WOMAN IN BLACK MAALTA.
Kiitoksia vain sinulle paljon. ^^
Ihanaa saada kehuja, ja kaunista kommenttia