todellisuuden jakautuminen

Filosofia on monesti nähty tätä todellisuutta tutkivana. Olevaa sinänsä tutkivana täytyy sen kuitenkin ottaa huomioon se, että siitä voidaan saada tietoa myös epätodellista eli absurdia tutkimalla. Olevan suhdetta todellisuuteen ei nimittäi ole tarkasti määritelty.

Sokrates siis voi olla ateenalainen olematta kreikkalainen. Tämä johtuu siitä että Sokrateen ateenalaisuus on vain Sokrateelle ominaista. Monistinen filosofiahan suoraan esittää, että Sokrateen suhde ateenalaisuuteen on kopulaton. Näin ollen ateenalaisuus ei sinällään ole erillisenä olevana vaan ainoastaan suhteessa Sokrateehen. On siis väärin sanoa, että Sokrateen ateenalaisuus olisi yleistä ateenalaisuutta vaan sen sijaa se on nimenomaan sokraattista ateenalaisuutta. Näin ollen kaikki predikointi on hylättävä eikä voida esittää mitään perustelua millekään tiedon järjestelylle joka perustuu oliohin ja predikoitavuuteen. Todellisuus on siis niin monistinen ettei mitään tietoa siitä voida saada mutta sen sijaan olevasta itsestään voidaan saada tietoa sillä todellisuutta koskevien väitelauseiden ollessa predikoivia, on olevaa koskevat väitelauseet puhtaasti foneettisia. Ne ilmaisevat suoraan foneettisesti sen miten oleva ilmenee. Oleva puolestaan voidaan tavoittaa ei pelkästään todellisen vaan myös epätodellisen kautta. Fonetismi siis synnyttää uuden loogisen kielen joka kuvaa olevaa mutta jonka jo pian todellisuus turmelee. Syntyhetkellään kyseinen kieli kuitenkin on puhtaimmillaan ja sen sisäisiä suhteita tarkastelemalla voidaan havaita itse olevaan liittyvää rakennetta.

Jos esim. lausutaan absurdin innoittamana "halak esme nafatel arak nu.", niin vain siltä osin kuin tämä kaikki on absurdin synnyttämää, voidaan sitä tulkita. On siis katsottava mikä absurdi sen on synnyttänyt. Kyseisen absurdin on synnyttänyt ajatus materiaalin paikallisesta monistuvuudesta todellisuudessa. Sitten sitä on verrattava itse kyseistä kysymystä kuvaavaan foneesiin: seh naka ul naf serek.

Vertailun avulla voidaan selvittää kysymyksen ja vastauksen suhde olevassa. Tästä voidaan nähdä ettei kysymys ole foneettisesti yhtenevä vastauksen kanssa mistä nähdään että samaan yhteyteen liittyvät kokonaisuudet eriävät toisistaan. Niinpä oleva on pohjimmiltaan yhteen kuuluvien asioiden yhdistymistä erilaisuuden kautta. Tämä ilmenee myös siinä miten ja - varaukset vetävät toisiaan puoleensa.

Oleellisesti tämä vaikuttaa nimenomaan käytettävään logiikkaan. Todellisuus ei ole monistinen, se ei olen varsinaisesti muuttuva eikä se ole myöskään predikoituva. Todellisuus on sen sijaan konstrukio jossa kaikki samanluontoinen yhdistyy erilaisuuden kautta. Todellisuus rakentuu siis vähintään kahdesta substanssista ja kahdessta akselista eli vähintään kahdesta suhteesta joissa kaksi samanluontoista yhdistyy erilaisuuden kautta.

Tämän reaalinen vaikutus on siinä että edistämällä yhtä substanssia, myös sen vastinpari edistyy eli tapahtuu kärjistymistä. Todellisuuden luonne on siis suurimassa mittakaavassa kärjistyväkaksi.

Koska samanluontoisuus määrittyy erilaisuuden kautta, on substanssipareja vähintään kaksi ja kärjistys on luonteeltaan kahtalaista. Se synnyttää siis tilanteen jossa erilaiset substanssit kärjistyvät irralleen toisistaan jolloin syntyy alkuperäiselle samankaltaisuudelle vastakkainen erilaisuus joka ei kuitenkaan vastaa toisten substanssiparien erilaisiksi kehittyneitä substansseja. Kaksi erilaista eivät muodosta sisäisen erilaistumisen kautta ulkoparillista samankaltaisuutta sillä kukin akseli kehittyy omalla alallaan. Näin ollen kaiken erityyppisen kärjistyessä, syntyy täysin kahteen osaan jakautunut todellisuus.