Ihmekertomuksiin on suhtauduttu torjuvasti niin kauan kuin niitä on kerrottu, myös antiikin aikana. Erityisesti tämä torjuva suhtautuminen nosti päätään silloin, kun kristillinen yhtenäiskulttuuri pian uskonpuhdistuksen jälkeen murtui ja maailma alkoi voimakkaasti muuttua.
Varsin selvästi ajatuksensa muotoilee 1600-luvulla filosofi Spinoza. Koetamme seurata hänen ajatuksenkulkuansa:
Jumala on luonut koko maailman ja asettanut kaiken hyvään harmoniaan. Luonnonlait ovat hänen hyvän harkintansa tulos. Jos nyt tapahtuu jotakin, joka ei noudata näitä lakeja vaan päin vastoin sotii niitä vastaan, ei tapahdu ainakaan mitään hyvää.
Ihme, mikäli sellainen olisi edes mahdollinen, olisi syvästi Jumalan viisauden vastainen asia. Näin ihme siis - toisin kuin kirkollisessa elämässä olemme tottuneet ajattelemaan - ei suinkaan vahvista uskoa, vaan koituu päinvastoin sen esteeksi.
Spinoza oli panteisti, eli hänelle Jumala ja luonto olivat itse asiassa yksi ja sama asia. Näistä lähtökohdista käsin hän muotoilee ajatusrakennelman, jossa ihmeillä ei ole minkäänlaista sijaa. Luonnonlait ovat saavuttaneet Jumalasta riippumattoman aseman. Ihmeitä ei voi tapahtua ja jos niitä tapahtuisi, ne olisivat uskon kannalta katsottuna syvästi vastenmielinen asia.
Jokainen ajatteleva ihminen joutuu esittämään kysymyksen: Mikä tila tässä opetuksessa jää Raamatun elävälle Jumalalle? Hänelle, joka vihaa ja rakastaa, kaataa ja tukee, lymyy ja ilmestyy taas?
Eikö tässä Jumala ole kutistettu luonnonlaiksi ja luonnonlaki korotettu Jumalaksi? Ei ole tilaa kärsivän ihmisen painille Jumalan kanssa eikä Jobin huudolle: "Katso, nämä ovat ainoastaan hänen tekojensa äärten häämötystä, ja kuinka hiljainen onkaan kuiskaus, jonka hänestä kuulemme! Mutta kuka käsittää hänen väkevyytensä jylinän?" (Job 26:14).
Sittemmin valistusfilosofit ja heidän seuraajansa käsittelivät ihmekertomuksia aivan vastaavasta näkökulmasta kuin Spinoza. Ihmekertomusten selittäminen merkitsi yritystä hävittää kertomuksesta ihme. Jeesus ei kulkenut veden päällä, vaan rantakivillä; Jeesus ei monistanut leipiä eikä kaloja, vaan opetti ihmiset jakamaan omastaan; Jeesus ei parantanut sokeaa vaan sai kerjäläisen palaamaan yhteiskuntaan. Tietämättömät opetuslapset - mutta ei tietenkään Jeesus - ymmärsivät kaiken ihmeiksi.
Näin Jeesus on ikäänkuin pelastettu älykkäiden ihmisten ja suurten opettajien joukkoon: hän ei ollutkaan ihmeidentekijä, vaan kaikki oli opetuslasten oppimattomuuden syytä. Tämän selitysmallin takana on rajaton kehitysoptimismi: 2000 vuotta sitten oltiin täysiä typeryksiä, 1000 vuotta sitten elettiin vielä pimeää keskiaikaa, mutta nyt ihmiskunta kulkee kohti suurta valkeutta ja kasvavaa ymmärrystä.
Tässä kuviossa voidaan hyvin tunnustaa, että tapahtuu asioita, joita emme voi selittää. Ihmeestä ei ole kuitenkaan kysymys, ajateltiin, vaan asiasta, jota ihmiskunta ei ole vielä kyennyt selvittämään.
Eräs ajattelija ilmaisee tämän näin: "Olen sitä mieltä, että ihmeiden taustalla ovat aivan samat lainalaisuudet kuin muidenkin asioiden takana. Me emme vain näe niitä."
Useat tämän kaavan mukaiset ihmekertomusten selitykset ovat yksinkertaisesti naurettavia. Pyhän Raamatun selittäjät ovat kieltäytyneet ottamasta vangiksi omaa järkeänsä ja ovat joutuneet nöyrtymään järjettömiin selityksiin säilyttääkseen oman viisautensa. Eiköhän näille selityksille ole makeimmin nauranut hän, joka kouraansa vangitsee viisaat?
Lisäksi antiikin ajan ihmiset eivät olleet typeryksiä, vaan elämä oli silloin yhtä rikas ja runsas kuin nytkin; oli herkkäuskoisia ja oli epäilijöitä, oli taiteilijoita ja oli moukkia, oli älykköjä ja oli yksinkertaisia. Kun antiikin pakanoita pidetään erotuksetta typeryksinä, olen loukkaantunut ihailemieni antiikin suurmiesten puolesta.
Niin voi ajatella vain sivistymätön ihminen, joka ei tunne Vergiliuksen syvällisyyttä, joka ei ole ihaillut Horatiuksen uskomatonta ihmistuntemusta, joka ei ole syventynyt Catulluksen rakkausrunojen rajuuteen. Ja kuka on sanonut, että ihmiskunta kulkee kohti suurempaa viisautta? Hitlerin, Stalinin, Ceausescun ja Saddamin työt osoittavat ennemminkin että jokaisen uuden joukkomurhan lukumäärään lisätään perään nolla tai kaksi. Maailmamme ja luomakuntamme tila osoittaa tyhjäksi katteettoman kehitysoptimismin, joka on ihmekertomusten järkiperäisen tulkinnan taustalla.
Ote: Erkki Koskenniemi
Varsin selvästi ajatuksensa muotoilee 1600-luvulla filosofi Spinoza. Koetamme seurata hänen ajatuksenkulkuansa:
Jumala on luonut koko maailman ja asettanut kaiken hyvään harmoniaan. Luonnonlait ovat hänen hyvän harkintansa tulos. Jos nyt tapahtuu jotakin, joka ei noudata näitä lakeja vaan päin vastoin sotii niitä vastaan, ei tapahdu ainakaan mitään hyvää.
Ihme, mikäli sellainen olisi edes mahdollinen, olisi syvästi Jumalan viisauden vastainen asia. Näin ihme siis - toisin kuin kirkollisessa elämässä olemme tottuneet ajattelemaan - ei suinkaan vahvista uskoa, vaan koituu päinvastoin sen esteeksi.
Spinoza oli panteisti, eli hänelle Jumala ja luonto olivat itse asiassa yksi ja sama asia. Näistä lähtökohdista käsin hän muotoilee ajatusrakennelman, jossa ihmeillä ei ole minkäänlaista sijaa. Luonnonlait ovat saavuttaneet Jumalasta riippumattoman aseman. Ihmeitä ei voi tapahtua ja jos niitä tapahtuisi, ne olisivat uskon kannalta katsottuna syvästi vastenmielinen asia.
Jokainen ajatteleva ihminen joutuu esittämään kysymyksen: Mikä tila tässä opetuksessa jää Raamatun elävälle Jumalalle? Hänelle, joka vihaa ja rakastaa, kaataa ja tukee, lymyy ja ilmestyy taas?
Eikö tässä Jumala ole kutistettu luonnonlaiksi ja luonnonlaki korotettu Jumalaksi? Ei ole tilaa kärsivän ihmisen painille Jumalan kanssa eikä Jobin huudolle: "Katso, nämä ovat ainoastaan hänen tekojensa äärten häämötystä, ja kuinka hiljainen onkaan kuiskaus, jonka hänestä kuulemme! Mutta kuka käsittää hänen väkevyytensä jylinän?" (Job 26:14).
Sittemmin valistusfilosofit ja heidän seuraajansa käsittelivät ihmekertomuksia aivan vastaavasta näkökulmasta kuin Spinoza. Ihmekertomusten selittäminen merkitsi yritystä hävittää kertomuksesta ihme. Jeesus ei kulkenut veden päällä, vaan rantakivillä; Jeesus ei monistanut leipiä eikä kaloja, vaan opetti ihmiset jakamaan omastaan; Jeesus ei parantanut sokeaa vaan sai kerjäläisen palaamaan yhteiskuntaan. Tietämättömät opetuslapset - mutta ei tietenkään Jeesus - ymmärsivät kaiken ihmeiksi.
Näin Jeesus on ikäänkuin pelastettu älykkäiden ihmisten ja suurten opettajien joukkoon: hän ei ollutkaan ihmeidentekijä, vaan kaikki oli opetuslasten oppimattomuuden syytä. Tämän selitysmallin takana on rajaton kehitysoptimismi: 2000 vuotta sitten oltiin täysiä typeryksiä, 1000 vuotta sitten elettiin vielä pimeää keskiaikaa, mutta nyt ihmiskunta kulkee kohti suurta valkeutta ja kasvavaa ymmärrystä.
Tässä kuviossa voidaan hyvin tunnustaa, että tapahtuu asioita, joita emme voi selittää. Ihmeestä ei ole kuitenkaan kysymys, ajateltiin, vaan asiasta, jota ihmiskunta ei ole vielä kyennyt selvittämään.
Eräs ajattelija ilmaisee tämän näin: "Olen sitä mieltä, että ihmeiden taustalla ovat aivan samat lainalaisuudet kuin muidenkin asioiden takana. Me emme vain näe niitä."
Useat tämän kaavan mukaiset ihmekertomusten selitykset ovat yksinkertaisesti naurettavia. Pyhän Raamatun selittäjät ovat kieltäytyneet ottamasta vangiksi omaa järkeänsä ja ovat joutuneet nöyrtymään järjettömiin selityksiin säilyttääkseen oman viisautensa. Eiköhän näille selityksille ole makeimmin nauranut hän, joka kouraansa vangitsee viisaat?
Lisäksi antiikin ajan ihmiset eivät olleet typeryksiä, vaan elämä oli silloin yhtä rikas ja runsas kuin nytkin; oli herkkäuskoisia ja oli epäilijöitä, oli taiteilijoita ja oli moukkia, oli älykköjä ja oli yksinkertaisia. Kun antiikin pakanoita pidetään erotuksetta typeryksinä, olen loukkaantunut ihailemieni antiikin suurmiesten puolesta.
Niin voi ajatella vain sivistymätön ihminen, joka ei tunne Vergiliuksen syvällisyyttä, joka ei ole ihaillut Horatiuksen uskomatonta ihmistuntemusta, joka ei ole syventynyt Catulluksen rakkausrunojen rajuuteen. Ja kuka on sanonut, että ihmiskunta kulkee kohti suurempaa viisautta? Hitlerin, Stalinin, Ceausescun ja Saddamin työt osoittavat ennemminkin että jokaisen uuden joukkomurhan lukumäärään lisätään perään nolla tai kaksi. Maailmamme ja luomakuntamme tila osoittaa tyhjäksi katteettoman kehitysoptimismin, joka on ihmekertomusten järkiperäisen tulkinnan taustalla.
Ote: Erkki Koskenniemi
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tavatkaamme tekstiä.