elämä on...

Sekin riippuu millainen suhde on ollut omiin vanhempiin. Jos on muuttanut kotoa pois ja asunut pitkään poissa kotoa, niin on tavallaan siinä totuttautunut siihen, ettei vanhemmat ole läsnä ja surua ei välttämättä koe.
Toisin on sitten, jos ei ole muuttanut kotoa ja on elänyt vanhempien kanssa, mikä ei ole mikään paheksuttava asia, joskin joidenkin mielestä on.
Mielestäni on ihan hyvä asia, että joku lapsista jää asumaan vanhempien luo, eikä muuta pois, kuten suurin osa tekee.
Asumalla vanhemien luona voi heitä myös auttaa monessa asiassa ja olla heille avuksi.
Silloin muodostuu paljon läheisempi suhde vanhempiin ja myös surun ja kaipauksen tunne on paljon voimakkaampi, kun on tottunut, että omat vanhemmat ovat läsnä ja eräänä päivänä heitä ei enää ole.

Oma isäni menehtyi syöpään ja olin loppuun asti läsnä ja se oli senverran raskas kokemus, varsikin kun ei olisi koskaan toivonut omalle vanhemmalleen elämän loppuaikaa syöpäsairautta ja sen tuomaa kärsmystä, kun elämänhalua olisi vielä ollut.
Minulla surua kesti 1,5 vuotta ja kaipaus on edelleen.
Vieläkin jotkut muistot saa itkemään, varsinkin ne kuukaudet, kun syöpä todettiin ja syöpä eteni, kun ne tulevat mieleen.
Monesti sitä haluaisi kysyä isältään monestakin asiasta ja haluaisi, että isäkin olisi kokemassa yhdessä asioita, mitä nyt yksin joutuu kokemaan.

Hei, ei surusta aina selviä, ikävä tosiasia. Lapseni kuolemasta on tosi pitkä aika ja en pysty ajattelemaan häntä itkemättä. Surullisinta tässä on se, etten pysty ajattelemaan muuta kuin kuolinyötä ja hetkeä kun pesin ja pidin kuollutta lastani sylissäni. Kannoin hänet ruumishuoneelle ja kävin siellä jopa vaihtamassa ruumiinavauksen jälkeen pienelle vaatteetkin. Hän oli jäätynyt ja lämmitin hänen pieniä sormia ja pidin häntä sylissäni, ruumishuoneella. Tein kaiken yksin ja yksin järjestin hautajaisetkin. Haluaisin muistella häntä muutenkin, ihana aurinkoinen lapsi hän oli, mutta en pysty. Ja pelkään tunteita mitä tulee muistelemisesta. Valokuvia otin hänestä paljon, mutta yhtään kuvaa en pidä esillä, en pysty.Minulle on sanottu, etten ole tehnyt surutyötä loppuun.. en tiedä, mutta sen tiedän, että rakastin, rakastan enkeliäni yli kaiken. Äitienpäivä on aina raskas, tunnen syylisyyttä, tuskaa ja ikävää. Kaikkea mahdollista. En puhu kuolleesta lapsestani juuri ollenkaan, eikä muutkaan puhu. Pelkäävät varmaan satuttavan minua jos puhuvat. Olen toki elänyt lapseni kuoleman jälkeen, mutta vaivalloisesti ja hoippuen päivästä toiseen. En tarkoita alkoholia, en juo sitä lainkaan. Masennus ja muut psyykkiset sairaudet ovat seuranani ja välillä on vaikeampaa ja välillä helpompaa. Olin hyvin nuori, kun esikoiseni kuoli ja se saneli kyllä elämäni. Olen yrittänyt itsemurhaa, onnistumatta, mutta todennäköisesti tulen kuolemaan oman käden kautta. Liian vaikeaa välillä ja silloin ei ajattele selkeästi, vaan haluaa pahasta olosta vaan pois, äkkiä. Tältä kesältä toivon,että näkisin meren. Pieni asia monille, mutta minulle suuri. Paras ystäväni siroteltiin mereen, siis uurna ja toinen ystäväni hukuttautui vajaa vuosi sitten mereen, eli teki itsemurhan. Olen aina ihaillut ja samalla pelännyt vähän merta ja nyt sillä on ihan uusi merkitys tapahtuneiden johdosta. Kumpaakin ystävää on ikävä ja heitä pystyn muistelemaan ja miettimään eri lailla kuin kuollutta lastani. Tulipas pitkä kirjoitus, piti vain vastata muutamalla sanalla. Voimia kaikille surullisille ja masentuneille.

Hei
Sanoitat tosi hyvin surun tuntoja. Mitä sillä surusta selviämisellä sitten tarkoitin. Ehkä sitä, että asian kanssa pystyy elämään eikä se enää hallitse ajatusmaailmaa öin ja päivin. Että pahin suru laantuu vaikka ikävä jääkin. Sinulla on valtavan raskaita kokemuksia, olet joutunut kohtaamaan enemmän surua kuin moni muu. Sanotaanhan, että oman lapsen menetys on kauheinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Ja sitten vielä paras ystäväsi!
Suruun voi jäädä kiinni ja silloin se sitoo elämänvoimia ja tuo masennuksen. Kerrot, että sinulla on muitakin sairauksia, joten ei elämäsi tosiaankaan ole helppoa. Voisikohan tuota lapsesi menetystä vielä käsitellä esimerkiksi seurakunnan sururyhmässä? Olisi tärkeää, että voisit puhua hänestä, muistella ja surra. Silloin voisit mahdollisesti päästä eteenpäin, vaikket tietenkään koskaan unohda rakasta lastasi. Siitähän ei ole kyse, sillä hän on ikuisesti oma lapsesi ja rakkaimpasi.

Lämpimin ajatuksin,
pappi Elisabet