Kerroin kauan sitten itsetuhoisista ajatuksistani. Ja kun lopulta uskalsin kertoa tilanteestani sain vastaukseksi, että minulla ei ole oikeutta olla masentunut, sillä olen nuori ja itse syypää tilanteeseeni. Tämä tuli siis henkilöltä, joka oli aiemmin ollut itsetuhoinen.
Olen vaikka kuinka kauan miettinyt tätä enkä ole kertonut todellisista ajatuksistani kenellekään tämän jälkeen. Mutta nyt kun aloitin niin en uskalla enään lopettaa.
Vihaan käyttää tätä sanaa, mutta olen/olin ainakin jossain määrin "kiusattu". Alkoi joskus ala-asteella. Aina sai ravata kaiken maailman keskusteluissa ja sovitteluissa. On haukuttu ja lyöty
Kotona tilanne vähintään yhtä turhauttava. Isä vihaa, sitä mitä olen (en ole, enkä edelleenkään halua sitä kenellekään kertoa, mutta sen voi varmaan itse kukin arvata.) Ainut kontakti hänen kanssaan on suurin piirtein se, kun hän käskee tekemään jotain tai muistuttaa kuinka laiska olen. Äiti yhä tähänkin päivään asti haukkuu, huutaa, tönii, lyö jne. (viimeksi tänään) yleensä erittäin turhista tai olemattomista syistä. Kerran jopa naapurit uhkasivat soittaa viranomaisille asiasta, mutta ei se menoa hidastanut.
Nämä vuosikausia yhdessä kestäneenä johtivat siihen, että sain koulussa ns. paniikkikohtauksen ja vasten tahtoani jouduin koululääkerille. Sieltä poistuin paperin, jossa todettiin ahdistuneisuus ja paniikkihäiriö, sekä pillereiden kanssa. (Tästä syystä äitini kutsuu minua mielenvikaiseksi.)
En osaa sanoa olenko masentunut vaiko menettänyt elämänilon täysin. En koskaan tuntenut itseäni rakastetuksi enkä voi koskaan tuntea. Kavereita ei minulla koskaan ollut ja ihmiset joiden olisi pitänyt rakastaa minua häpeävät olemassaoloani.
Vihaan itseäni ja näännytin itseäni jättämällä syömättä kouluruoan. Aluksi en halunnut mennä ja myöhemmin en edes kyennyt vaikka pakotettiin. Muuten söin vain leipää ja vettä. Pahimmillaan painoindeksini läheni sairaanloista alipainoa. Olen yrittänyt (ilman, että kukaan tietää) ja ajattelen edelleen itsemurhaa.
Muutaman viikon päästä aloitan lukion toisella isommalla paikkakunnalla ilman yhtäkään tuttua. Jos tilanteeni jatkuu aion yhä toteuttaa aikeeni.
Ovatko murheeni turhia?
Olen vaikka kuinka kauan miettinyt tätä enkä ole kertonut todellisista ajatuksistani kenellekään tämän jälkeen. Mutta nyt kun aloitin niin en uskalla enään lopettaa.
Vihaan käyttää tätä sanaa, mutta olen/olin ainakin jossain määrin "kiusattu". Alkoi joskus ala-asteella. Aina sai ravata kaiken maailman keskusteluissa ja sovitteluissa. On haukuttu ja lyöty
Kotona tilanne vähintään yhtä turhauttava. Isä vihaa, sitä mitä olen (en ole, enkä edelleenkään halua sitä kenellekään kertoa, mutta sen voi varmaan itse kukin arvata.) Ainut kontakti hänen kanssaan on suurin piirtein se, kun hän käskee tekemään jotain tai muistuttaa kuinka laiska olen. Äiti yhä tähänkin päivään asti haukkuu, huutaa, tönii, lyö jne. (viimeksi tänään) yleensä erittäin turhista tai olemattomista syistä. Kerran jopa naapurit uhkasivat soittaa viranomaisille asiasta, mutta ei se menoa hidastanut.
Nämä vuosikausia yhdessä kestäneenä johtivat siihen, että sain koulussa ns. paniikkikohtauksen ja vasten tahtoani jouduin koululääkerille. Sieltä poistuin paperin, jossa todettiin ahdistuneisuus ja paniikkihäiriö, sekä pillereiden kanssa. (Tästä syystä äitini kutsuu minua mielenvikaiseksi.)
En osaa sanoa olenko masentunut vaiko menettänyt elämänilon täysin. En koskaan tuntenut itseäni rakastetuksi enkä voi koskaan tuntea. Kavereita ei minulla koskaan ollut ja ihmiset joiden olisi pitänyt rakastaa minua häpeävät olemassaoloani.
Vihaan itseäni ja näännytin itseäni jättämällä syömättä kouluruoan. Aluksi en halunnut mennä ja myöhemmin en edes kyennyt vaikka pakotettiin. Muuten söin vain leipää ja vettä. Pahimmillaan painoindeksini läheni sairaanloista alipainoa. Olen yrittänyt (ilman, että kukaan tietää) ja ajattelen edelleen itsemurhaa.
Muutaman viikon päästä aloitan lukion toisella isommalla paikkakunnalla ilman yhtäkään tuttua. Jos tilanteeni jatkuu aion yhä toteuttaa aikeeni.
Ovatko murheeni turhia?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kyllä sinulla on oikeus tunteisiisi.
Sen sijaan oikeutta tappaa tai yrittää tappaa itseäsi sinulla EI ole.
Kellään ei ole.
Yhtä vähän kuin että sinulla ei ole tietenkään oikeutta kaltoinkohdella tai tappaa toista ihmistä, niin ei itseäänkään.
Oma itse ei ole poikkeus.
Älä tapa, niin sanovat molemmat lait, Jumalan ja ihmisen.
Vanhempasi eivät osaa nyt toimia oikein, sinun pitää päästä muuttamaan turvalliseen paikkaan ja saada apua.
Ei siksi että olisit sairas vaan koska olet nuori ja kokenut liian kovia yksin kestää.
Lukion psyko kannattaa ottaa avuksi.
Se mikä koet olevasi voi vielä muuttua, jos et ota siitä identiteettiä ja sitä ruoki.
En suosittele ruokkimaan.
On ymmärrettävää että olet tuskainen, olosuhteesi ovat vaikeat etkä ansaitse semmoista.
Ansaitsisit rakkautta ja huolenpitoa.
Mitä jos rukoilisit?
Jeesus haluaisi auttaa sinua, etsi häntä
Rukoilen puolestasi.