Ekonomi Pauli osaa pukeutua siististi kiireessäkin. Hän on huoliteltu yksityiskohtia myöten. Vaatteet, asusteet ja kengät ovat laadukkaita. Kantaessaan tuhansia euroja yllään Paulista tuntuu paremmalta rynniessään kadulla. Puolipitkän takin tulee kelistä riippumatta olla auki, sillä liehuvat liepeet vaikuttavat dynaamisilta. Pauli kävelee punaista vain seisahtuakseen toisella puolella puhumaan kommunikaattoriinsa, kaiuttimen kautta tietenkin.
Paulin auto on hopeanvärinen. Merkiltään ja malliltaan se on juuri se, jonka johtoryhmän kaksi vanhempaa paronia mainitsivat sivulauseessa hienoksi kärryksi. Se on hiljainen, mutta hiljaisuus on Paulille tuskaa. Jos ei kukaan soita, soittaa hän. Siksi hands-free on olemassa, jotta sitä käytettäisiin. Hopeanvärisen metallikuoren sisällä Pauli on turvassa ja voi kiihdytellä, kiilata ja hyökätä ilman, että hauras persoona on altis palautteelle.
Työpaikallaan Pauli luovii. Hänen mielipiteensä sulautuvat ja muovautuvat eikä hän koskaan ole eri mieltä kuin enemmistö. Hänen naurunsa on tarttuvaa ja se irtoaa, vaikka ei naurattaisikaan. Hän kykenee puhumaan helpostikin vartin sanomatta mitään. Hän ahmi sisäänsä maailman, joka välittyi Diilin jenkkiversiosta. Hänellä ei ole alamaisia, mutta usein yksin nukahtaessaan hän siristää silmiään ja unelmoi sanovansa: ”Olet erotettu, voit poistua.”
Pauli käy kiireisillä treffeillä kiireisten naisten kanssa. Hienoissa kahviloissa tuoksuu kahvi, hajuvesi ja kloori. Harvoin naiset riisuvat takkiaan, sillä lähtö voi tulla yllättäenkin. Naiset katsovat ohi ja puhaltavat savukkeittensa savut kohti. Kännykkä makaa pöydällä, pitkät lakatut kynnet pyörittelevät sitä pakkoliikkeen omaisesti ja naiset vilkuilevat hermostuneena, jos se ei soi. Kaikkien mielestä oli kivaa nähdä Pauli, kukaan ei koskaan kuitenkaan häntä nähnyt.
Nuori nainen seisoo kadunkulmassa ja ojentelee ilmaislehtiä ohikulkijoille. Pauli harppoo ohitse ja naista katsomatta ottaa lehden. Ei hän sitä lue muualla kuin yleisissä kulkuneuvoissa välttääkseen ikävät ihmiskontaktit.
-Mihin sinulla on kiire?, kysyy soinnikas naisen ääni. Paulin askel hidastuu ja hän katsoo taakseen. nainen hymyilee, kauniit silmät katsovat syvälle. Pauli ei vastaa, hämmentyneenä vain kääntyy ja jatkaa harppomistaan.
Pauli istuu pöytänsä takana. Näytönsäästäjä meni päälle jo viitisen minuuttia sitten, mutta Pauli ei sitä näe. Hän näkee tuulen punertamat kasvot, pienet hymykuopat ja ruskeat silmät. Käytävältä kaikuu naurun remakkaa, asiakkaan kertomalle vanhalle vitsille nauretaan. Pauli havahtuu, heittää takin ylleen ja sanomatta sanaakaan poistuu toimistolta.
Hän kävelee naisen luo. Tuuli viskoo tämän hiuksia ja lehdet rapisevat. Pauli seisahtuu viereen ja kuulee kysyvänsä:
-Lähdetkö lounaalle? Nainen kääntyy hymyillen.
-Mielelläni.. jaan vaan nämä, hän vastaa ja ojentelee viimeisetkin lehdet käsistään. Nainen riisuu mainosliivin yltään ja tarttuu muitta mutkitta Paulin käsivarteen. Jo liikkeelle harpannut Pauli hidastaa ja alkaa hiljalleen astella nainen käsipuolessaan pitkin jalkakäytävää.
-Muuten, kysyy nainen, -Miksi nämä tehokkaat ja kiireiset ihmiset menevät ystäviensäkin kanssa aina lounaalle, eivätkä koskaan syömään?, kysyy nainen.
-Eh.. en minä tiedä... No, mennäänkö syömään sitten?, Pauli kysyy.
-Mennään vaan!, vastaa nainen kääntyen Paulin puoleen, ottaa tämän kännykän taskusta ja sulkee sen. Pauli aikoo sanoa jotain, mutta vaikenee kuitenkin hymyillen. Ihmiset sivuuttavat verkkaiseen kävelevän parin vasemmalta ja oikealta, mutta he eivät heitä juuri huomaa hiljaiselta keskustelultaan. Paulin puolipitkä takki on napitettu ylös asti. Paulista tuntuu lämpimältä ja hyvältä, vaikka liepeet eivät dynaamisina liehukaan.
Paulin auto on hopeanvärinen. Merkiltään ja malliltaan se on juuri se, jonka johtoryhmän kaksi vanhempaa paronia mainitsivat sivulauseessa hienoksi kärryksi. Se on hiljainen, mutta hiljaisuus on Paulille tuskaa. Jos ei kukaan soita, soittaa hän. Siksi hands-free on olemassa, jotta sitä käytettäisiin. Hopeanvärisen metallikuoren sisällä Pauli on turvassa ja voi kiihdytellä, kiilata ja hyökätä ilman, että hauras persoona on altis palautteelle.
Työpaikallaan Pauli luovii. Hänen mielipiteensä sulautuvat ja muovautuvat eikä hän koskaan ole eri mieltä kuin enemmistö. Hänen naurunsa on tarttuvaa ja se irtoaa, vaikka ei naurattaisikaan. Hän kykenee puhumaan helpostikin vartin sanomatta mitään. Hän ahmi sisäänsä maailman, joka välittyi Diilin jenkkiversiosta. Hänellä ei ole alamaisia, mutta usein yksin nukahtaessaan hän siristää silmiään ja unelmoi sanovansa: ”Olet erotettu, voit poistua.”
Pauli käy kiireisillä treffeillä kiireisten naisten kanssa. Hienoissa kahviloissa tuoksuu kahvi, hajuvesi ja kloori. Harvoin naiset riisuvat takkiaan, sillä lähtö voi tulla yllättäenkin. Naiset katsovat ohi ja puhaltavat savukkeittensa savut kohti. Kännykkä makaa pöydällä, pitkät lakatut kynnet pyörittelevät sitä pakkoliikkeen omaisesti ja naiset vilkuilevat hermostuneena, jos se ei soi. Kaikkien mielestä oli kivaa nähdä Pauli, kukaan ei koskaan kuitenkaan häntä nähnyt.
Nuori nainen seisoo kadunkulmassa ja ojentelee ilmaislehtiä ohikulkijoille. Pauli harppoo ohitse ja naista katsomatta ottaa lehden. Ei hän sitä lue muualla kuin yleisissä kulkuneuvoissa välttääkseen ikävät ihmiskontaktit.
-Mihin sinulla on kiire?, kysyy soinnikas naisen ääni. Paulin askel hidastuu ja hän katsoo taakseen. nainen hymyilee, kauniit silmät katsovat syvälle. Pauli ei vastaa, hämmentyneenä vain kääntyy ja jatkaa harppomistaan.
Pauli istuu pöytänsä takana. Näytönsäästäjä meni päälle jo viitisen minuuttia sitten, mutta Pauli ei sitä näe. Hän näkee tuulen punertamat kasvot, pienet hymykuopat ja ruskeat silmät. Käytävältä kaikuu naurun remakkaa, asiakkaan kertomalle vanhalle vitsille nauretaan. Pauli havahtuu, heittää takin ylleen ja sanomatta sanaakaan poistuu toimistolta.
Hän kävelee naisen luo. Tuuli viskoo tämän hiuksia ja lehdet rapisevat. Pauli seisahtuu viereen ja kuulee kysyvänsä:
-Lähdetkö lounaalle? Nainen kääntyy hymyillen.
-Mielelläni.. jaan vaan nämä, hän vastaa ja ojentelee viimeisetkin lehdet käsistään. Nainen riisuu mainosliivin yltään ja tarttuu muitta mutkitta Paulin käsivarteen. Jo liikkeelle harpannut Pauli hidastaa ja alkaa hiljalleen astella nainen käsipuolessaan pitkin jalkakäytävää.
-Muuten, kysyy nainen, -Miksi nämä tehokkaat ja kiireiset ihmiset menevät ystäviensäkin kanssa aina lounaalle, eivätkä koskaan syömään?, kysyy nainen.
-Eh.. en minä tiedä... No, mennäänkö syömään sitten?, Pauli kysyy.
-Mennään vaan!, vastaa nainen kääntyen Paulin puoleen, ottaa tämän kännykän taskusta ja sulkee sen. Pauli aikoo sanoa jotain, mutta vaikenee kuitenkin hymyillen. Ihmiset sivuuttavat verkkaiseen kävelevän parin vasemmalta ja oikealta, mutta he eivät heitä juuri huomaa hiljaiselta keskustelultaan. Paulin puolipitkä takki on napitettu ylös asti. Paulista tuntuu lämpimältä ja hyvältä, vaikka liepeet eivät dynaamisina liehukaan.
Vastaukset 51
Vanhimmat
Nykyajan lovestoori.. lehdenjakajatyttö ja pisnismies *huokaa* :D
*ei pillitä, silmät vetistää ja punertaa flunssan takia* :D
JenniJoutava
..flunssaa tosiaankin liikkeellä..! Kuumeen/kuumotuksen vielä sietäisin, mutta nuo pirun eritteet...;)
Lovestoori...ehkä, mutta ainakin pysähdys..alku..herääminen.....=)
..hektisestä elämää elävästä ekonoomista, joka on hukannut todellisen kosketuksensa itsensä ja muihin.
Kuinka paljon kommunikoimmekaan kännyköillä ja kommunikaattoreilla, vaikka vieressämme on ihmisiä joidenka kanssa voisimme puhua ilman näitä sähköisiä välineitäkin. Mietin jopa nyt omaa riippuvuuttani läppärikeskusteluihin.
Työni vuoksi matkustan, mutta koska en omista autoa, enkä edes ajokorttia, niin matkustan junilla ja busseilla. InterCity junissa ihmiset istuvat läppärit seuranaan mieluimmin, kuin keskustelevat matkatovereidensa kanssa. Kännyt pirisevät ja jos suinkin , niin viereiselle penkille ei ole toivottavaa jonkun muun istuutuvan.Niin myös itsekkin huomaan tekeväni. Hakeudun tyhjempään vaunuun.Usein suljen kännyn ja nyt on jo kännykättömiäkin vaunujakin...se tuntuu mukavalle. Ravintolavaunut ovat usein steriilin tuntoisia ja keskustelut käydään omissa seurueissa. Joskus sentään tapahtuu jotain yllättävää.
Muistiini on jäänyt yksi matkani, jossa nuorehko kaveri tuli vaunusta pyytämään minut drinkille ravintolavaunuun. Hän kertoi oman elämän tarinansa ja kun myötätuntoisena sitä kuuntelin , niin hän painoi päänsä syliini ja itki. Vaunu tyhjeni siinä silmänräpäyksenä. Mutta, kun menimme takaisin omaan vaunuumme, niin kaveri otti kitaransa esiin ja ryhdyimme laulamaan. Monet osallistuivat ja vaunun täytti riemullinen musiikki. Otin laukustani suklaalevyn ja laitoin sen kiertämään. Pieni poika tuli käytävälle suu suklaassa korvia myöten ja aloitti huikean tanssiesityksen. Konnarikin vain hymyili kulkiessaan vaunun läpi. Tampereella tiemme erosivat ja laiturilla vaihtaessamme muusikon kanssa eri juniin suutelimme toisiamme kyyneleet silmissä ja huiskutimme hyvästiksi.
Yksi illallinen on myös jäänyt ikimuistoiseksi mieleeni. Olin Hesassa ja istuin kaffeella. Pöytääni käveli mielyttävä mieshenkilö tullen juttusille. Keskustelussa tulikin yllättäen ilmi , että meillä oli yhteisiä ystäviä.Niinpä uskalsin ottaa illaskutsun vastaan hänen luokseen.
Hän asusti pienessä yksiössä vinttihuoneistossa.
Huikean purppuraan värittynyt iltarusko oli juuri kirjonut taivaan ja kuvaelma välittyi kaariikkunasta huoneeseen. Hänellä ei ollut kuin pikkuruinen pöytä ja niinpä hän leväytti liinan lattialle ja tarjoili illallisen siinä. Kynttilöiden valomeri lepatti ympärillä ja makoilimme tyynyjen päällä syödessämme nautinnollisesti viininrypäleitä , mangoja, mansikoita , kanankoipea , yrttijuustoja, dippikastiketta ja ja joimme ylväästi kristallilaseista punaviiniä.
Täydellisen illan bravuuri oli, kun hän asettautui ikkunan eteen soittamaan huilua.Hämärä laskeutui ...aamu sarasti ja kiire oli unohtunut.
Me tarvitsemme inhimillistä kosketusta toisiimme tietääksemme elävämme ja tajutaksemme olevamme juuri nyt kokemassa ainutlaatuisia ja ei koskaan uusiutuvia kohtaamisia.
MaXin novellissa oli tuo kadulla kohdattu nainen, joka luontevalla ja herkäällä tavalla pysäytti eksyneen ekonoomin.Ekonoomikin tajusi lopulta elävänsä. Siis upea tarina.
.....luin väristyksin, jotka eivät tulleet säköisistä välineistä, vaan inhimillisistä tuntemuksista ...ja tuli paljon tunneajateltavaa...Kiitos:-)
Nuo kaksi kuvaamaasi tapahtumaa elämäsi varrelta vaikuttivat upeilta..=) Herkästi ihmiset kyynisesti ajattelevat ventovieraasta, joka alkaa keskustella, että tämä vain tahtoo hyötyä jotenkin tilanteesta. Tuntuu, että mitä enemmän ihmisiä, sitä useimmin noin ajatellaan. Paradoksaalista, että siellä, missä ihmisiä on harvemmassa, osataankin ihminen kohdata paremmin, aidommin.
Ymmärrän toki myös heitä, jotka nauttivat siitä hetkestä, minkä saavat junassa tai vastaavassa itselleen. Olla vaan ajatustensa kanssa, sehän on suorastaan nautinnollistakin. Jokaiselle sellainen ilman muuta suotava, jos sellaisen haluaa.
Olen kuitenkin kanssasi samaa mieltä siitä, että aavistuksen avoimemmalla mielellä voi kokea mainioita hetkiä. Oikeasti elää. Usein on niin, että juuri sillä hetkellä, kun esimerkiksi kertomasi kaltaista hetkeä elää, ei edes ymmärrä kokemansa ainutlaatuisuutta. Jälkikäteen nuo hetket saavat uuden merkityksen, ne ikäänkuin syvenevät... niistä syntyy muistoja.
...minun pitäisi laatia kurssisuunnitelmaa eikä roikkua täällä kaffeessa ja nyt on jo iltapäivä pitkällä ...menee yötöiksi.Matkamuistelo aukeni sisälläni ja nojailen kaihoinen katse jossakin horisontissa ja kuvat vöyryvät tajuntani lokeroista kuin filminauhalta. Usenmiten minäkin vain lueskelen matkustaessa ja annan maisemien vilistää ohitseni.
Joskus pirsin sarjakuvia.Toisinaan taas katselen kanssamatkustajia ja mielikuvissani heidän elettyjen elämiensä heijasteita. Kummallista kuinka se oma tila on tärkeä. Ruuhkajunissa saa helposti paniikin paitsi ulkomailla. Jostain syystä nyt etelän kuumat yöt ja keskipäivän tukahduttava helle...kosteat lakanat ja sumun verhoamat vuoret ...kaikki ääneet ,,,tuoksut,,,,ja taidemuseoiden viileät kiviset käytävät ..kaikki tulvii mieleeni kuin ryöppynä.
.......haluaa päästä lomalle ja juosta koskematonta rantaviivaa auringon juuri syleillessä päivän alkaneeksi......
-----tuli niin suunnaton ikävä------------
...juuri tekevät elämästä elämisen arvoisen. Kumpa vaan meillä olisi useammin rohkeutta vaihtaa edes muutama sana ventovieraankin kanssa, kun luonteva tilaisuus tarjoutuu.
....salaperäistä "kissamaista" viehätystä saadakseen vaikka silmät raukeina lukiessaan junassa jonkun miehen huomion herätetyksi:-)
Nainenhan on aina Nainen vaikkapa istuisi kaffeessa ulos ikkunasta tujotellen.Käsi voi hellästi hyväillä silti vaikka mokkavvahdon kuoruttamaa kahvikuppia.
Miesten keinoja en niinkään tiedä.......ne vain tulevat naisen tuoksun vetämininä imuun ja eivät voi luonnelleen mitään:-)
-----ihan pientä silmäpeliä----------
aaahhh... tämän luettuani on taas kiva jatkaa päivää ja elämää eteenpäin.
*toivo syttyi silmissä*
:DD
Ihana tarina, nuori köyhä lehdenjakajatytsykkä sai vanhan ja kokeneen miesekonoomin suoraan johtoryhmästä.
Elivät varmaan onnellisina elämänsä loppuun asti tytsän ruskeitten silmien loisteessa.
Antoi uskoa tulevaan ja voimia yrittää. Kannattaa siis mennä isojen yritysten kulmille jakamaan lehtiä, ilmaisia tietty tekee paremman aitousvaikutuksen, nipistellä poskia ja panna ruskeat piilarit ja hymyä vaan tytsät ja eikun ekonoomisjahtiiin!
Kiitos myös Anomyymille ihanasta tarinasta kuin suoraan sadusta tai mielikuvituksesta mutta kyllä sekin varmaan totta oli ja tuo voimia arkeen.
Jaksaa taas yrittää ekonoomia tai poheemia taiteilijaa joka levittää aterian punaiselle sametille kuluneitten lattialautojen päälle Rahmanovitsin musiikin soidellessa hivelevästi taustalla.
...noi tylsät ekonoomit ei AUKENE* muuta kuin MaXisin rompskuissa ja tiedämmehän jo toki entuudestaan ,että MaXi saa vaikka kivestäveistetyn tai jäissä syväjäädytetyn miehen kuoleman porttien läpikin henkiin heräämään.
Naisen AUKENEMISEEN* hänellä onkin jo virtuaalinen volyymi, kuin tehosekoittimeen olisi kytkettynä ja virtaa ja virtaa ja senkus vain sähköistyy.
(siitä vois jo uneksia laiffissakin kokemusta syventämään:-))))
Ehkä vieläkin tehokkaamman aitousvaikutuksen tekisi se, jos isojen yritysten kulmilla lehtien jakamisen sijaan keskittyisi vaan jakamaan..?
Jo on poissa ahdistus ja murhe, tilalle sananmukaisesti astuu tunteikas, hehkuva ja täydenoloinen elämä! ;)
Missä tarinassa tuotiin esille Paulin ikä tai puhumattakaan, että hän johtoryhmästä?
Vai oma mielesikö tuon Lolita-asetelman sai aikaan; vanha, kokenut ekonomi ja nuori tyttö...?
Tulkintani nojaa ennen kaikkea tarinasta poimittuihin yksityiskohtiin ja tietysti vaikutelmaan, jonka lukiessani sain.
Ensinnäkin miehen nimi tarinassa on yleensä merkitsevä, jopa symbolinen. Pauli ei ole nuoren miehen nimi, vaan viittaa vähintään 40-, jopa 50-60-vuotiaaseen mieheen. Tarinan muut elementit, lähinnä miehen henkinen kypsymättömyys ja jonkinasteinen naivius kuitenkin saattavat vihjata siihen, että mies on ehkä kuitenkin nelissäkymmenissä oleva mies, joka elää melko yksinäistä mutta pinnallisen täyteliästä elämää.
Johtoryhmätulkintani tuli tästä:
>> Paulin auto on hopeanvärinen. Merkiltään ja malliltaan se on juuri se, jonka johtoryhmän kaksi vanhempaa paronia mainitsivat sivulauseessa hienoksi kärryksi.
Pauliko vanhan miehen nimi...? Sinulle kenties on, minusta ei.
Itse koin tuon "johtoryhmän kaksi vanhempaa paronia" siten, että Pauli oli heidän keskusteluaan kuullut sivusta. Se ei minusta esittänyt Paulia vanhempana johtoryhmän jäsenenä. Johtoryhmän jäseniä voi kuulla ja tavata kuulumatta heihin.
Muuten, kun olin jo klikannut jutun palstalle, tuli mieleeni, että olisin jättänyt koko "Ekonomi" sanan pois jutun alusta. Se mainittiin kerran, kuitenkin ensimmäisenä sanana ja antoi Paulille heti tietyn imagon. Miten jutun olisi kokenut ilman tuota aika selkeitä mielikuvia nostavaa "ekonomi"-sanaa? Ehkä kuitenkin hiukan eri tavalla..?
En ole kirjoittanut nuoresta tytöstä, kirjoitin nuoresta naisesta. Mielikuvituksesi naisen tytöksi väänsi? Vain kerran naisen ikää määritin, koska minusta se kuitenkin oli jotenkin esiin tuotava, muutoin hän oli vain nainen...=)
Hiukan taustaa. Eilen aamupäivällä tuli fiilis, että voisinpa jotain kirjoittaa. Sen kummemmin tuumimatta istuuduin ja aloin naputella kiireisestä elämästä. Ajatukseni taisi olla, että kuvaisin kiireisen ihmisen ja hetken, jolloin hän ehkä jotain oivaltaa.. pysähtyy.. ainakin hetkeksi..=) En tiennyt ollenkaan, kuinka tarinani loppuisi, kuvailin vain kappale kerrallaan erilaisia tilanteita. Puolisen tuntia myöhemmin tuo tekele oli sitten palstalla.
Kirjoittamaani en yleensä korjaile, paitsi kirjoitusvirheitä, nytkin sinne oli joku jäänyt. Toisinaan palstalta aiemmin kirjoittamaani tarinaa lukiessani mietin, kuinka tuollaiseen päädyin? Minusta tuo , etten liiemmin tuumaile kirjoittaessani, antaa jutulle oman sävynsä... onko se sitten aitoutta vai mitä.
Erityisesti haluan painottaa, että minusta juuri nämä palstalla kävijöiden erilaiset tulkinnat ja omien lähtökohtien sävyttämät lukukokemukset ovat juuri sitä, mitä palstalla pitääkin olla. En missään nimessä halua, että kynsin hampain taistelisin sen puolesta, mitä itse ajattelin kirjoittaessani, vaan juuri muiden tulkinnathan ne rikkaus ovat. Omanihan jo tiedän..=)
Kiitokset, että luit ja erityisesti kommentoit!
p.s. en tiedä, kuinka tarina jatkuu... ehkä se joskus jatkuukin? =)
Totta, et kirjoittanut tytöstä, vaan nuoresta naisesta. Kappaleen alku painotti ehkä mielessäni tuon iän eri tavoin, kuin jos maininta olisi ollut vaikkapa lauseen lopussa. Ja ehkä tuo lehdenjakaminen vielä lisäsi tyttöyden tuntua, sillä hommahan on tyypillinen opiskelijan työ.
Tuo kommenttisi "omanihan (tulkinta) jo tiedät" ei voi millään pitää paikkaansa. Kertomus ei ole tulkinta, vaan vasta sen analysointi, mitä olet harjoittanut vasta näissä jälkikommenteissa. Katson kertomukset täysin lukijan omaisuuksisiksi, koska kirjoittaja ei välttämättä itse ole tietoinen sisäisitä motiiveistaan ja siitä, mitä hän yrittää sanoa. Ihan sama kuin että joku kallonkutistaja vasta pystyy pukemaan sanoiksi potilaalle sen, mitä jokin asia hänen puheessaan tai käyttäytymisessään merkitsee.
Jos kirjoitan, toki minulla ollut mielessä jokin henki, ilmapiiri, tulkinta jota tuon esille. Sitä tarkoitin sanomalla "Omanihan jo tiedän". Jälkikäteen niitä näkemyksiä voi tosiaan tulkita uudelleen, syventää ja tarkastella eri näkökulmista.
Kirjoitukseni lukijan omaisuutta.. toki, kaikin mokomin! Minähän olen vain ne kirjoittanut, ajattelematta mitään konemaisesti mieleni sopukoista ulostanut ja tekemääni ymmärtämättä naputellut näytölle.. =)
Jos oikein nätisti pyydän, niin kait minulla kuitenkin vielä pienen pieni oikeus sanoa, mitä kirjoittaessa olen ajatellut tai miten olen tulkinnut juttuni, vaikka se sinun tulkinnastasi eroaisi.. ? =)
kateuden- ja katkeruuden siemeniä kirjoituksessasi, pääsi hieman kurkkimaan sieltä rivien välistä
omasta maailmastani, mutta kaunis kertomus.
Melkein voi kuulla liikenteen hälyn ja askelten kopseen jalkakäytävällä.
*hymyilee*
..onkin mielestäni tämän novellin vahvuus.Mitään ei alleviivata" ja kuitenkin kaikki oleellinen välityy ilmaisusta.
Pauli ei missään tapauksessa ole johtaja ainesta.Hänhän nauraa vaikkei nauratakkaan.Hänellä ei ole rohkeutta olla enemmistön kanssa erimieltä.
Hänellä ei ole alamasia, vaikka kuvitelmissaan hän on samaistunut diilin dynamiseen maailmaan.Unimaailman alitajunta paljastaa synkän totuuden: eroitettu , siis kykenemätön, pehmis , luivija. Pauli on päässyt tiettyihin tavoitteisiin aineellisesti, kuten hopeanvärinen peltikuori, tietty turva, ja sähköiset kommunikoimisvälineet ja ulkonaisesti hyväksytty tyyli. Kaikki on kuitenkin haurasta. Hänen treffailunsa ovat viileitä ja kukaan naisista ei todella näe häntä.
Paulia tavataan muttei kohdata.
Vieraantuminen ja eksyneisyys ilmenee kaikessa.
Kunnes häntä aidosti ihmisenä puhutellaan.Ei hänen asemaansa , ei hänen ulkokuortaan. Punaposkinen ja luonteva nuori nainen , joka on kuin muisto sieltä mistä Pauli oli lähtöisin.Ehkä Pauli oli syntyisin maalta, tai pienestä kaupungista. Tuo raikas naisen välittömyys ja pehmeä sulokkuus nykäisi Paulin hereille. Häntä oli lopulta puhuteltu ja hänet oli nähty. Lounaalle mennään, koska se kuuluu asiaan, mutta syömään mennään, koska on nälkä.
Ehkäpä Paulissa kohtasivat anima ja animus ja hänen aito minänsä sai syvähengitystä.
------ainakin minut toi kosketukseen syvemmen itseäni tarinaa lukiessani------------
Nyt kun nuo ajatukset sanoiksi puit, niin hiukan hätkähtäen allekirjoitan tuon näkemyksesi..=) En sano, että tulkintasi oikein, sillä onko oikeaa olemassakaan, mutta hyvin omakseni sen koen, vaikka en sen kummemmin kirjoittaessani asiaa ajatellutkaan...
Vaistosi tuntuu pelaavan...;)
Vaistosi tuntuu pelaavan, sanot yhdelle tulkitsijalle, kun hänen näkemyksensä osuu yksiin kanssasi. Väitän, että minunkin vaistoni kyllä pelaa, vaikka näenkin tekstin hieman eri tavoin kuin ehkä tarkoitit lukijan kokevan sen.
Ajattelen niin, että kirjoittajakaan ei lopulta "määrää", mitä hänen tekstinsä "tarkoittaa". Kun sen julkaisee, se on lukijan omaisuutta ja jokainen kokee tekstin tavallaan, omasta viitekehyksestään käsin. Se sallittakoon, ja kyllä sinä nähdäkseni sallitkin - viittaan aiempaan kommenttiisi. Se kuitenkin hieman harmittaa, että sanot arvostavasi erilaisia tulkintoja, ja sitten kuitenkin annat ymmärtää, että jonkun tulkinta on "se oikea".
En tahdo kinata, mutta minusta tuommoinen vieraantumisen ajatus on vähän stereotypinen. Se edellyttää, että on olemassa jokin aito olotila, jossa "kuuluu" olla, joka on ihmisen onneksi. No, ehkä näin on, mutta toisaalta maailma muuttuu. Se mikä ennen oli aitoa ja luonnollista, voi olla toisena aikana muilla kriteereillä määriteltyä. Ts. ihminen evaluoituu osaksi teknokraattista luontoa kulutushyödykkeineen ja nauttii niistä, kuten ennen nautittiin puhtaasta luonnosta ja punaposkista. Ehkä nyt on luonnollista saada nauttia krominkiiltävästä autosta tuntematta syyllisyyttä? Ehkä se ei olekaan merkki pinnallisuudesta, vaan siitä, että osaa ylipäänsä nauttia jostain? Ehkä tämä Pauli tunsi turhaa syyllisyyttä esteettisistä nautinnoistaan? Ehkä hän oli muuten vaan pystymätön esimerkiksi rakkauteen ja oli sitä kaikissa suhteissaan? Ehkä se ei johtunutkaan "vieraantumisesta" jostakin, vaan vaikka lapsuuden traumoista, pelosta rakastaa? Ehkä tämä pelko seurasi häntä tähän uuteen hetkeenkin ja haittasi sitä jatkossa. Joa tapauksessa, jokin tässä hetkessä näytti hänelle, että jotakin puuttuu - siitä olen samaa mieltä.
En tiedä, kyselenpähän vain itseltänikin. Enkä väitä mitään. :))
Yksinkertaisesti koin, että nimimerkin "Nainen Kirjoittaa" tulkinta tuntui enemmän omalta, ei siis missään nimessä välttämättä oikealta. En halua hyökätä tulkintoja vastaan, päinvastoin rohkaisen jokaisen niitä kirjoittamaan. Koki jutut miten tahansa.
Sinun tulkintasi oli erilainen ja osaltaan perustui ihan siihenkin, että luit väärin (esim kohta: nuori tyttö). En nähnyt siis juttuani kuten sinä. Olen aidosti hyvilläni näkemyksestäsi ja että kommentoit.
Muuten, jos luet sen toistamiseen ja ajattelet Paulin olevan esim 30v ja nuoren naisen(ei tytön)vaikka 22v, niin näkisitkö jutun eri tavoin.. eri sävyisenä? Käsittääkseni jollain keskustelupalstalla (40 ?) on käyty keskustelua vanhan miehen ja nuoren naisen suhteesta (olen lukenut laatujulkaisu SumppiSanomista), niin oletko siihen osallistunut, lukenut ja saattoiko se vaikuttaa tuohon näkemykseesi?
Ei pahalla, mutta edelleen luetun ymmärtämisessäsi puutteita..=) Nimenomaan en ole sanonut tai antanut ymmärtää jonkun tulkinnan olevan oikea, päinvastoin kapinoin sitä vastaan. Kyse siitä, minkä kukin omimmaksi tuntee. Näin kirjoitin nimimerkille "Nainen Kirjoittaa":
"En sano, että tulkintasi oikein, sillä onko oikeaa olemassakaan, mutta hyvin omakseni sen koen, vaikka en sen kummemmin kirjoittaessani asiaa ajatellutkaan..."
Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että maailma muuttuu eikä jokin tekniikasta ym sälästä vapaa ympäristö ole sen aidompi kuin muukaan. Tarinani ydin voisi olla, että emme hukkaisi ajatusta olennaisesta, vaikka nautimme esteettisistä asioista ja materiasta. Ei materia ole yhtä kuin pinnallisuus. Kovin helposti vain ihminen hukkuu tuohon nykymaailman rantaveteen, matalaan pinnallisuuteen (olipas ilmaus..heh).
Saattoi myös Pauli rukka olla traumoja täynnä, toteutti vain median ja muiden luomaa elämän kaavaa ja unohti kiireissään, mitä oikeastaan itse halusi. En minä tiedä..heh.."mä vaan kirjotan!" =))
Tulkintoja vastaan ei tarvitse hyökätä, vaan jo se, että kirjoittaja nimeää jonkin tulkinnan "omalta tuntuvaksi, siis oikeaksi", sulkee tehokkaasti muitten suun, koska ne tuntuvat automaattisesti vääriltä.
Itse ajattelen niin, että sitä parempi teksti, mitä enemmän se herättää halua tulkita eri lailla kuin itse on ajatellut. Silloin tekstillä nimenomaan on kantavuutta yli omien tarpeiden. Ja se, että sanoo arvostavansa erilaisia tulkintoja, on yhtä tyhjän kanssa, jos kuitenkin nuoleskelee samoin ajattelevia.
Tuntuu muutenkin, että tämä on väärä palsta tällaisten asioitten pohtimiseen ja erilaisten tulkintojen tekemiseen, joten suljen suuni ja annan tilaa omille ja niitä tukeville ajatuksillesi. Muutenkin olen aistivinani, että ajatuksiani ja tulkinnanhalujani on pidetty negatiivisena kritiikkinä, mikä saa minut huokaamaan turhautuneen raskaasti.
Se jokin mikä on vaisto, kuvaisko paremmin sana intuitiivisyys.
Jos istuisi vaikkapa konsertissa ja joku kohta musiikissa olisi se, joka samalla hetkellä saisi kaksi ihmistä katsomaan toisiinsa tai jos he istuisivat vierekkäin ja tuntisivat toisensa pitäen kädestä toisiaan. Samalla hetkellä jokin sama koskettaisi ja sormet eksyisivät tiukemmin toistensa sormien lomaan. Väliajalla tulisi kolmas henkilö selittämään heille suuriäänisesti juuri tämän kohdan elämystä joillain termistöillä ja kriittisillä ilmaisuilla vaikkapa näin: " Kyllä muuten veti sekin viulisti tuossa kohtaa, niin kirkkaasti pieleen, että korvia riipoi." Mutta muuttaisikko se sitä elämystä, jonka nuo kaksi olivat keskenään jo jakaneet. Tuskimpa, sillä kokemus oli jo välittynyt.
Maxin novelista ei mielestäni löytynyt mitään tuomiota siitä, että saako kulutushyödykkeistä nauttia vai ei. Kuvaus Paulista omassa kromikuoressa ilmensikin enemmän haurautta ja pelkoa kohdata kosketusta.Myöskin tuo omistaminen oli toissijainen ja arvostus välittyikin johtoryhmäläisten hyväksynnästä, eikä niinkään Paulin omasta arvomaailmasta käsin. Tämä kaikki välittyi tekstistä ja vieraantuneisuus oli astittavissa jokaisessa lauseessa. Tuon vastakkaisuuden ilmeneminen arvaamatta toi juuri tähän novelliin sen dramatiikan. Upeasti ja ilman mitään ylimääräisiä selityksiä. Kaikki vain tapahtui ja siinä se.
Luettuani jo useitakin Maxin noveleita minua henkilökohtaiseti viehättää hänen tyylinsä kirjoitta. Ehkäpä se on jotakin, joka on lähellä omaa ilmaisuani ,tai ainakin sitä ,jonka vain tunnen ja koen ymmärtäväni. Nautin elämyksiä tuottavasta tekstistä. Maxin suorastaan intohimoinen eläytyminen mihin tahansa hahmoon tai tilanteeseen on se jokin joka säväyttää. Tuo vaivattomantuntoisesti tuotettu ilmaisu , joka kuitenkin sisältää runsaasti, sekä ajateltavaa , että tunteita koskettavaa ja mielikuvia synnyttäviä elämyksiä on niitä vahvuustekijöitä juuri Maxin teksteissä. Liiallinen analysointi tuntuisi samalle, kuin ryhtyisi kynsiharjalla hankaamaan kauniisti kirjailtua silkkikangasta.
Mieluimmin kiedon sen ylleni ja nautin sen kosketuksesta ihollani.
Eli jos jatkossa jotain kirjoitan, niin minun tulee olla kommentoimatta kommentteja tai en ainakaan saa tuoda esille sitä, mitä kirjoittaessani ajattelin? Ja tämä siksi, että mahdolliset kommentoijat sulkevat suunsa , kun kirjoittaja itse jonkin kannan sanoo..? Minusta tuolla kommentillasi sinä aliarvioit aika lailla ihmisiä, jotka näitä palstoja lukevat.
Ja aidosti olen luullut tuoneeni jo pitkään hyvinkin selvästi esille ja suorastaan toivonut, että eriäviä kommentteja tai kommentteja ylipäätään kirjoitettaisiin. Olen pahoillani, jos leikkisä heittoni silloin alussa tuntui siltä, että olisin pitänyt kommenttiasi kielteisenä kritiikkinä.
Myöhemminhän sitten palasin kyselemään noita ikä asioita ja sitä keskustelua tässä jatketaan..
Toivon , että et nyt tällaisen vuoksi suutasi palstalla sulje..? Tai ehkä tapahtuu reinkarnaatio toisella nikillä... Noh, minusta keskustelumme on ollut hyvin helläkätistä ja jokseenkin asialinjalla menty, eikö? =)
Kyllä sää Matsi kuule kirjuuttaa osaat. Mulla olis tässä puolessa välissä tollasta tarinaa jo tullut varmaan joku tappelus keskellä katua mustasukkaisen exän kanssa tai jotain...Noo, siitähän te taisitten mulle kommentoida, että mulla ei ole oikein tarpeeksi kepeää otetta näissä tarinoissani..hmmm.
Vai sellaisia sinulle kommentoitu. Itse en muista, olenko sellaista sanonut, samapa se...=)
Tattista vaan kehuista, sellaiseksi tuon ensimmäisen lauseen tulkitsin.
Olen oikeasti tuuminut, että minun pitäisi joskus kirjottaa niin pirun synkkä ja ahdistava tarina, että sitä kirjoittaessa olisi pakko kerran pari hirttäytyä ja hukuttaa pää viinasammioon. Hmm.. ehkä asiaan vaikuttaa se, että kirjoitan vain kun inspis ja jos hatuttaa, tuskin inspistä?
Siinähän olisikin oikein kiva yksittäinen hetki tarinassa, siis tuo, minkä heitit. Eli mies kävelee kadulla, vastaan tulee exä ja ilman sen kummempia varoitteluita ihan helvetinmoinen mylly pystyyn. Raapivia kynsiä, veriroiskeita, painiotteita, hyppypotkuja ja kunnolla läsähtäviä avokämmeniä kaiken kansan keskellä. Sitten yhtäkkiä se loppuisi, molemmat jatkaisivat matkaa ja samoin tarina taas etenisi? Eikä mitenkään selitettäisi sitä hässäkkää exän kanssa, kun muutoinkin sellaisen syntytapa on täysi mysteeri, ei siis exän vaan myllytyksen...;)
Parasta antia siinä tietty olis, kun mitään selitystä ei olis ja paremmaksi tarina vielä menis, jos kesken tappeluksia päähenkilöt yhtäkkiä vaihtuisivat, eli Paulista olisi tullut Pekka ja nuoresta lehdenjakajanaisesta vaikkapa laborantti. Silloin olis jo lukijat hiukka huuli pyöreänä..
Tai Paulista laborantti lehdenjakaja ja naisesta Pekka... Kun suvaitsevaisessa maailmassa kerran elellään =)
...elettyjen kokemusten muisteluksi:-) Taisinpa minäkin kerran , siis silloin, kun vielä tuo luonne oli kesyttömämpi nykäistä yhden mimmin hiuksista kadulle selälleen. Siinä ei ex-mieskumppani, eikä hänen naikkosensa" ehtineet hölmistykseltään edes kuin kerran henkäistä. Kopistelin korkokengissäni napakkaasti tieheni punaiset hiukset hulmuten ja kertaakaan taakseni katsomatta.
Nyt ei taitaisi enää onnistua, mutta silloin se tuntui uskomattoman hyvälle. Hävettikin vähän jäljestäpäin -----ainakin vähän:-)
Hienoja arvosteluita ja sanojen kääntelyitä en osaa tehdä, siis olen keskivertolukija,tavis. Kriitikot lukevat löytääkseen vikoja, tavallinen sukankuluttaja eläytyäkseen tunnelmaan, irtautuakseen arjesta, rentoutuakseen, kuka miksikin.
Lukemastaan joko pitää tai ei pidä,ei sitä aina pysähdy miettimään syytä tuntemuksiinsa. Minä pidin tästä, luin ja olin hyvilläni Paulin puolesta, kun hänen silmänsä avautuivat, vaikka edes hetkeksi, näkemään elämän toisetkin kasvot.
Kun tässä sitten alkoi asioitten kääntely, luin uudelleen oikein huolellisesti, yksityiskohtiin tuijottaen. Ei auttanut, yhä edelleen pidän tästä, olen hyvilläni Paulin puolesta,kun hänen silmänsä avautuivat, vaikka edes hetkeksi, näkemään elämän toisetkin kasvot. :o)
Onneksi kirjoituksia voi todellakin monella tapaa lähestyä, eikä toinen toista huonompi tai parempi. Mukavaa, että sinulle tuntui ainakin mukava tunne jutusta jääneen...=)
Kritiikki ei ole arvostelu, vaan arviointi. Kritikin tehtävänä ei siis ole hakea vikoja, vaan arvioida teoksen kantavuutta, sen hyviä ja huonoja puolia.
Minä kääntelin tekstiä siksi, koska pidin siitä. Jos en pidä tekstistä, en puhu siitä, vaan unohdan sen samantien.
Tämä teksti oli kuitenkin senkaltainen, että ajattelin kirjoittajan parodioivan asioita - parodiaksi eli SF förevisar -tyyliin käsitettynähän teksti olisi ollut varsin näppärä - ja hämmästyin sitä, että palstan naisväki otti sen kirjaimellisesti.
sama minulle. pidin lukemastani ja sillä siisti.
bellax4, maistuisiko kupponen kahvia seurassamme?
Käytätkö kahvissasi kermaa tai maitoa, otatko myös sokeria? Vai haluatko juoda kahvisi mustana?
mitäs pidät kahviseurasta?
bellalle tuli ikävä meitä :))
Bellakertaanaljä tuli seuraamaan kisoja ja muuta kivaa... *kaataa myös pannusta*
Rossulla tuli ikävä kahveelaisia kun tänne siirtyi salanimellä
Sellaista se on
*kaataa Rossulla kupin kahvia ja paaaaallljon kermaa*
Laita hiiiirveesti sokuria, täällä on sumppi kitkerää:)))
kiva,kiv, saadaan seuraa.. *istahtaa syvemmälle*
Olis sokurimunkkiakin, ottaakos arvoisa vieras?
Täällä sitä vaan ilmasta vaalikahveeta litkitään ja äänestys on vielä kesken.
Kellekkän ei kahvia kaajella , joka ei ole vielä ääntään käynyt antamassa tuonne Mieskisaan.
----KOHTA KUPIT MUUTEN LENTELEE------------------
vai oliko se sementtistä...
Jos tarinan päähenkilö olisi ollut the Diilin rasmus viimeisen jakson jälkeen kadulla, niin olisin hyväksynyt tarinan autenttisena.
Kirjoittajalla ei ole mitään käsitystä business-maailmasta, saatika sen todellisista kääntöpuolista, eikä tarina tavoittanut minua mitenkään. Lähinnä tuli mieleen joku Hollywood-aiheinen joulutarina.
Se mikä oli hyvää tarinassa oli suhteellisen hyvä kerronta ja idea "itsensä löytämisestä".
Paulista tuntui "lämpimältä".... suloista, aivan :D
Romulus tulee ja menee
Minulla on käsitystä business-maailmasta, mutta ei varmaankaan kuten sinulla. Business-maailman todellisista kääntöpuolista, mitä sitten ovatkaan ja ovatko erilaisia kuin muilla aloilla tai ihmisillä yleensä, on minulla vain kalpea aavistus. Tarkoitus ei ollut tutkailla bisnesmaailman varjopuolia vaan pysäyttää elämässään sohlaava Pauli, jotta ainakin hetkeksi itsensä löytäisi... tai jotain sinne päin.
Totta, aika..hmm.. herkistelyhän se oli. Ehkä tuona aamupäivän hetkenä pääsi romantikko minussa yllättämään, kun sen naputtelin. Toisaalta niin käy aika useinkin...=)
ja tuskinpa se onkaan se tärkein päämäärä. Nimittäin jos niin olisi, jäisi liian vähän kirjoittamatta.
Joskus kun kirjoitit siitä takaumasta, siis siitä miehestä laivalla ololla ja sen jälkeisestä takaumasta/palaumasta niin niin... Mielestäni se oli hieno tarina ja siinä oli jotakin. Totta tosiaan: hajut, maut, tunnelma, kuvailu, sujuva kerronta, niistä on hyvä tarina tehty.
Tarinan ei tarvitse aina huipentua yllätykselliseen loppuun, vaikka se olisikin se katharsis.
Kirjoita ihmeessä lisää. Olet luontainen lahjakkuus.
Helppoahan täällä on arvostella :D
Kun ensimmäisiä juttuja kirjoittelin, oli palaute aika kirjavaa, ajoittain suurimmaksi osaksi kielteistä.. Vaan kuten kirjoititkin, elämässä ei tosiaankaan voi kaikkia miellyttää. Sen (onneksi) olen elämässäni oppinut..! Olen myöskin oppinut, että jos se luonteelle ja persoonalle sopii, niin miellyttämiseen pyrkimisessäkään ei ole mitään väärää. Kunhan itselleen rehellinen =)
Tarinoiden yllättävät loput.. se on minulle ollut tietoinen asia, sillä itse pidän tarinoista (kerrotut/leffat, nykyisin en juuri lue kirjoja), joissa yllättävä loppu..=) Väkisin sellaista ei kyllä pidä loppuun ängetä. Muistelenkin, että nuo yllättävällä lopulla varustetut jutut ovatkin syntyneet päässäni perätilassa.. eli ensin tullut mieleen loppu ja sitten naputellut sen eteen tarinan. En ole opiskellut kirjoittamista lainkaan, en tiedä juonenkehittelyistä, henkilöistä tms yhtään mitään. Kirjoitan vain, kuten ajatus sen tekstin tuo.
Se laiva juttu, ilmeisesti meinaat juttua koomasta heräävästä miehestä.. Hmm, pidin siitä itsekin.=) Muistan kun sitä naputtelin ja tuli jotain muuta häiriötä siihen, niin nousin tuolilta ja lihasta selästä vihlasi. Muistaakseni sinne stooriin sitten heräävän miehen tuntemuksiin lihasten jumitusta laittelin.. Eläytymistä, todella...;)
Tarkoitin lähinnä tarinaa itsessään. Loppu voi olla minkälainen tahansa.
Pidän itse esim. Tarantinon leffoista, tosin kill Billit (vol. 1 ja 2.) menivät enemmän huumorin puolelle ja olivat onnettomia lapsuksia lahjakkaan ohjaajan uran rahastuskaudella.
Toissa iltana tuli töllöttimestä "Go", mitä on aiheestakin kritisoitu Tarantinon kopioksi. Mutta hyvä leffa se oli, vaikka joku arvostelija antoikin sille suomen euroviisupisteet. Leffan loppu oli sinänsä mielenkiintoinen: se näytettiin jo alussa.
No joo... näitä juttujahan voisi jatkaa vaikka kuinka. Toinen tykkää äidistä, kolmas tyttärestä ja joku itsestään.
take care
Jäinkin tämän lukiessani miettimään, että ovatko kaikki kirjailijatkaan , kuuluisat ja useita kirjoja julkaiseet, kirjoittamista opiskelleet?
Kriitikoista sanotaakin, että he ovat niitä turhautuneita kirjailijoita ja siirtyvät arvostelemaan ja analyzeeraaman muiden tekstejä.
Mitenkähän oli vaikkapa Mukan kohdalla? Kuinkahan moni aloitteleva kirjailija on saanutkaan ensialkuun nieleskellä pelkästään katkeraa ja kirpeää arvostelua ja tullut naulatuksi häpeäristeihin. Jotkut ovat saaneet arvostusta vasta sitten, kun heidän tietoisuutensa jo autuaammilla maisemilla kuljeksii.
Kirjallisuus markkinoillakin on käsittääkseni markkinahenki ja kustantamot valitsevat rivistöönsä niitä ,joiden uskovat leipäänsä levittävän. Moni lahjakas kirjoittaja saa jäädäkin otsansa hien muilla avuillaan ansaitsemaan.
Jotkut taas jo alkuunsa voivat miettiä kirjailija-ammatin haittoja kuten , pakaroiden
puutumista ja selkä- sekä niskakulumia ,puhumattakaan jatkuvista jännetuppitulehduksista tai yksinäisen ammatin surkeudesta. Harrastuksena kirjoittamisessakin säilyy teitty riemuisa inspiraatio ja luovuuden huikea tuoreus.
Juuri tällaisia ei liian valmiiksi tehtyjä tekstejä on nautinnollista lukea.En toki väitä, että tuo ammattiin liittyvä opiskelu olisi pahasta, jos kirjoittaja kykenee säilyttämään oman erityisen tyylinsä. Joskus aikoinani ryvettyäni noissa kirjallisuuspiireissä ja seminaareissa tulin kyllästymiseen saakka ja kurkkuani myöten täyteen pilkunnuslintaa ja öklöttävää terapiontia ja uuvuttavaa saivartelua.
Edelleenkin kirjoitan ,,,,mutta kirjoitan juuri niinkuin haluan ja siltä miltä tuntuu. Olen löytänyt oman väyläni ja kun ei sitä tarvitse ammattinaan tehdä , niin raikkaus, sekä luomisen riemu säilyvät.
Sinun tekstejäsi lukiessä olen kylläkin ajatellut monestikkin , että noi on häkellyttävän hyviä ja julkaisukelpoisia. Onhan toki tämä tietsikkamaailmassakin säilytettyt ja lukijoiden koettavaksi avatut sivutkin julkisia.
Kävin tässä kerran noita sinunkin sivujasi kääntelemässä .....ja miten tämän nyt sanoisi....
jotkut juttusi olivat, niin julkean alastomia* ja samalla äärettömän herkkiä , kuin oman nahkansa alle olisi joku kätensä hivuuttanut. Tuli olo kuin olisi pitänyt piiloutua hunnun alle , etteivät tunteiden saamat ilmeet näkyisi.
Kirjoittajia on ja täytyykin olla monenlaisia ja moneen makuun, niinkuin on ihmisiäkin. Mutta sanottava vain on, että olet sinä ainutkertainen laatuasi------luonnonlahjakkuus kirjoittajana:-)
---------tämä oli vilpittömästi ja käsi sydämellä sanottu ---------
Mitä tuohon voin sanoa..? Nöyränä poikana otan sanasi kiitollisuudella vastaan.
Siis.. kyllähän itsekin sitä toisinaan tuumailen, että tekstin tuotto helppoa tai ei ainakaan kohtuuttomia vaikeuksia tuota. Sisällön taso onkin sitten eri juttu. Esimerkiksi suurinosa ainakin aiemmin kirjoittamistani oli huumorijuttuja. Sellaisia, joita kirjoitin hymy huulilla päivääni piristämään ja sisältö sitten mitä on. Onneksi lukijoista löytyy valtava joukko ihmisiä, joilla näkemystä ja elämän kokemusta. Joskus aidosti mykistyn, kuinka upeasti toiset näkevät asioita, avaavat silmäni näkemään eri tavoin...=)
Olin sitten kirjoittanut tai tehnyt mitä tahansa elämässäni, niin jos tunnen, että sen eteen ei tarvinnut oikeastaan mitään tehdäkään, niin kiitokset sellaisesta tuntuvat joskus kiusallisilta. Osaan ottaa kiitokset vastaan, mutta tuollainen taustatunne joskus hiipii esiin, vaikka olisin tyytyväinenkin tekemääni..=)
Kyse kait vanhasta "totuudesta", että minkä ihminen helposti saa, sitä vaikeaa arvostaa...=)
Minulle tarina avautui heti alussa hieman toisella tavalla. Näin Paulin nuorena miehenä, vasta valmistuneena, firmassa töissä, ei omien ansioiden tai pätevyyden takia vaan jollain lailla perillisenä. Sisäinen epävarmuus kertoo myös nuoruudesta vaikka ulkoinen olemus täyttääkin aseman tuomat vaatimukset.
Nuoren naisen luonteva suhtauminen Pauliin, kuin ikäiseen, jotenkin tukee tätä nuoruuden näkemystä. Jos kyseessä olisi vanhempi mies, jättäisi se ilmaan liian paljon kysymyksiä vailla vastausta.
Tarinasi oli hauskasti kirjoitettu.... ja niin tuuliviiri pysähtyi kun nuori nainen kadulla katsoi häntä. Pauli tunsi ja se oli uutta, että hänessä nähtiin ulkokuoren sijaan sisäinen ihminen.
Vanhemmiten ainakin useimmat oppivat,mikä tavoittelemisen arvoista ja oleellista juuri heidän elämässään, eivätkä vain keskity toteuttamaan median tai ympäristön luomia tavoitteita.
Ehkä Pauli ol tosiaan vielä tiensä alussa, oma persoona ja itsetunto kypsymässä. Se, mitä elämältään halusi oli vielä sumun peitossa?
Vaan kuinka moni meistäkään todella tietää, mitä haluaa...?=)