Talvisodan tausta sisältää tapahtumat, jotka johtivat Suomen ja Neuvostoliiton väliseen talvisotaan vuosina 1939–1940.
Itsenäistymisen jälkeen Suomi aloitti ulkoministeri Rudolf Holstin hahmottelemalla reunavaltiopolitiikalla, joka vähitellen osoittautui voimattomaksi: ensiksi siksi, että Puolan Vilnan-miehitys heikensi Liettuan välejä Puolaan ja toiseksi siksi, että Saksa solmi Puolan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen 1934 sekä Ison-Britannian kanssa laivastosopimuksen 1935, mikä vähensi mahdollisuutta siihen, että Iso-Britannia olisi Saksan laivaston ohi vuosien 1918–1920 tapaan muodostunut Itämerellä strategiseksi voimatekijäksi.
Suomi suuntautui puolueettomaksi Pohjoismaaksi käytännössä jo 1920-luvun lopulla ja viimeistään 1935, kun Pohjoismainen suuntaus julistettiin Suomen viralliseksi ulkopolitiikaksi. Muiden pienten maiden tapaan Suomi ryhtyi Kansainliiton kollektiivisten turvallisuustakuiden kannattajaksi. 1920-luvun lopulta alkaen Euroopan turvallisuus heikentyi ja Suomi teki 1930-luvun alusta Viron kanssa salaista sotilasyhteistyötä lähinnä Ruotsin pääesikunnan ideasta Venäjän keisarikunnan 1910-luvulla kehittämän Pietari Suuren merilinnoituksen hengessä, jonka tarkoituksena oli sulkea Neuvostoliiton Itämeren laivasto Suomenlahden pohjukkaan. Tiedon tästä arveltiin siirtyneen myös Neuvostoliiton tietoisuuteen sinne siirtyneen suomalaisen luutnantin mukana 1930-luvulla.
Neuvostoliitto haki 1930-luvun puolivälistä lähtien itselleen edullisempia rajoja ja tukikohtia Suomesta. Vuonna 1938 NKVD-agentti Boris Jartsev esitti konkreettiset vaatimukset Suomelle vedoten Saksan uhkaan: Suomen olisi pitänyt solmia puolustusliitto Neuvostoliiton kanssa. Suomi torjui vaatimukset eikä Suomen hallitus tajunnut Jartsevin toimineen Neuvostoliiton ylimmän johdon valtuuttamana. Molotov–Ribbentrop-sopimuksen jälkeen syksyllä 1939 Neuvostoliitto esitti julkisesti vaatimuksensa, joihin kuului nyt maiden välisen rajan siirtäminen Karjalankannaksella kauemmas Leningradista.
Suomi oli valmis vain aivan pienimuotoiseen rajanoikaisuun, mikä ei riittänyt Neuvostoliitolle. Lopulta Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ilman sodanjulistusta 30. marraskuuta 1939.
Itsenäistymisen jälkeen Suomi aloitti ulkoministeri Rudolf Holstin hahmottelemalla reunavaltiopolitiikalla, joka vähitellen osoittautui voimattomaksi: ensiksi siksi, että Puolan Vilnan-miehitys heikensi Liettuan välejä Puolaan ja toiseksi siksi, että Saksa solmi Puolan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen 1934 sekä Ison-Britannian kanssa laivastosopimuksen 1935, mikä vähensi mahdollisuutta siihen, että Iso-Britannia olisi Saksan laivaston ohi vuosien 1918–1920 tapaan muodostunut Itämerellä strategiseksi voimatekijäksi.
Suomi suuntautui puolueettomaksi Pohjoismaaksi käytännössä jo 1920-luvun lopulla ja viimeistään 1935, kun Pohjoismainen suuntaus julistettiin Suomen viralliseksi ulkopolitiikaksi. Muiden pienten maiden tapaan Suomi ryhtyi Kansainliiton kollektiivisten turvallisuustakuiden kannattajaksi. 1920-luvun lopulta alkaen Euroopan turvallisuus heikentyi ja Suomi teki 1930-luvun alusta Viron kanssa salaista sotilasyhteistyötä lähinnä Ruotsin pääesikunnan ideasta Venäjän keisarikunnan 1910-luvulla kehittämän Pietari Suuren merilinnoituksen hengessä, jonka tarkoituksena oli sulkea Neuvostoliiton Itämeren laivasto Suomenlahden pohjukkaan. Tiedon tästä arveltiin siirtyneen myös Neuvostoliiton tietoisuuteen sinne siirtyneen suomalaisen luutnantin mukana 1930-luvulla.
Neuvostoliitto haki 1930-luvun puolivälistä lähtien itselleen edullisempia rajoja ja tukikohtia Suomesta. Vuonna 1938 NKVD-agentti Boris Jartsev esitti konkreettiset vaatimukset Suomelle vedoten Saksan uhkaan: Suomen olisi pitänyt solmia puolustusliitto Neuvostoliiton kanssa. Suomi torjui vaatimukset eikä Suomen hallitus tajunnut Jartsevin toimineen Neuvostoliiton ylimmän johdon valtuuttamana. Molotov–Ribbentrop-sopimuksen jälkeen syksyllä 1939 Neuvostoliitto esitti julkisesti vaatimuksensa, joihin kuului nyt maiden välisen rajan siirtäminen Karjalankannaksella kauemmas Leningradista.
Suomi oli valmis vain aivan pienimuotoiseen rajanoikaisuun, mikä ei riittänyt Neuvostoliitolle. Lopulta Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ilman sodanjulistusta 30. marraskuuta 1939.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tosi asia on se, että Saksaa lukuunottanatta kukaan ei ole hyökännyt neuvostoliittoon. Tulevaisuudesta en tiedä. Halukkaita varmaan olisi vaika kuinka.