Miten tämä tapahtuu?

Näin se tapahtui tälle - lähes kaikkien palstalaisten vihaamalle miehelle - tänä päivänä 32 vuotta sitten:

Tuli vuosi 1985. Kesällä Ritvan isä sai iäisyyskutsun Lappeenrannassa, jonne he olivat muuttaneet, kun olivat luovuttaneet maatilan vanhimmalle pojalleen. Hautajaiset olivat lauantaina 10. elokuuta. Siinä avoimen arkun äärellä tulin miettineeksi tätä: tässäkö on kaikki, mitä ihmisestä jäljelle jää? Missä on se, mikä sai tämänkin, nyt ruumiina olevan ihmisen elämään?

Sunnuntaina menimme Lappeenrannan kirkkoon jumalanpalvelukseen, jossa luettiin viikon aikana siunattujen vainajien nimet. Olin hieman hengästynyt, kun tulimme kirkkosalin ovelle. Sinnehän noustaan monta porrasta, joista Jaana oli pyörätuolin kanssa vedettävä. Näin seinällä virsitaulun, josta loisti silmiini numero 456. Tuo ihmeen antanut virsi vuosikymmenien takaa. Nykyisessä virsikirjassa sen numero on 307. Kun tämän näin, ajattelin, että onpa mukava pitkästä aikaa kuulla tuo virsi kaukaa lapsuudesta.

Missä jumalanpalveluksen osassa tuo virsi oli, sitä en muista. Kun se alkoi, tuli sellainen tunne kuin minut olisi kääritty lämpimään pumpuliin. Tönäisin Ritvaa kylkeen: "Tämä on minun virsi." Koskaan aikaisemmin en ollut tästä mitään puhunut.

Sen jälkeen meni kirkon alttariseinä silmissäni täysin mustaksi. Siihen oli vedetty kuin musta samettiverho, johon suurin kultakirjaimin ilmestyi sanat: RAAMATTU ON TOTTA. Minua alkoi hävettää, koska en ollut tuota kirjaa juurikaan lukenut. Monta kertaa olin sen alusta aloittanut ja aina sen lukeminen oli kesken jäänyt.

Sitten koin aivan kuin pääni päälle olisi laskettu raskas paino, mutta siitä huolimatta tunsin, kuinka aloin kohota penkistä kohti korkeuksia. Virttä en enää kuullut, urkujen äänikin oli poissa ja oli aivan hiljaista. Katselin ympärilläni olevaa valtavaa kirkkautta, ja tunsin pääni yläpuolella olevan jotakin hyvin puoleensa vetävää, jota en kuitenkaan nähnyt. Mieleen palautui se ihana tunne siellä järven rannalla kalliolla, kun se valonsäde täytti sylini.

Hetken tätä kirkkautta katsellessa ja ihmetellessä, kuulen sen keskeltä jostakin miehen äänellä lausutut sanat: "Minä olen Herra, sinun Jumalasi, rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, ja älä tuomitse, ettei sinua tuomittaisi!" Siinä tulivat itsekkäälle ihmiselle ihmiselle kovat sanat.

Hetken kuluttua sama ääni jatkoi: "Ei ole mitään väliä sillä, onko sinulla isä tai ei, oletko rikas tai köyhä, terve tai sairas, kunhan elät elämäsi niin, että kerran saavutat tämän kirkkauden! Tämän jälkeen päässäni käytettiin ajatuksenjuoksu: oli verrattava tätä tunnetta, joka minut ympäröi, tunteeseen vaimoani kohtaan. Tämä meni kirkkaasti edelle. Sitten olivat vuorossa kaikki viisi tytärtä. Toiseksi jäivät hekin. Sitten kirkonmäellä oleva auto ja siellä oleva kameralaukku, nekin kun olivat silloin vielä hyvin rakkaita. Toiseksi jäivät nekin, samoin vielä pohjoisessa oleva koti, kun sekin lopuksi ajatuksiin johdatettiin.

Tämän tajuttuani tulin sen ihanuuden keskellä luvanneeksi, vaikka mitään ei minulta kysyttykään. "Tämän takia, mitä nyt olen saanut nähdä ja kokea, tahdon lähteä minne vain haluat minut lähettää!" Silloin en totisesti tiennyt, mitä tuona hetkenä tulin luvanneeksi. Paljon tiedän tänään, vaikkakaan en vielä kaikkea sitä mitä tulevaisuus tullessaan tuo.

Näky päättyi siihen, kun ympäröivän kirkkauden keskellä katsoin taakseni, ja huomasin selkäni takana syvän mustan rotkon, jonka reunalla istuin. Mistä tuon jumalanpalveluksen saarnassa puhuttiin, sitä en muista, mutta tämä näky ja sen seuraukset eivät tule koskaan silmistäni katoamaan.

Välittömät seuraukset sain kokea heti, kun kirkon rappusia alas astelimme. Oli kuin päältäni olisi riisuttu pakkopaita ja raskaat kahleet. Kaikki vuosikymmenien aikana koetut tuskat olivat poissa. Melkein nauraen ihmettelin, miten olivatkaan nuo kolme elämäni kipeintä kohtaa - isättömyys, köyhä koti ja vammainen esikoinen - lähes koko siihen asti eletyn elämäni pilanneet. Ja nyt, 48-vuotiaana, olin kuin uuden elämän alussa.

Suurin ihme oli tuon isättömyyden tuskan ja sen tuottaman häpeän pois ottaminen. Se oli siihen asti ollut niin kipeä asia, ettei siitä voinut kenellekään puhua. Kukaan ulkopuolinen ei ollut koskaan saanut tietää, että olin syntynyt aviottomana. Kun täällä Ruukissa tutustuimme uusiin ihmisiin, niin heille piti valehdella, että vanhempani olivat kuolleet. Ritvakin kun tämän kipeyden tiesi, niin hänkin vaikeni.

Koko sen päivän olin kuin pumpulipilvessä. Oltiin surutalossa ja sisälläni oli ilojuhla. En voinut siellä tuosta näystä mitään puhua. Se päivä oli Sanna-myrskyn päivä, 11. elokuuta 1985. Se yli 30-asteinen lämmin tuuli, joka Lappeenrannassa silloin puhalsi, oli kuin Pyhän Hengen valtavaa syleilyä.

Jatkuu

Jatkuu

Illalla läksimme ajamaan kotiin Ruukkiin. Matkan aikana ei montaa sanaa vaihdettu. Päässäni pyöri jatkuvana nauhana tuon päivän suurin tapahtuma. Vasta yöllä, kotona vuoteessa, kerroin Ritvalle tämän ja kysyin: "Voiko Saatana antaa ihmisille tällaisia näkyjä?" "Ei, kyllä sinua on Pyhä Henki koskettanut", hän vastasi ja jatkoi: "Koko matkan ajan tunsin, että sinulle on tapahtunut jotakin."

Heti aamulla muistui mieleeni Uusi testamentti, jonka olin Lappeenrannan seurakunnalta rippilahjaksi saanut. Vielä sen pölyttyneenä kirjahyllystä löysin. Milloin lienen sen viimeksi avannut? Etulehdeltä löytyi täydellinen yllätys; Herkko Kivekkään kirjoittama muistolause elämäni matkalle:

Ps.43:3: "Lähetä valkeutesi ja totuutesi, ne minua johdattakoot, viekööt minut sinun pyhälle vuorellesi, sinun asuntoihisi."

Ihmeiden aika ei ollut ohi, kun tajusin, miten saumattomasti nuo sanat liittyivät siihen, mitä edellisenä päivänä olin saanut nähdä ja kokea. Minut oli johdatettu hänen pyhälle vuorelleen. Jos ei vielä asuntoihin asti, niin ainakin suurelle valkeuden ja vapauden esipihalle, ja vihdoinkin olin saanut kuulla Jumalani äänen.

Neljänkymmenen vuoden koettelemusten jakso, syksystä 1945 syksyyn 1985, oli päättynyt. Mutta mitä vielä oli edessä, sitä en tiennyt."

Tätä me ei haluta nähdä ja kuulla!

Tämä ei ole meille kaunista unta, kuten on ilmoitettu:

"He sanovat näkijöille: "Älkää nähkö", ja ennustajille: "Älkää tosia ennustako. Puhukaa sellaista, mikä on meille mieleen, nähkää meille kauniita unia."

Olen tehnyt tästä aloituksesta poistopyynnön; koska tämä rikkoo palstan sääntöjä.

Miksiköhän hurmahenget ovat jättäneet tämän herjoiltaan rauhaan?

Miten sinä uskoit pystyneesi noudattamaan Jeesuksen käskyjä, kun muistelen sinun kertoneen, että tuohon elokuun päivään asti sinä vihasit Jumalaa?

Vain viisi minuuttia ja Saatanalle heitetty oli heittänyt tämän kauas alakertaan.

Heti seuraavana aamuna, Kristuksen ilmestymisen jälkeen, muistui mieleeni Uusi testamentti, jonka olin Lappeenrannan seurakunnalta rippilahjaksi saanut. Vielä sen pölyttyneenä kirjahyllystä löysin. Milloin lienen sen viimeksi avannut? Etulehdeltä löytyi täydellinen yllätys; Herkko Kivekkään kirjoittama muistolause elämäni matkalle:

Ps.43:3: "Lähetä valkeutesi ja totuutesi, ne minua johdattakoot, viekööt minut sinun pyhälle vuorellesi, sinun asuntoihisi."

Ihmeiden aika ei ollut ohi, kun tajusin, miten saumattomasti nuo sanat liittyivät siihen, mitä edellisenä päivänä olin saanut nähdä ja kokea. Minut oli johdatettu hänen pyhälle vuorelleen. Jos ei vielä asuntoihin asti, niin ainakin suurelle valkeuden ja vapauden esipihalle, ja vihdoinkin olin saanut kuulla Jumalani äänen.

Neljänkymmenen vuoden koettelemusten jakso, syksystä 1945 syksyyn 1985, oli päättynyt. Mutta mitä vielä oli edessä, sitä en tiennyt."

Kun 1992 saimme hankittua kesäpaikan, Saimaan rannalta, läheltä Lappeenrantaa. Soitin kerran jo eläkkeellä olevalle rovastille, Herkko Kivekkäälle. Sillä olisin mielelläni kertonut tämän kokemuksen hänelle, tuohon muistolauseeseenkin liittyen.

Hän vastasi ja sanoi tulleensa juuri sairaalasta, joten tilaisuutta tapaamiseen ei tullut.

Seuraavana kesänä yritin uudelleen, ja sain tylyn vastauksen:

"Olen jo eläkkeellä, joten en halua keskustella!"

Kun tämä virsi alkoi, tönäsin Ritvaa ja sanoin: Tämä on minun virsi:

Virsi 307 (Silloin kun tämä tuli elämääni ensimmäisen kerran, sen numero oli 456.

Se oli helppo muistaa.

Kiitos olkoon Jumalalle, Karitsalle, olen armoliitossa!
Minut kalliisti hän osti, minut nosti kadotuksen kuopasta.

Armon Henki johdattakoon, kiiruhtakoon matkamiestä lähtemään
maailmasta turmeluksen, ahdistuksen, kotihinsa pyrkimään.

Purjeisiini tuulta anna, mua kanna meren yli mailleni.
Pidä Jeesus itse perää, Herra, herää! Muuten hukkuu haahteni.

Auta, pakohon kun kerran, yli virran Baabelista riennämme, että kotimantereilla, kanteleilla soivat kiitosvirtemme.

Siellä riemun maassa taivaan alta vainan päästyä suo kiitetään.
Siell` ei aalto uhkaa laivaa, synnin vaivaa, siell ei tunne yksikään.

Siell` on kirkas lasiveri, pyhä veri, kiitosvirtenämme on.
Siellä aina Jumalalle, Karitsalle ylistys soi loputon.

Sydän hämmästyypi näissä ilohäissä, kunastettut riemastuu.
Yljän eteen ihmeissänsä ystävänsä kasvoillensa kumartuu.

Elsa Holmsten viim, 1735. Suom, Johan Wacklin 1736, uud. Wilhelmi Malmivaara 1893. Virsikirjaan 1938.

Tämä tuli elämääni 10 vuotiaana, Ylämaan seurakunnan poikaleirillä. Istuimme rantakalliolla ja lauloimme tätä virttä.

Kun taivaasta tuli kapeana kiilana kirkas valonsäde, joka peitti minun sylin ja antoi samalla sanomattoman ihanan tunteen, kun tuota sädettä katseli, joka kapeana kiilana jatkui taivaan äärettömyyteen.

Vaikka en juurikaan kirkossa käynyt, mutta kun Ritva kuunteli jumalanpalveluksia radiosta, ja joka kerran se sytytti sisälle ihanan tunteen.

"He lauloivat uuden laulun: -- Sinä olet arvollinen ottamaan kirjan ja avaamaan sen sinetit, sillä sinut on teurastettu, olet verelläsi ostanut Jumalalle ihmisiä kaikista heimoista, kaikista kielistä, kansoista ja maista."

"Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta. Älkää ruvetko ihmisten orjiksi!"

"Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun."

"Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi kuin pilven, sinun syntisi kuin pilviverhon. Palaa minun luokseni, minä olen lunastanut sinut vapaaksi."

Tätä mietin aikoinani pitkään, missä vaiheessa Kristus minut vapaaksi Saatanan synnin orjuudesta verellään lunasti, osti.

Tuo ostaminen tapahtui jo silloin, kun hän minulle Sanna-myrskyn päivänä ilmestyi.

Ahtaan portin tuska piti vielä käydä, sillä siinä Kristus testasi, tahdonko todella päästä synnin orjuudesta hänen omaksi. Ja kun se tapahtui, sain sinetiksi sydämeeni hänen Henkensä.

Tuon aviorikoksenkin oli Jumala sallinut tapahtua, että hänellä olisi mistä miehen kiinni ottaa, kun kiinnioton päivä koittaa. Ja nyt se koitti.
Ritvan tullessa töistä sanoin hänelle: "Voitko polvistua kanssani tähän vuoteen viereen, minulla on sinulle kerrottavaa?" Polvistuimme ja kerroin hänelle mitä vuosia sitten nolin tehnyt, ja kysyin: "Voitko antaa tämän minulle anteeksi?" Hetken hiljaisuuden jälkeen hän vastasi: "Voin."

Sillä hetkellä tunsin itseni tiimalasiksi, joka oli täynnä mustaa mönjää. Se lähti valumaan päästä alaspäin ja valumisrajan tunsin jokaisessa kehon kohdassa. Kun se oli valunut jalkojen kautta lattialle, tuli tilalle jotakin puhtaan valkoista. Samalla hetkellä minut valtasi sama ihna tunne kuin kerran lapsena ja siellä kirkon näyssä. Välähdyksenomaisesti sain vielä tuossa hetkessä nähdä tämän katoavan maailman yllä taivaan kirkkauden, sen todellisen maailman, joka ei koskaan katoa.

Olin päässyt läpi ahtaasta portista. Saanut kohdata Kristuksen jo toisen kerran, ja syntyä taivaan kansalaiseksi. Tätä uudestisyntymistä kutsutaan Raamatussa myös sydämen ympärileikkaukseksi, ja vaatteiden valkaisemiseksi Karitsan veressä. Siinä ihmisen syntinen luonto revitään pois ja kivisydämen tilalle asennetaan uusi sydän, johon itse Kristus tuli Totuuden Henkensä kautta ikuisesti asumaan. Olin päässyt näiden harvojen joukkoon:

"Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen.
Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen."

"Häneen teidät on liittänyt ympärileikkaus, jota ei ole ihmiskäsin tehty. Kristuksen ympärileikkaus, jossa syntinen luonto riisutaan pois."

Luin tuon pitkän tarinan, se oli hyvä tarina ja hyvin kirjoitettukin.
Sanot siellä, että Jumala puhui sinulle. Jatkossa se meni jotenkin rikki, kun sinne tunki Jeesukset ja Kristukset, enkä enää erottanut, että kuka sinulle puhui.

" Minä ja isä olemme yhtä. "

Voit ollakin isäsi kanssa yhtä, onhan teillä sama sukunimi.

Mutta tällä jeesuksella kun ei ole isää, eikä isän nimeä. Kun kerrotaan vielä, että pyhä henki lähtee molemmista, ja se pyhä henki sikisi Mariassa, niin molemmatko se sitten äitiä....... siittivät.

Tulkoon tässä vielä toistettua se, mitä ei yksikään sovitusverimantraaja ymmärrä, kun on jäänyt tästä osattomaksi:

"Yksi vanhimmista kysyi minulta: "Keitä nämä valkeavaatteiset ovat? Mistä he ovat tulleet?"
Minä vastasin: "Herra, sinä sen tiedät." Hän sanoi minulle: -- Nämä ovat päässeet suuresta ahdingosta. He ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä."

Siitä on todistuksen Pyhä eli Totuuden Henki.

"Kenellä ei ole Kristuksen Henkeä, ei ole hänen omansa."

Tuossa Saatanalle heitetty taas jatkaa herjaustaan, eli veljensä murhaamista:

"Nouseeko Teuvo taas kirkon kattoon?"

Ei päässyt Totuuden Henki nousemaan edes Paavolan kirkon saarnastuoliin, katosta puhumattakaan.

Teuvo nostettiin kirkon kattoa monin verroin korkeammalle, sinne kolmanteen taivaaseen, todellisen taivaan esikartanoon.

Raamatun luku alkoi suurella innolla tuon Kristuksen ilmestymisen jälkeen, etsien sen todellista totuutta.

Uudesta testamentista jäi erityisesti mieleen, tuo todellinen Taivaan Isä, ja Vanhasta testamentista tämä Jeremian todistus:

Valitusvirsi 3:1-33:

 Yksinäinen kärsijä

Minä onneton mies! Paljon olen kärsinyt, Herra on lyönyt minua vihansa sauvalla.

Hän kuljetti minua, hän vei minut pimeään, pilkkopimeään.

Hän on nostanut kätensä minua vastaan päivä päivältä yhä uudelleen.

Hän repi rikki ihoni, raateli lihani, murskasi kaikki luuni.

Hän rakensi varustuksia minua vastaan, ympäröi minut tuskan muurilla.

Keskelle pimeyttä hän pani minut asumaan, kuin kauan sitten kuolleitten joukkoon.

Hän sulki minun tieni, en pääse pakoon, hän pani minulle painavat kahleet.

Vaikka kuinka huudan ja valitan, hän ei kuule rukoustani.

Hän tukki tieni kivenjärkäleillä, antoi minun kulkea harhaan.

Hän väijyi minua kuin karhu, kuin leijona piilopaikassaan.

Hän eksytti minut tieltä, raateli minut, jätti hylättynä makaamaan.

Hän jännitti jousensa ja suuntasi nuolensa minua kohti.

Hän ampui minuun viinensä nuolet, lävisti rintani.

Minusta tuli kaiken kansan pilkka, ainainen ivan aihe

Hän syötti minulle katkeria yrttejä, juotti karvasta juomaa.

Hän polki minut maan tomuun, pani hampaani jauhamaan soraa.

Minä kadotin onneni päivät, unohdin, millaista on elää rauhassa.

Minä sanoin: "Kaiken olen menettänyt, Herra on vienyt minulta toivon."

Kurjuuteni ja kodittomuuteni täyttää mieleni, kaikki maistuu myrkyltä ja koiruoholta.

Minä en voi unohtaa onnettomuuttani, en saa sitä mielestäni.

Kuitenkin minä toivon ja odotan, sillä minä ajattelen tätä:
Herran armoa on se, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan.

Joka aamu Herran armo on uusi, suuri on hänen uskollisuutensa.

Sieluni sanoo: "Herra on kaikkeni, häneen minä turvaan."

Herra on hyvä sille, joka panee toivonsa häneen, sille, joka häntä etsii.

Hyvä on hiljaisuudessa toivoa apua Herralta.

Hyvä on miehelle, että hän kantaa iestä nuoruudessaan.

Istukoon hän yksin ja vaietkoon, kun Herra on pannut taakan hänen päälleen, painakoon suunsa tomuun -- ehkä on toivoa vielä.

Kääntäköön hän poskensa lyöjäänsä kohti ja ottakoon vastaan pilkan.

Mutta Herra ei hylkää, ei hylkää iäksi.

Vaikka hän kurittaa, hän myös armahtaa, suuri on hänen laupeutensa.

Ei Herra iloitse siitä, että hän kurittaa ihmistä.

40 vuoden tuska muuttui vihdoinkin iloksi 11.8.1985, kun Kristus ilmestyi ja otti opetuslapsekseen.

Uskon, että jokainen ihminen, jonka Jumala profeetakseen valitsee joutuu käymään läpi tämän saman prosessin.

Otin esille silloisen Raamatun, johon oli merkinnyt myös päivämääriä.

Tuon Valitusvirren luin 15.4.1986, 8 kuukautta tuon ilmestyspäivän jälkeen.

Siinä käännöksessä luki:

"Hän on ampunut munuaisiini nuolet, viinensä lapset."

Tuokin piti täydellisesti paikkansa, kun 1980-luvulla sain muutamia munuaiskivikohtauksia, joiden tullessa piti aina etsi lähin terveyskeskus, kun kiertelimme eri puolella kotimaata. Siellä annettiin joku piikki, ja kohtaus päättyi siihen.

Viimeisin kohtaus tapahtui kotona Ruukissa joskus tuon ilmestyksen jälkeen. Heräsin aamulla kello 4 ja tunsin, että taas tuo kohtaus on tulossa.

En herättänyt vaimoa, vaan kävin suihkussa ja sen jälkeen polvistuin pukuhuoneen lattialle ja rukoilin, että tämäkin kohtaus menisi kunnolla ohi. Samalla oli vatsan pohjassa sellainen tunne kuin joku olisi lämpimällä kädellä kevyesti sipaissut, ja samalla alkanut kivun tunne katosi.

Palasin takaisin nukkumaan, eikä Raahen reissua tullutkaan. Koko päivän otin virtsan astiaan ja tarkkailin tuleeko sieltä se kiven siru pois, ja iltapäivällä ilmestyi astiaan pieni musta piste, kuin ohuen neulan terävästä kärjestä olisi leikattu pienen pieni palanen.

Tämän jälkeen ei näitä kohtauksia ole ollut.

Tämäkin asia kuuluu Raamatun totuuteen, Kristuksen todistajan tehtävään:

"Mene ja kerro niistä suurista asioista, jotka Herra, sinun Jumalasi on sinulle tehnyt."

Olipa Saatanalle heitetyllä taas kiire saada tämä takariviin, mutta ei se mitään:

"Hullulla on halvat huvit", kuin myös:

"Kuinka kauan te tyhmät hellitte tyhmyyttänne, pitkäänkö, kerskujat, kerskutte, hullut vihaatte tietoa? "

"Miksi Teuvo ei kilvoittele", kysyy Saatanalle heitetty.

Joten aloitetaan se nyt.

Kilvoitellaan!

Kilvoitellaan!

Kilvoitellaan!

Kilvoittelu onkin mukavaa. Varsinkin kun saa tehdä sen Saatanalle heitetyn toivomuksesta, hänen erinomaisen esimerkin mukaisesti!

Kilvoittelu on kilpailua Saatanalle heitetyn kanssa,

Kilvoittelu jatkuu!

Tämäkö on Saatanalle heitetylle epäselvää, vaikka itse on on tällä tavalla kilvoitellut Pitkään palstalla?

Jatketaan, kun vielä on päivä!

Jeesus sanoo:

"Kilvoitelkaa päästäksenne sisään ahtaasta ovesta. Minä sanon teille: monet yrittävät mennä sisään mutta eivät siihen kykene."

Saatanalle heitetty ei tähän kyennyt, siksi Saatan sai hänet saaliikseen.

"Kaduttaa etten mennyt
Kirjoittanut: Devout 2.10.2007 klo 23.36
Jos oppisi olisi pitänyt paikkansa, olin tuhonnut silloin saatanan..
Pyydän anteeksi, pelkuruuden henkeäni.."

Jatketaan kilvoittelua!

Jatketaan!

Nyt luovutan kilpailukentän Saatanalle heitetylle:

"Ne, jotka nukkuvat, nukkuvat yöllä; ne, jotka juovat, ovat juovuksissa yöllä."

Kun yö alkoi, aloitti Saatanalle heitetty verihurmoksessa kilvoittelun ja reilun tunnin kuluttua oli tämäkin aloitus kilvoiteltu kauas Top 20 listalta.

Tähän on syytä tuoda myös tämä Jumalan Jesajalle antama vastaus hänen etsimisestä.

Koska tämä toteutui täydellisesti, myös minun elämässä:

"Minut ovat löytäneet ne, jotka eivät minua etsineet; minä olen ilmestynyt niille, jotka eivät minua kysyneet".

Yö lähestyy, pimeys alkaa, ja niin on alkanut myös Saatanalle heitetyn "kilvoittelu".
Mistä puskasta tämäkin aamulla löytynee?