Olipa kerran vanhus

Olipa kerran vanhus.
Lähes sata vuotta oli tässä maailmassa sinnitellyt. Ei ollut ruusuilla tanssimista vanhuksen elämä: jo olemassaolonsa alkumetreillä joutui kärsimään kansansa kahtiajakautumisen verisistä seurauksista. Toisen osapuolen voitettua elämää jatkettiin karuissa mutta alkeellisissa olosuhteissa.
Eikä siinä kaikki - parin vuosikymmenen kuluttua vanhus joutui naapurinsa aggression kohteeksi... jopa kaksi eri kertaa. Maksumieheksi joutui vanhus, eivätkä ne maksut ihan pieniä olleet.
Sitkeällä työllä ja periksi antamattomuudella vanhus korvaukset maksoi. Eikä sitkeys siihen loppunut, se jatkui vuosikymmenet jopa sellaisiin mittoihin, että vanhuksen varallisuus ja innovatiivisuus sai huomiota maailmanlaajuisesti.

Hyväsydäminen oli tuo vanhus. "Ihmisarvo on jakamaton" oli hänen tunnuslauseensa. Niinpä onnenonkijat läheltä ja kaukaa - erityisesti kaukaa - alkoivat pesiytyä vanhuksen lähipiiriin. Auliisti jakoi vanhus omaisuuttaan ja sydämellisyyttään noille vähäosaisille, jotka vaivojaan, kustannuksiaan ja rehellisyyttään säästämättä, tuhansien kilometrien päästä hoteisiinsa hilautuivat.

Ei vanhus oikeasti rikas ollut - velkarahalla oli jo pitkään itsensä elättänyt, muista puhumattakaan. Ja kun hoivattavia lappoi sisään ovista ja ikkunoista, vanhus 100-vuotis merkkipäiviensä ollessa jo ovella havahtui todellisuuteen: miten helvetissä tästä selvitään?

Ei mitenkään, antaa jälkipolvien selvittää tuo sotku, tuumi vanhus ja antoi rappeutuneiden aivojensa vaivuttaa itsensä hyvin ansaituille nokkaunille...