Viimeiset tapahtumat

Tämän vastauksen mukaan maailmaa ei hallitse ikuinen kiertokulku kuten intialaisessa ajattelussa väitetään. Kaikella näkyvällä on alkunsa ja loppunsa. Tulevaisuus paljastaa aikanaan vastaansanomattomasti myös sen onko Raamatun ilmoitukseen sitoutunut usko vain ihmisen omaa kuvittelua vai onko siinä totuus elämästä, maailmasta ja ikuisuudesta. Tulevaisuudessa tiedämme, nyt vasta uskomme.

Raamatun keskeisin tulevaisuutta koskeva sanoma liittyy siis Kristuksen paluuseen, parusiaan. Siihen sidotaan niin yksityisen ihmisen kuin koko maailman tulevaisuus ja kohtalo. Siksi kristityn elämään kuuluu toivo. Hän odottaa Kristuksen paluuta. Hän tietää kenen kädessä on tulevaisuus, vaikka hän ei tiedäkään tulevaisuuden yksityiskohtia eikä aikamääriä.

Uskokoon ken haluaa, mutta raamaun jumala on selvästi ihmisen omaksi kuvakseen luoma epäjumala.

Ei kannata mainostaa tuota kurjaa epäjumalaa edes rahasta, koska valehtelijan häpeä on palkkana epäjumalan mainostajalle.

Pohdimme ensin ihmisen henkilökohtaista tulevaisuutta (2) ja sitten koko maailman tulevaisuutta (3). Lopuksi on opetus yleisestä ylösnousemuksesta, viimeisestä tuomiosta, uudesta taivaasta ja uudesta maasta (4-6). Tämä jako on siksi tarpeen, koska uskovien parissa nähdään varsin eri tavoin nimenomaan maailman tulevaisuuteen liittyvät Raamatun profetiat.

IHMISEN HENKILÖKOHTAINEN TULEVAISUUS

Kuolema

Ihminen oli alunperin luotu ikuiseen yhteyteen Jumalan kanssa. Ihminen oli tullut Jumalan luomissanan välityksellä osalliseksi jumaluudesta ja kuolemattomuudesta. Jumala ei luonut ihmistä kuolemaan. "Sillä ihminen on parempi luomus kuin taivas ja maa ja kaikki, mitä niissä on" (Luther). Jos ihminen olisi pysynyt viattomuudessa hänet olisi aikanaan temmattu ja siirretty iankaikkiseen elämään ilman kuolemaa. Ehkä jotain siitä saatamme aavistaa, lukiessamme Raamatusta kuinka Henok (1 Moos 5:24) ja Elia (2 Kun 2:11) otettiin pois maan päältä näkemättä kuolemaa.

Katoavaisuus ja kuolema tulivat elämään tottelemattomuuden ja epäuskon synnin tuomana kirouksena (1 Moos 2:17, Room 3:23). Nyt ihmisen elämä on elämää kohti kuolemaa. Kuolema on ehdoton, se tulee kohti niin, ettei yksikään pysty väistämään. Kuolema on olemukseltaan jotain vierasta ja pahaa, se on vihollisista viimeinen (1 Kor 15:26). Mutta "ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen" (Hepr 9:27).

Raamatun selvä sanoma on, että kuolema ei ole kaiken loppu. "Mutta sen jälkeen tulee tuomio" (Hepr 9:27). Ihmisen persoonallinen olemassaolo jatkuu kuoleman rajan takana. Tulee tilinteko ja siksi "Herra, opeta minua ajattelemaan loppuani...Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen" (Ps 39:5, 90:12).

Kristus on kuolemallaan kuoleman voittanut. "Kuolema, missä on sinun voittosi? Kuolema, missä on sinun otasi?" (1 Kor 15:56). Siksi kristitylle kuolema on Kristuksen tähden voitto (Fil 1:21). Se on lopullinen ero synnistä ja siihen päättyy synnin kiusaukset. Kuolemassa uskova antaa itsensä Isän käsiin kuten Jeesuskin antoi itsensä (Luuk 23:46). Stefanos rukoili kivityksen keskellä: "Herra Jeesus, ota minun henkeni" (Apt 7:59). Jeesuksen vertauksessa vanhan liiton hurskas siirtyi Aabrahamin helmaan, syliin. Uuden liiton uskova ajattelee siirtyvänsä Vapahtajansa syliin. Kuolema merkitsee hänelle, että hän saa aina olla Herran kanssa (Fil 1:23). Kuolema on aivankuin hetkisen kestävä ja kevyt ahdistus, se tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti (2 Kor 4:17). Alkukirkossa kuolinpäivää pidettiin ihmisen syntymäpäivänä ja hautakirjoituksissa on usein sanat "vivit" (hän elää).

Välitila

Jeesuksen vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta antaa meille kuvan siitä, mitä ihmiselle tapahtuu välittömästi kuoleman jälkeen (Luuk 16:22-31). Tietoinen elämä jatkuu nyt eräänlaisessa välitilassa, odotuksessa. Rikas mies oli tuonelassa (kreik. haades, hepr.sheool).

On monia kristittyjä, jotka kiistävät opetuksen välitilasta. Heidän mukaansa ihminen kuolee täysin ja vasta yleisessä ylösnousemuksessa ihminen herätetään. Vanhastaan on kuitenkin edelläoleva Jeesuksen vertaus nähty samalla luotettavaksi kuvaukseksi kuoleman jälkeisestä todellisuudesta. "Jumalalle kaikki elävät" (Luuk 20:38). Raamattu kertoo myös, että kuolemansa jälkeen Jeesus meni ja saarnasi "vankeudessa oleville hengille" (1 Piet 3:19).

Emme voi ymmärtää Jeesuksen sanoja ryövärille muuten kuin välittömästi tämän kuoleman jälkeistä tilaa koskevaksi (Luuk 23:43). Paavalin sanoi, että hänellä olisi halu täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa (Fil 1:23). Hän halusi muuttaa pois ruumiista ja päästä kotiin Herran tykö (2 Kor 5:1-8). Sama mielikuva vahvistuu Paavalin opettaessa, ettei mikään, ei edes kuolema voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta (Room 8:38-39). Ilmestyskirjassa kerrotaan myös Jumalan sanan tähden surmatuista sieluista, jotka odottavat alttarin alla (Ilm 6:9-11).

Kuoleman jälkeen ihmisten olemassaolo jatkuu kuitenkin Jeesuksen vertauksen kuvaamana aivankuin kahdessa eri paikassa. Vanhurskas on paratiisissa (Luuk 23:43) ja epävanhurskas vaivan paikassa. Lasarukselle se oli lepoa, sapatin lepo oli alkanut (Hepr 4:10). Rikkaalle miehelle olotila oli tuskaa. Välitilassa odotetaan lopullista tilintekoa, joka tuo toisille toisen kuolema ja toisille taas iankaikkisen autuuden.

Kipeä ja varmaa vastausta vaille jäävä on kysymys kääntymisen mahdollisuudesta kuoleman jälkeen. Jotain voimme aavistaa sanoista, että kuolleillekin on julistettu evankeliumia (1 Piet 4:6) ainakin jos yhdistämme sen tietoon, että Jeesus saarnasi vankeudessa oleville hengille (1 Piet 3:19). Mutta toisaalta Lasarus ei voinut tulla rikkaan miehen luo tai päinvastoin. Välille on vahvistettu suuri juopa (Luuk 16:26).

Raamattu kieltää jyrkästi kaiken yhteyden vainajahenkiin (3 Moos 19:31, 5 Moos 18:11, 2 Kun 21:6, Jes 8:19). Mutta Raamattu kertoo kuinka Saul oli meedionaisen avulla yhteydessä Samuelina esiintyvään vainajahenkeen. Se oli tuomioksi Saulille (1 Sam 28, 1 Aik 10:13). Raamattu ei kiistä, etteikö tällaista yhteyttä voisi olla, mutta se kieltää sellaisen yrittämisen.

MAAILMAN KOHTALO

Voimme erottaa lähinnä kolme koulukuntaa. Erottavaksi opinkohdaksi tulee kysymys messiaanisesta eli tuhatvuotisesta valtakunnasta, milleniumista. Luterilaisuudessa on tunnustuskirjoihin vedoton vallalla varsin laajasti ns. amillinistinen näkemys. Sen mukaan ei ole olemassa mitään tuhatvuotista valtakuntaa. Tulevaisuudessa meitä odottaa vain Jeesuksen tulo viimeiselle tuomiolla ja sen jälkeen uudet taivaat ja uusi maa. Koska kuitenkin premillenistinen opetus on saanut laajalti sijaa uskovien parissa kaikkialla maailmassa, seuraamme sen opetuksen antamaa kaavaa maailman tulevaa kohtaloa koskevassa jaksossa. Kolmatta koulukuntaa nimitetään promillenistiseksi ja sen mukaan nykyisin elettävä kirkon aika on tuhatvuotista valtakuntaa.

Lopputapahtumien merkit

Tämän maailman kohtalon ratkaiseva lopputapahtuma on Kristuksen tulemus (parusia). Sen ajankohta jää salaisuudeksi (Matt 13:32). Se tulee kuin varas yöllä ja yllättää kuin synnytyskipu raskaan vaimon (1 Tess 5:2-3). Mutta Herra on antanut kuitenkin omillensa eräitä merkkejä, joiden avulla voi päätellä, että hänen tulemuksensa hetki on lähellä (Matt 24:3).

. Jeesuksella oli erityinen huoli seuraajistaan. Siksi ensimmäinen merkki on eksytykset (Matt 24:4,5,11,23,24,26,). Kaikkina aikoina Kristuksen seurakuntaa ovat hämmentäneet monenlaiset harhaopit. Mutta lopun aikoina ne saavat erityisen voiman ja eksyttävät, jos mahdollista valitutkin (24:24). Eksytys on petollisella tavalla oikean opetuksen kaltaista. Eksytys hallitsee kristikuntaa, oikea opetus on vähemmistönä. Väkevin tähänastisista eksytyksistä on islam. Ks. 2 Tim 3:1-9, 2 Piet 3:3, 1 Joh 2:18-23.

Sodat ja luonnonmullistukset ovat aina olleet ihmisen kohtalokas osa. Jeesus kuitenkin mainitsee myös nämä merkkinä (24:6- 7, 29). Kenties sodan rajuus ja laajuus on merkki. Tänäänhän sota tulee satojen miljoonien ihmisten kodin nurkkaan. Mutta siihen liittyy aivan vastakkainen merkki: "Söivät ja joivat, naivat ja naittivat, aina siihen päivään asti...eivätkä tienneet" (24:38-39). Siis kuitenkin monilla on samaan aikaan rauha. Voinemme Jeesuksen luontoa koskevat merkit tulkita luonnon ekologisen tasapainon järkkymiseksi (Luuk 21:25- 26).

3. Jeesus mainitsee merkkinä myös evankeliumin julistamisen (Matt 24:14). Lähetystyö on Jumalan kansan tärkein tehtävä. Se ratkaisee uskomme mukaan lopulta maailman kohtalon (2 Piet 3:12). Tänään evankeliumia julistetaan useammalla kielellä kuin koskaan, julistajia on liikkeellä enemmän kuin koskaan, mutta yhä vielä on monia ryhmiä, joita ei ole tavoitettu. Emme tiedä kuinka kaukana on "pakanain täysin luku" (Room 11:25).

Israel on tärkeä merkki. Kautta aikojen Jeesuksen vertauksen viikunapuu (Matt 24:32) on tulkittu viittaukseksi Israeliin (vrt Matt 21:18-21). Israel on valittu kansa "ennen kaikkia muita kansoja" (5 Moos 7:6). Sen suuri tehtävä oli olla Jeesuksen syntymäkansa (Matt 1:1-17). Se on ollut Jumalan ilmoituksen välikappale. Herra ei ole hyljännyt kansaansa (Room 11:1-2,28-29). Sillä on paikkansa tulevaisuudessa (vrt Luuk 21:24, Room 11:25, Dan 12:7). Sen kokoontuminen omaan maahansa, oman valtion syntyminen ja hengellinen uudistus ovat asioita, joista monet kohdat Raamatussa puhuvat (5 Moos 30:4-6, Hes 37:1-14, Jes 2:2-4, 49:8-13, Hoos 2:18-23). Tämän päivän maailmassa on ollut olemassa vuodesta 1948 lähtien Israelin valtio. Sen niminen valtio hävisi vuonna 722 eKr. Nykyistä israelilaista yhteiskuntaa hallitsee vielä Jeesuksen Kristuksen kieltävä ilmapiiri ja monenlaiset yhteiskunnan rappeutumisilmiöt ovat nähtävänä.

5. Kristittyjen vainot ja antikristuksen ilmestyminen ovat myös merkkejä lopun läheisyydestä (Matt 24:9-10, 12-13). Pelottavimman kristittyjen vainon toteuttaja on antikristus. Antikristuksen henkeen ja persoonaan viittaavia tyyppejä on ollut olemassa läpi kirkon historian (2 Tess 2:3, Dan 7:25, 1 Joh 2:18, 4:3, 2 Joh 7). Mutta tämän hengen täydellinen ruumiillistuma on tuleva. Antikristus esiintyy käsittämättömällä voimalla tehden tunnustekoja ja ihmeitä (2 Tess 2:9) ja korottaa itsensä jumalaksi (2:4). "Kuka on pedon vertainen" ihailee koko maailma (Ilm 13:4). Vain Kristuksen omat ovat toista mieltä. Siksi antikristus käy taisteluun Jeesukseen uskovia vastaan ja voittaa (Ilm 13:7).

Uskovien ylöstempaaminen ja Kristuksen tulemus pilvissä

1800-luvun alkupuolelta lähtien on protestanttisten kristittyjen keskuudessa saanut yhä laajemmin sijaa opetus, jossa keskeisimmäksi uskovien odotuksen aiheeksi tuleekin ylöstempaaminen ja Kristuksen maailmalle näkymätön tulemus. Sitä pidetään Darbyn kehittelemänä oppina ja se on ollut kaikille aikaisemmille kristittyjen sukupolville tuntematon. Se rakentuu keskeisesti 1 Tess 4:ssä olevan Paavalin opetuksen tulkintaan.

Amerikkalainen Hall Lindsey on muokannut tämän teorian mukaisen tulevaisuuden kuvan seuraavanlaiseksi: Edessämme on seitsemän vuoden pituinen mullistusten kausi, joka päättyy Kristuksen näkyvään paluuseen. Ennen murroskautta juutalaiset ovat palanneet maahansa, saaneet Jerusalemin haltuunsa ja rakentaneet uuden temppelin. Uskovat temmataan ylös, tapahtuu "katoamisoperaatio". Tämän jälkeen tapahtumat keskittyvät Israelin ympärille. Sen pohjoispuolelle muodostuu sille vihamielinen suuri valtioliitto. Eteläpuolelle syntyy toinen vihamielinen valtioliitto. Kolmas valtioliittoutuma vyöryy Aasiasta Eufratin takaa yli 200 miljoonan sotilaan armeijalla. Eurooppaan syntyy kymmenen valtion liitto, jossa USA on mukana. Sen johtoon nousee mies, josta tulee Antikristus. Taatakseen rauhan hän solmii Israelin kanssa sopimuksen, mutta asettuukin röyhkeästi Jerusalemin temppeliin ja julistautuu Jumalaksi. Pohjoinen valtioliitto hyökkää Israeliin ja siihen yhtyy Eteläinen liittoutuma. Nyt Euroopan johtaja yhtyy sotaan ja tuhoaa kenties ydinhyökkäyksellä niiden armeijat ja samalla myös niiden maat. Jäljellä on enää Eurooppa liittolaisineen ja idän armeijat. Alkaa Harmageddon. Ainakin kolmasosa ihmiskunnasta tuhoutuu ja siinä yhteydessä kaikki suurkaupungit. Elämä on tuhoutumaisillaan ja juuri silloin tulee Jeesus ja pelastaa ihmiskunnan itsetuholta ja perustaa messiaanisen valtakuntansa. Hän hallitsee Jerusalemista käsin koko maailmaa.

Myös Suomessa tämä opetus on levinnyt laajalti. Lainaan esimerkkinä tästä käsityksestä vaasalaista opettajaa Kilpi Kylälää. Hän kierteli paljon seurakunnissamme aina 70-luvun lopulle asti. Hän on muokannut laajalti kirkkomme seurakuntaväen näkemyksiä tässä asiassa. Samaa on tehnyt Kuva ja Sana ensin Ensio Lehtosen ja sitten Leo Mellerin johdolla. Kylälän erikoisselityksenä oli Danielin kuvapatsas. Näin Kylälä:" Noin juhannuksena 1987 kuvapatsas on täysin valmis ja silloin se ryhtyy tekemään hirvittävän paljon pahaa. Viimeistään näihin aikoihin kymmenen varvasta, kymmenen valtakuntaa, luovuttavat itsemääräämisoikeutensa nousevalle Ilmestykirjan ennustamalle ihmispedolle. Silloin EEC:stä muodostuu Ilmestyskirjan valtiopeto, joka tekee pahaa todennäköisesti kolme ja puoli vuotta ennen kuin se tuhotaan. Tätä ennen tulevat herätykset ja ne ovat jo alkaneet, sillä mitä Herra on luvannut, se myös toteutuu. Pedon noustua Jeesus ilmestyy pilvissä ja tempaa omansa pois maan päältä. Emme kuitenkaan tiedä aikaa emmekä hetkeä. Sen jälkeen maan päällä on kolme ja puoli vuotta vihan aikaa, minkä jälkeen saatana sidotaan ja peto tuhotaan. Alkaa tuhatvuotinen valtakunta" (Kipinä).

Tempaamisopetuksen arviointia

Edellä kuvatun kaltainen opetus uskovien äkillisestä ja "salaisesta" ylöstempaamisesta ennen suurta vaivanaikaa ja ennen Kristuksen julkista takaisinpaluuta sisältää ongelmia:

. Pidämme kiinni siitä ilmoitustotuudesta, että Jeesus Kristus on luvannut tulla takaisin. Kerran hän astuu salattuna olemisestaan näkyvällä tavalla tähän maailmaan ja puuttuu maailmanhistorian kulkuun aivan toisin kuin koskaan ennen sitä. Tähän hänen tulemukseensa liittyy myös kaikkien häneen uskovien erottaminen ja muuttuminen. Morsiusseurakunta otetaan Herran luo. Tapahtuu uskovien ylösnousemus ja lopuksi kaikkien ylösnousemus.

Sen sijaan Hal Lindseyn yksityiskohtaisesti kuvaamaa tempaamistulkintaa ei ole esiintynyt ennen viime vuosisataa. Se puuttuu kaikilta aikaisemmin eläneiltä Kristuksen seurakunnan huomattavimmilta opettajilta. Kristuksen seurakunnan vuosituhantinen Raamatun tulkinta on meille mitä tärkein. Liian usein ovat uudet löydöt ja uudet tulkinnat vääristäneet todellisen Kristuksen tuntemisen ja uskon kokonaisnäkemyksen ja johtaneet seurakuntaa ensin yksipuolisuuteen ja sitten harhapoluille.

UT:n lopunaikaa koskevassa ilmoituksessa meille annetaan vain kuin välähdyksen omaisesti tietoja suurista Jumalan teoista. Pyhä Henki ei ole halunnut antaa selvää karttaa tai aikataulua eikä yksityiskohtaista kuvausta tapahtumista. Tähän meidän on tyydyttävä. Kaikki yritykset kaavailla tarkasti lopputapahtumia ovat osoittautuneet ihmisen omaksi yritykseksi tulkita ilmoitusta. "Mutta siitä päivästä ja hetkestä ei tiedä kukaan, eivät taivasten enkelit, eikä myöskään Poika, vaan Isä yksin" (Matt 24:36). Uskomme tämän Jeesuksen sanan koskevan myös tapahtumien yksityiskohtaista kaavailua. Isä pitää salaisuuden käsissään. Raamattu ei avaa meille tulevaisuutta tyydyttääkseen meidän uteliaisuutemme, vaan lujittaakseen luottamustamme siihen Jumalaan, joka hallitsee maailmankaikkeutta.

Edellä kuvatun kaltainen tempaamisteoria liitännäisineen houkuttelee mielikuvituksen käyttöön. Onkin kirjoitettu suuri joukko romaaneja, jotka keskittyvät uskovien ylöstempaamiseen kesken heidän arkisen elämänsä. Mielikuvitus ei koskaan saa sivuuttaa ilmoitusta, vaikka ilmoitus onkin niukkaa. Vain ilmoitus on luotettavaa. Muu on ihmisen omaa kuvittelua siitä, mitä ehkä saattaisi tapahtua. Sellaiselle ei voi antaa arvoa. Se on ajanvietettä. Se saattaa sumentaa asian pyhyyden. Edellä kuvattuihin kaavailuihin soveltuu vakava Raamatun sana: "Jos se, mitä profeetta puhuu Herran nimissä, ei toteudu, se ei ole Herran sanaa vaan väärän profeetan röyhkeää puhetta. Älkää kuulko häntä" (5 Moos 18:22, KR 92).

Yleensä edellä kuvatun kaltaisessa tempaamisopetuksessa korostetaan sitä, että uskovat otetaan pois kärsimästä lopun ajan ahdistuksia tämän maailman keskellä. Tällainen opetus viehättää. Kuitenkin jokainen Jumalan lapsen sukupolvi ennen Kristuksen paluuta on joutunut käymään monen ahdistuksen kautta sisälle Jumalan valtakuntaan (Apt 14:22). Miksi viimeisen sukupolven tie olisi toisenlainen? "En minä rukoile, että sinä ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että sinä varjelisit heidät pahasta" (Joh 17:15). Perille päässeet ovat tulleet "siitä suuresta ahdistuksesta" ja "Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistään" (Ilm 7:14,17).

Tähän teoriaan liittyy yleensä opetus kahdenlaisista uskovista. Vain ne pääsevät mukaan, jotka täyttävät määrätyt uskovaisuuden laatuvaatimukset. Kukaan ei voi olla varmaa omasta laadukkuudestaan. Enää ei olekaan perustana yksin Kristus, yksin armo ja yksin usko. Uskonvanhurskaus ei riitä, tarvitaan jotain enemmän. Se enempi syrjäyttää Kristuksen sovitusuhrin täydellisen riittävyyden ja uskon sen ainoana vastaanottajana. Ja niin ajaudutaan lainomaiseen kristillisyyteen ja loputtomaan epävarmuuteen ja pelkoon. Valvova kristitty on sellainen, jolle Kristuksen uhri ja sovitusveri on jatkuvasti se hyvä uutinen, jota ilman hän ei jaksa elää (1 Kor 2:2; Gal 6:14).

Kristuksen paluun valtavuus ja mullistavuus himmenee ja sijaan uskova keskittyy ulkonaisiin tapahtumiin, omaan itseensä ja siihen ihmeelliseen muutoksen, minkä hän tulee kokemaan hetken kuluttua. Tempaamisesta tulee tärkeämpi ja koskettavampi totuus kuin itse Vapahtajasta. Emme kuitenkaan odota tempaamista, vaan odotamme Kristusta. Hän saa toimittaa asiansa niin kuin hyväksi näkee. Meille riittää yksin hän: "Halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi!" (Fil 1:23). "Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan, Herraan, kertoakseni kaikkia sinun tekojasi" (Ps 73:28).

. Osmo Tiililä pohtiessaan tätä yksityiskohtaa kirjoittaa: "Herran tulo kaikkien pyhien kanssa taas voitaneen olla selitettävissä siten, että heidän tempaamisensa ja paluunsa välillä ei tarvitse olla pitkää aikaa. Heidät temmataan ikään kuin maailman portille Herraa vastaan, sille salatulle rajalle, missä näkyvä ja näkymätön kohtaavat toisensa, mutta kaikki tämähän voi tapahtua juuri vainojen ollessa vaikeimmillaan". "Herra tempaa omansa vastaan - mutta tulee jo samalla ja tuhoaa antikristuksen". "Me jäämme tässä lopultakin jokainen kysymään ja odottamaan".

Messiaaninen valtakunta

Opetusta messiaanisesta eli tuhatvuotisesta valtakunnasta (millenium, kiliakismi) liittyy mitä kiinteimmin opetukseen uskovien ylöstempaamisesta. Mutta eivät uskonpuhdistajat hyväksyneet opetusta tuhatvuotisesta valtakunnasta. Augsburgin tunnustuksessa hylätään "erinäiset juutalaiset opit...että ennen kuolleitten ylösnousemusta muka pelkästään pyhät ja hurskaat tulevat saamaan ajallisen valtakunnan ja hävittämään jumalattomat".

Emme voi tehdä tyhjäksi, että Raamatussa puhutaan tuhannen vuoden jaksosta, jolloin Kristus hallitsee kuolleista herätettyjen pyhiensä kanssa (Ilm 20:1-6). "Autuas ja pyhä on se, jolla on osa ensimmäisessä ylösnousemuksessa" (20:6). Tähän opetukseen voidaan liittää monia VT:n kohtia, jotka kuvaavat vielä täyttymätöntä aikaa maailmassa (Jes 11:1-9). Se olisi ihmeellisen maailmanuudistuksen aikaa. Silloin täyttyy luomakunnan harras ikävöiminen (Room 8:19). Se on rauhan (Miik 4:3-4) ja vanhurskauden (Jes 9:6, 32:17) valtakunta ja elämä kukoistaa (Jes 35:1-2, 5-6, 65:19-25). Tämä valtakunta on vielä välitila, ei lopullinen täyttymys. Se on kuin esimakua lopullisesta kirkkaudesta. .

Ihmiskunnan viimeinen kapina ja Kristuksen paluu.

Messiaanisen valtakunnan lopulla saatana päästetään jälleen irti ja se villitsee kansat viimeiseen kapinaan Kristusta vastaan (Ilm 20:7-9). Vielä tämänkin sukupolven oli altistuttava kiusaukseen ja tultava koetelluksi. Vielä kerran ihminen saa hylätä Jumalan kutsun ja tehdä ratkaisunsa häntä vastaan. Kun ihmiskunta sai mahdollisuuden valita ja se valitsi saatanan uudeksi johtajakseen. Nyt Jeesus Kristus tulee niinkuin salama, joka välähtää idästä hamaan länteen. Ja kaikki saavat nähdä Kristuksen kirkkauden. Vasta nyt Jumala tuhoaa lopullisesti perkeleen (20:9-10). Silloin myös alkuaineet kuumuudesta sulavat (2 Piet 3:10) ja tämän maailman muoto katoaa (1 Kor 7:21

YLEINEN YLÖSNOUSEMUS

Ajan lopulla tulee hetki, jolloin kaikki haudoissa olevat kuulevat Ihmisen Pojan äänen ja tulevat esiin (Joh 5:28-29). Tapahtuu kaikkien ihmisten ruumiillinen ylösnousemus: "Minä uskon ruumiin ylösnousemukseen". Tämä jokaista ihmistä ehdottomasti koskeva ilmoitus on mitä keskeisintä kristillisessä uskossa. Vakuutena siitä on Jeesuksen ylösnousemus.

Usko ruumiin ylösnousemiseen tekee kristitylle täysin mahdottomaksi uskoa laajalle levinneeseen ajatukseen sielunvaelluksesta, jonka mukaan ihminen syntyy uudelleen ja uudelleen ihmiseksi. Jokainen ihminen on ainutkertainen ja ainutlaatuinen persoona.

Uudella ylösnousemusruumiilla on tietty yhteys vanhaan (1 Kor 15:35-44) ja kuitenkin se on aivan toisenlainen. Siinä katoavainen pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen (1 Kor 15:53). Ihmisen persoona säilyy. Hän tunnistaa itse itsensä ja on muiden tunnistettavissa. Jeesuksen ylösnousemusruumis ja hänen ilmestymisensä kertovat meille tästä jotakin.

"Jos ylösnousemusta ei ole, niin syökäämme ja juokamme, viettäkäämme hekumallista ja nautinnollista elämää... Jos ylösnousemusta ei ole, niin ei ole Jumalaakaan eikä kaitselmusta, vaan kaikki tapahtuu sattumalta" (Johannes Damaskolainen).

5

VIIMEINEN TUOMIO

Kuolleista herätetty ihminen kohtaa persoonallisen Jumalan. Hän joutuu nyt Jumalan edessä tekemään tiliä elämästään. "Jokaisen ihmisen osana on kerran kuolla ja sitten joutua tuomiolle" (Hepr 9:27, KR 92). Nyt vääryys saa palkkansa, asiat selvitetään. Jumalan tuomio on täydellinen ja ehdottoman oikea. Hän ei tee kenellekään vääryyttä, mutta mikään vääryys ei myöskään jää piiloon. Nyt totuus ja vanhurskaus voittaa, nyt toteutuu ehdottomana sekä Jumalan oikeudenmukaisuus että hänen rakkautensa.

Jumala on Jumala ja lopulta kaikki häntä vastustava on muserrettuna hänen jalkojensa juuressa. Herra hävittää kuoleman ainiaaksi (Jes 25:8). Hän tuhoaa sekä persoonallisen pahan, saatanan, että ruumiillisen pahan, turmeluksen ja kärsimyksen.

Raamatun mukaan pahaa ei tehdä tyhjäksi, vaan se suljetaan ikuiseen rangaistukseen, kadotukseen. Luomistyön turmellut paha sidotaan lopullisesti. Emme voi kiistää Raamatun selvää opetusta kadotuksesta eli helvetistä. Nimenomaan Jeesus on paljon puhunut ja varoittanut itkusta ja hammastenkiristyksestä. Kadotus on Jumalan hylkäämäksi tulemista ja sen aiheuttamaa piinaa. "Se, joka on menettänyt autuuden, ei valita helvetin vaivoja niin paljon kuin taivaan menetystä, sillä tämä on sinänsä pahin piina" (Johannes Krysostomos). Ihmiskunnan kahtiajako on Raamatun mukaan selvä ja lopullinen. Voimme kuitenkin olla varmoja siitä, ettei kenellekään tapahdu vääryyttä (Job 34:10-12).

Tosin kadotus on haluttu tulkita milloin kaiken pahan tyhjäksi tekemiseksi ( = annihilatio) tai kaikkien pelastumiseksi lopulta (apokastasis = ennalleen asettaminen). Kristillinen kirkko on torjunut aina nämä tulkinnat. Ne ovat jääneet yksityisten kristittyjen mietiskelyiksi.

Enää ihminen ei voi langeta, hän elää "lopullisessa tilassa". Jumalan armossa on kaikki, mitä hän tarvitsee. Ihmisellä on ruumis, mutta paljon parempi ja jalompi kuin se, mikä oli luomisen jälkeen paratiisissa. Jeesus sanoo: "He ovat niinkuin enkelit taivaassa" (Matt 22:30). "Jokainen tulee siis nousemaan ylös samanlaisena luonnoltaan ja laadultaan kuin hänet on kylvetty maahan, vaikkakin paljon kauniimmassa ja kirkkaammassa muodossa. Sillä silloin meille annetaan niin tarkasti näkevät silmät, että voimme nähdä vuorienkin läpi ja niin herkästi kuulevat korvat, että voimme kuulla maailman äärestä toiseen" (Luther).

Raamattu päättyy Ilmestyskirjan näkyyn uudesta taivaasta ja uudesta maasta (Ilm 21-22). "He näkevät hänen kasvonsa... sillä Herra Jumala on valaiseva heitä" (Ilm 22:4-5). "Kuinka suuri onkaan oleva tuo onnellisuus, jossa ei ole mitään pahaa eikä mikään hyvä ole kätkössä. Siellä on pelkkää Jumalan ylistystä - häntä rakastetaan kyllästymättä, häntä ylistetään väsymättä" (Augustinus).

"Mutta vaikka pyhyys on saanut alkunsa ja joka päivä kasvaa, me kuitenkin toistaiseksi odotamme sitä hetkeä, jolloin lihamme surmataan ja haudataan kaikkine saastoineen, mutta saakin sitten astua ihanana esiin ja nousta ylös uuden, iankaikkisen elämän ehjään ja täyteen pyhyyteen". "Silloin ihmiset ovat täysin puhtaita ja pyhiä, täynnä hurskautta ja vanhurskautta. He ovat päässeet vapaiksi synnistä, kuolemasta ja kaikesta onnettomuudesta ja elävät uudessa, kuolemattomassa ja kirkastetussa ruumiissa" (Tunnuskirjat).

Kuka on ihminen?

Kuka ja mikä on ihminen? Jo aikoinaan Sofokles kirjoitti: "Ihmeitä on monta, ihminen kaikkein tenhoisin ihme on". Ihminen on suuri salaisuus ja sitä hän on nimenomaan ihmiselle itselleen. Blaise Pascal kuvasi tätä ihmisenä olemisen salaisuutta ja sen tuomaa ahdistusta: "En tiedä, kuka on heittänyt minut maailmaan, enkä mitä maailma on, enkä kuka minä itse olen. Olen kauhistuttavan tietämätön kaikista asioista, en tiedä, mitä on ruumiini, mitä mieleni ja sieluni, en myöskään, mitä on tämä osa itsestäni, joka ajattelee, mitä sanon, joka pohtii kaikkea ja itseään ja tuntee yhtä vähän itseään kuin muita. Näen kaikkeuden pelottavan avaruuden, joka minua ympäröi, ja olen kahlehdittu tämän laajan maailmankaikkeuden yhteen nurkkaan tietämättä, miksi minut on pantu tähän paikkaan eikä muualle, miksi elämää varten annettu lyhyt aika on juuri nyt eikä jossain toisessa kohdin ikuisuutta, joka on ollut ennen minua tai seuraa jälkeeni".

"Mikä ihminen onkaan. Mikä uutuus, mikä kaaos, mikä ristiriitainen olento, mikä ihme. Kaikkien tuomari, tyhmä maan mato, totuuden tallettaja, epävarmuuden ja erehdysten likaviemäri, maailmankaikkeuden kunnia ja hylky" (Pascal). "Ihminen on kurja lyhytaikainen laitos, jonka toisessa päässä on ahnas kita ja toisessa ulostuslaite. Teurastamo ja WC. Voiko todellisuus ihmisestä olla näin typerän mieletön" (Eino Kaila).

Ei ole helppo vastata kysymykseen kuka on ihminen. Toisaalta jokainen on varma siitä, kuka ja millainen on ihminen, koska minähän juuri olen se ihminen. Mitä kysyä itsestään selvää asiaa. Toisaalta taas kuulemme mitä moninaisimpia ja ristiriitaisimpia mielipiteitä ja totuuksia ihmisestä. On lääketieteellinen, biologinen, psykologinen, sosiologinen, kehitysopillinen totuus. Tiede kaikkine osa-alueineen, kaikki aikamme ideologiat, uskonnolliset liikkeet, filosofiset koulukunnat vastaavat omalla tavallaan. Jokaista yhteiskuntasuunnitelmaa ja koulu-uudistusta hallitsee joku määrätty käsitys ihmisestä.

Nykyajan tiede vastaa kyllä kysymykseen millainen on maailma ja ihminen. Se kuvaa, mitä on. Mutta se ei pysty vastaamaan kysymykseen, mitä varten ihminen on olemassa eikä myöskään mistä ihminen on tullut ja minne ihminen on menossa ja mikä on kaiken tarkoitus. Tiede ei voi myöskään antaa ehdotonta ja lopullista tietoa. Se ei ole erehtymätön, sillä sitä harjoittava ihminen on erehtyväinen.

Ihminen on persoonallisen Jumalan luoma

Raamatun ensimmäinen perustava totuus ihmisestä on, että ihminen on persoonallisen Jumalan luoma (1 Moos 1:25-28; Ps 8:6-7). "Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut" (Ps 139:13; Ps 119:73). Ihminen ei ole oman itsensä luoma, vaan Jumala on antanut hänelle elämän (Job 10:12). "Minä uskon, että Jumala on minut ja kaikki olennot luonut, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit, ja että hän nämä pitää vielä voimassa...ja että hän tekee tämän kaiken sulasta isällisestä, jumalallisesta hyvyydestään" (Katekismus). Ihmisen perimmäinen olemus tulee hänen ulkopuoleltaan, Jumalalta.

Kun puhutaan uskovan syntisyydestä, moni masentuu. He kokevat sen liian ahdistavana ja tuskaisena. Eihän syntiä saa enää olla hänessä. Jos siitä ei puhuta, sitä ei huomata. Puhuminen vain pahentaa tilannetta. Se palauttaa mieleen liiankin selvästi ihanteen ja todellisuuden välisen ristiriidan ja sen, ettei sittenkään pysty elämään arjessa omien sisäisten eikä Raamatun asettamien vaatimusten mukaisesti. He eivät sittenkään ole hyväksyneet sitä, että heille ajallisen elämän aikana vasta luetaan Kristuksen vanhurskaus. Pyhä Henki ei ole vielä saanut kirkastaa, mitä on Kristuksen ansiosta luettu vanhurskaus heidän elämässään.

Siksi ihminen ei ole jumala eikä jumalallinen olemukseltaan. Hänestä ei koskaan tule "niinkuin Jumala" (1 Moos 3:5). Tosin ihminen haluaa korottaa itsensä ja olla jumala, täysin itsenäinen, riippumaton, jonka tarkoitus on vain omassa itsessään. Mutta ihminen ei ole olemassa samassa mielessä kuin hänen Luojansa. Ihminen on vain Jumalan kätten tekoa. Tämä merkitsee myös sitä, että ihminen ei tule hindulaispohjaisen ajattelun väittämällä tavalla sulautumaan Jumalaan niinkuin pisara sulautuu valtamereen.

Ihminen ei myöskään ole sattuman tuotetta, kohtalon sokeaa leikkiä. Ihminen ei ole vain osa luontoa. Hän ei ole vain jokin ohjelmoitu aivoeläin, joka toimii sokeasti ja luonnonlakien hallitsema vailla päämäärää ja tarkoitusta. Ihminen ei ole kone eikä vain sitä mitä hän syö (Der Mensch ist, was er isst).

Ihmisen arvo ei ole välinearvoa, ei siinä, mitä hän tekee tai saa aikaan, ei hänen suorituksissaan eikä siinä kuinka hyödyllinen hän on, vaan siinä, että hän on Jumalan luomus. Ihmisen arvo on Jumalassa. Jos Jumala kielletään, kielletään ihmisen arvokin.

Koska ihminen on persoonallisen Jumalan luoma, on Jumala suunnitellut hänen elämänsä ja ylläpitää sen. Siksi myös jokaisen ihmisen elämällä on tarkoitus ja merkitys (vrt. Room 9:20-21). Jokainen ihminen on ainutkertainen ja ainutlaatuinen. Jokaisen ihmisen Jumala on kutsunut johonkin tehtävään ja antanut siihen kullekin aivan omat, muista poikkeavat kyvyt (Matt 25:14-15, Luuk 16:10).

Ihmisen tarkoitus löytyy kuitenkin vasta silloin, kun se liittyy johonkin ihmisen itsensä ulkopuolella olevaan. Itsestään, omista saavutuksistaan ja onnestaan ei ihminen voi löytää todellista tarkoitustaan. Jokaiseen ihmiseen soveltuen Jeesus sanoi itsestään: "Ei Ihmisen Poika tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan" (Matt 20:28).

"Kaiken hyvän lähde on, että olet meidät luonut. Kaiken siunauksen lähde on, että pidät elämäämme yllä. Kaiken tiedon lähde on, että kasvatat meitä. Kaiken elämän lähde on, että herätät meidät. Kiitän sinua laupeudestasi ja siitä, että sinun totuutesi on koko olemassaoloni hengitys" (Efraim Syyrialainen).

Uskova yhä selvemmin tiedostaa kuinka hän joka hetki on Jeesuksen Kristuksen armon ja avun tarpeessa. Siksi hänen rukouksensa muuttuu yhä enemmän vain jatkuvaksi huokailuksi: Herra, armahda, älä hylkää, auta. Hän liittyy jo Vanhassa testamentissa kerrottujen Jumalan pyhien joukkoon, joiden koko elämää leimasi Herran nimen avuksi huutaminen (1 Moos 4:26; 12:8; 13:4; 21:33; 26:25; Neh 9:4; Jooel 2:32; Room 10:13).

Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi

Ihminen Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi luotuna (1 Moos 1:26-27, 1 Kor 11:7, Jaak 3:9) merkitsee sitä, että ihmisessä on sitä viisautta ja vanhurskautta, "joka oli Jumalassa ja jossa Jumalan kirkkaus kuvastui, se on, ihmiselle on annettu lahjat: Jumalan tuntemus, Jumalan pelko, luottamus Jumalaan ja muuta sellaista (Tunnuskirjat). "Ihminen on ainoa olento maailmassa, joka voi kuulla Jumalan äänen, turvautua häneen, rakastaa ja palvella häntä. Tämä johtuu siitä, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi" (Kristinoppi, 1948).

Ihminen on nyt kaikessa ja aina sidoksissa Jumalaan. Häntä ei luotu autonomiseksi, riippumattomana itsenä olevaksi ja itseään toteuttavaksi, vaan yhteyteen Jumalan kanssa. Siinä on ihmisen tosi kunnia ja todellisen ihmisarvon perusta.

Jumalan kuva merkitsee myös suhdetta Jumalan sanaan. Ihmisen perustuntomerkkejä on hänen kykynsä ajatella ja ilmaista itseään sanojen avulla. Siksi ihminen voi myös kuulla Jumalan sanaa ja vastata siihen. Näin on mahdollista yhteys Jumalan ja ihmisen välillä ja se rakentuu nimenomaan sanojen välityksellä, ei näkemisen tai kokemisen välityksellä.

Ihminen luotiin, jotta hän oppisi tuntemaan Jumalan ja löytäisi yhteyden häneen (Apt 17:20). Ihminen on tarkoitettu elämään minä-sinä suhteessa. Ihminen on luotu elämään Jumalan lapsena (Gal 4:5-6). Hänen elämänsä mielekkyys toteutuu silloin, kun Jumalan tahto tapahtuu hänessä ja hänen kauttaan luomakunnassa. Tärkein omaa elämäämme koskevan rukouksen tulisi olla Paavalin sanoi ilmaistuna: "Eloon jäämiseni ei minulle kuitenkaan merkitse mitään sen rinnalla, että pääsen matkani päähän ja saatan loppuun Herralta Jeesukselta saamani palvelutehtävän" (Apt 20:24).

Ihmiselle annettiin työ jo paratiisissa. Ihmisen elämän tarkoitus toteutuu tekemällä hyviä töitä. Ihminen pystyy myös tarkastelemaan ja tutkimaan luontoa ja ihmiselämää (tiede) (vrt. 1 Moos 2:19-20) ja soveltamaan tietoaan koko luomakuntaan (tekniikka). Hänellä on myös kyky tajuta kauneutta (taide). Näitä kykyjä on käytettävä nöyrästi kunnioittaen lahjojen antajaa (San 9:10). Raamatun mukaan ihmisen tuli myös varjella eikä vain alistaa (1 Moos 2:15), siksi luonnon riistäminen ja turmeleminen on Jumalan sanan vastaista.

Tärkein ihmisen tuntomerkki on siinä, että Jumala loi ihmisen iankaikkisuusolennoksi. "Myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä" (Saarn 3:11, KR38). "Monet maan tomussa nukkuvista heräävät, toiset ikuiseen elämään, toiset häpeään ja ikuiseen kauhuun" (Dan 12:2). Jumala "tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden" (1 Tim 2:4). Hän "ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät" (2 Piet 3:9). "Jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän" (Joh 3:16).

Synnin alkuperä

Raamattu kuvaa heti luomisen jälkeen ihmisen lankeemusta (1 Moos 3). Hirvittävä katastrofi tapahtui ihmisen elämässä ja se tuhosi Jumalan ihmeellisen rakkaudensuunnitelman ihmisen kohdalla. Paha tarttui hyvään ihmiseen ja ihminen nousi kapinaan Jumalaa ja hänen sanaansa vastaan. Se vaikuttaa ratkaisevalla tavalla jokaisen ihmisen elämään ja kohtaloon tänäänkin. Jumala ei luonut ihmistä robotiksi, vaan itsenäiseksi, vapaaksi ja vastuulliseksi olennoksi. Ihminen käytti vapauttaan väärin ja nousi pysyvään kapinaan Jumalaa ja hänen sanaansa vastaan.

Mistä paha sai alkunsa? Jumala ei luonut pahaa eikä paha aina ole ollut olemassa. "Synnin alkusyystä seurakuntamme opettavat, että vaikka Jumala luo ja pitää yllä luonnon, niin synnin alkusyy on kuitenkin pahojen, nimittäin Perkeleen ja jumalattomien tahto" (Tunnustuskirjat).

On olemassa langennut enkeli, josta tuli persoonallinen pahuuden päämies (2 Piet 2:4, Juuda 6, Matt 4:1-4, Jes 14:12-14, Hes 28:12-15). " Paholainen on tehnyt syntiä alusta asti" (1 Joh 3:8). Synti on siis ollut olemassa ennen ihmistä.

Synnin syvin olemus jää meille käsittämättömäksi. Syntiinlankeemuskertomuksessa viettelijä on tekeytyneenä valon enkeliksi (2 Kor 11:14). Ihminen ei aavista mitään pahaa mielenkiintoisia kysymyksiä tekevästä keskustelukumppanistaan. Ensin ihmisessä syntyy epäilys Jumalan antamaa sanaa kohtaan: "Onko Jumala todella sanonut " (1 Moos 3:1). Synti on valhetta, jolla korvataan Jumalan sana, se on epäluottamusta Jumalan hyvyyttä kohtaan, se on halua korottaa ihminen yli kaiken ja tulla Jumalan kaltaiseksi (3:5; Jes 14:12). Se on aistihimoa (1 Moos 3:6). Joka tapauksessa "synti on Jumalaa vihaava ja vastustava tahto ja perustuu luodun olennon itsekorotukseen ja ylpeyteen" (Osmo Tiililä).

Saatana oli pahuuden liikkeellepanevana voimana, mutta synti ei tullut ihmiseen yksinomaan saatanan vaikutuksesta. Ihminen itse teki mielellään syntiä. Ihminen liittoutui synnin kanssa, antautui sille ja kääntyi pois Jumalasta. Siksi ihminen oli syyllinen syntiinsä. Hänellä oli paha omatunto ja hän pakenee todellista Jumalan kohtaamista (1 Moos 3:8,10). Hän ei myönnä vastuutaan, lankeemustaan eikä syyllisyyttään. Hän syytti muita ja lopulta itse Jumalaa. Ihminen haluaa mielellään tehdä synnistään kohtalon, jolloin hän ei ole syyllinen (3:12-13). Synnin seurauksena ei särkynyt vain suhde Jumalaan, vaan myös toiseen ihmiseen (3:16, Kain ja Abel) ja luomakuntaan (3:17).

Perisynnin todellisuus

Syntiinlankeemuksen synkkään todellisuuteen ovat tänäänkin kaikki ihmiset sidoksissa. Olemme jokainen "kadotuksen kansaa" (massa peridionis) "Yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman. Näin on kuolema saavuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä" (Room 5:12). "Minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt" (Ps 51:7, KR38). "Kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat" (1 Moos 6:5). "Ihmisen ajatukset ja teot ovat pahat nuoruudesta saakka ( 1 Moos 8:21)."Voiko saastaisesta tulla puhdas? Ei koskaan (Job 14:4)! "Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa! Kuka sen tuntee" (Jer 17:9)? "Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli (Mark 7:21-22). "Ei ole yhtäkään vanhurskasta, ei yhtäkään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa. Kaikki ovat luopuneet ja käyneet kelvottomiksi. Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan (Room 3:10-12). "Kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta" (Room 3:23). "Maan päällä ei ole yhtäkään niin hurskasta, että hän tekisi aina vain hyvää eikä koskaan syntiä" (Saarn 7:21). "Eihän ole ihmistä, joka ei tee syntiä" (1 Kun 8:46).

"Perisynti on niin syvää ja pahanlaatuista luonnon turmeltumista, ettei sitä järki käsitä, vaan se on uskottava Raamatun ilmoituksen perusteella". "Synti on peräisin yhdestä ainoasta ihmisestä, Aadamista, jonka tottelemattomuudesta johtuu, että kaikista ihmisistä on tullut syntisiä ja he ovat joutuneet kuoleman ja Perkeleen valtaan. Tätä sanotaan perisynniksi eli perussynniksi" (Tunnustuskirjat). "Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina, ja että tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kadotuksen niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan" (Tunnustuskirjat).

Perisyntiä ei yksikään ihminen voi välttää eikä paeta, sillä " se siemen, josta ihminen muodostuu, on sikiämisemme hetkestä asti syntinen ja turmeltunut." (Tunnustuskirjat). Synti ei ole vain ihmisen ympäristössä tai toisissa ihmisissä, vaan aina myös hänessä itsessään. Synti ei ole vain sitä, että ihminen jäljittelee vääriä esikuvia. Ihminen on syntinen jo ennen syntisiä tekojaan. Synti kytee syvällä jokaisen ihmisen sisimmässä kylttymättömänä ylpeytenä, itsekkyytenä, himona ja vihana. Ei tarvita paljoakaan, kun se leimahtaa ja saa aikaan tuhoa.

Perisynnin vaikutus

Perisynti ei ole mikään mitätön asia, jonkinlainen tarttunut tahra, jonka alla luonto olisi hyvä. Itse luonto ja persoona ovat "tuon hengellisen pitaalin läpikohtaisin ja kokonaan myrkyttämät ja turmelemat". "Ihmisessä on menetetyn Jumalan kuvan tilalla syvä, paha, kauhea, pohjaton, tutkimaton ja sanoin kuvaamaton koko luonnon ja sen kaikkien kykyjen turmelus; erityisesti tämä koskee sielun korkeimpia ja etevimpiä voimia, jotka vaikuttavat älyssä, sydämessä ja tahdossa" (Tunnustuskirjat). Ihminen etsii omaansa yli kaiken ja on itseensä käpertynyt. Jumalakin on ihmiselle vain itsensä korottamisen väline.

Jokainen ihminen on sisimmältään täysin turmeltunut, vaikka hän olisi ulkonaisilta teoiltaan ja elämältään hyvänkin näköinen. "Vaikka turmeltuneen ihmisen sydämessä ei koskaan heräisi ainoatakaan pahaa ajatusta, vaikka hän ei lausuisi ainoatakaan turhaa sanaa, vaikka hän ei tekisi mitään pahaa tekoa, on luonto kuitenkin perisynnin turmelema" (TK). "Tätä syntiä ei tehdä niinkuin muita syntejä, vaan se on olemassa, se elää ja se vaikuttaa kaiken muun synnin. Se on oleellinen synti. Ei tehdä syntiä hetkisen tai jatkuvasti, vaan synti on olemassa siinä, missä ja aina, kun henkilökin on olemassa" (Luther).

Perisynti on ihmisluonnon kohtalokas turmeltuneisuus, tekosynnit erillisiä syntejä Jumalan lakia vastaan. Opetuksessa ne voidaan erottaa, mutta käytännössä ne ovat saman asian eri ilmentymiä. Perisynti on juuri, tekosynnit hedelmä. Ellei olisi perisyntiä, ei olisi tekosyntejäkään. Perisynti on salattua ja vasta ilmoituksen valo paljastaa sen. Tekosynnit ovat havaittavia ja luetteloitavissa. "Tällaisen synnin (perisynnin) hedelmiä ovat sitten ne pahat teot, jotka kymmenessä käskyssä ovat kielletyt, kuten epäusko, väärä usko, epäjumalisuus, elämä ilman jumalanpelkoa, röyhkeys, epätoivo, sokeus ja sanalla sanoen, ettei tunneta eikä kunnioiteta Jumalaa. Edelleen valhe, Jumalan nimen kautta vannominen, rukouksen ja avuksihuutamisen laiminlyöminen, Jumalan sanan halveksiminen, tottelemattomuus" (TK).

Perisynnin tähden ihminen ei pysty alkamaan tai vaikuttamaan mitään hengellisissä asioissa. Ymmärrys ja järki ovat sokeita ja tahto on suorastaan Jumalan vihollinen. Ihmisellä ei ole vapaata tahtoa tehdä hyvää ja hyljätä paha. Synti on kuin vankila, joka on sulkenut ihmisen sisäänsä. Se voidaan avata vain ulkoapäin. Mutta ihminen on tehnyt umpiselliinsä kauniita maalauksia, joita katselleessaan hän viihtyy vankilassa ja kuvittele olevansa vapaa.

Perisynti tekee ihmisen myös syylliseksi Jumalan edessä. Koko maailma on syyllinen (Room 3:19). "Yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi" (Room 5:17).

Kuitenkin ihminen on Jumalan luoma ja rakastama

Ihminen on synnin perinpohjin turmelema ja ehdottoman syyllinen Jumalan edessä. Mutta samaan aikaan ihminen on edelleen Jumalan käsialaa, hänen luomansa. Inhimillinen luonto ei ole muuttunut synniksi, vaan perisynti on sittenkin vain eräs luonnossa oleva, tilapäinen puute ja vaurio (TK). Luonnollisissa, ulkonaisissa, järjen alaiseksi alistetuissa asioissa ihmisellä on "vielä jossain määrin ymmärrystä, voimaa ja kykyä, vaikkakin sangen heikentyneenä".

Perisynti on myrkyn tavoin läpäissyt ihmisen luonnon. Mutta sitä ihmeellisempää on, ettei Jumala "moista turmeltunutta, vääristynyttä ja syntistä ainetta heitä helvetin tuleen, vaan siitä muovaa ja valmistaa tämän nykyisen, synnin kautta niin sukeasti turmeltuneen inhimillisen luonnon puhdistaaksensa sen synnistä rakkaan Poikansa kautta, pyhittääkseen sen ja tehdäkseen sen autuaaksi" (TK). Juuri tähän inhimilliseen luontoon tuli Jeesus ja tämän luonnon hän on lunastanut, sen hän haluaa pyhittää ja herättää kuolleista.

Synti turmelee jatkuvasti ihmisen sielua ja ruumista. Se erottaa toisista ihmisistä ja synnyttää vihaa ja kateutta, riitaa ja väkivaltaa yhteiselämässä. Synti tuo kärsimystä. Ihmisestä tulee synnin orja ja omatunto paatuu. Synnin seurauksena on kuolema ja ihmisen synnin tähden luomakuntakin on joutunut katoavaisuuden orjuuteen. Mutta ennen kaikkea ihminen on synnissään Jumalan pyhän vihan alainen ja jos hän jää siihen, hän joutuu kadotukseen. Jo perisynti tuomitsee ja tuo mukanaan iankaikkisen kuoleman (TK).

Uudestisyntynyt ja uskosta vanhurskaaksi tullut ihminenkin on edelleen syntinen. Uskon tulee tuottaa hyviä hedelmiä, mutta Tunnustuskirjat tuomitsevat ne, jotka väittävät, että jotkut tässä elämässä saavuttavat sellaisen täydellisyyden, etteivät voi tehdä syntiä. "Uskovaan jää olemaan syntejä, vieläpä suuriakin" (Luther). "Mukanamme laahaavan lihan tähden emme milloinkaan ole ilman syntiä. Myötäsyntyinen Aatamimme tekee myös alkavan ja kehittyvän uuden elämämme hyvät teot synniksi ja mitättömiksi ellei Jumala ota huomioon alkanutta pesua" (Luther). "Uudistus ei ole tässä elämässä täydellistä, vaan ainoastaan on alulla. Uskovaiset ovat hengessä ja mielessä alituisesti taistelussa lihaa vastaan so. turmeltunutta luontoa vastaan, joka on meihin piintyneenä aina kuolemaan asti" (TK).

Vasta ruumiin ylösnousemuksen jälkeen Kristukseen uskova on tullut synnittömäksi ja täydelliseksi. "Perisynti juurrutetaan pois kokonaan ylösnousemuksessa" (TK). "Siksi hän paiskaa meidät taas kuolemassa maahan ja tekee meidät uudestaan viimeisenä päivänä niin, että meistä tulee onnistuneita astioita ja olemme ilman syntiä".

Eräs vaikeimpia kristillisen opetuksen ongelmia on synnin ja nimenomaan perisynnin esille ottaminen. Samoin näyttää siltä, että ihmisiltä puuttuu täysin synnintunto. Muut uskonnot ja yleinen mielipide länsimaisessa kulttuurissa ovat juurruttaneet varmuuden siitä, että ihminen on pohjimmaltaan hyvä ja kykenee elämään oikein, jos vain tahtoo. "Juuri suurten uskontojen syvimmässä tavoitteissa ihmisen koko ristiriitainen arvoituksellisuus, hänen suuruutensa ja kurjuutensa, hänen kurottautumisensa korkeuksiin ja saatanallinen demonisuutensa...ei pääse esiin. Sillä perusasia, jota Raamattu nimittää "synniksi" ei koskaan saa todellista merkitystään. Sitä ei tosin sivuuteta, vaikka usein käytetään toisia käsitteitä, mutta yleensä se jää sivuseikaksi eikä muodostu koskaan keskeiseksi kysymykseksi, joka vaatii vastausta" (Kreamer).

"Muslimi vastustaa jyrkästi kristittyjen väitettä, että ihminen on syntinen. Hänen mielestään se on pelkkää pakoa. Heikkouttaan korostamalla ihminen yrittää keksiä puolusteluja sille, että on epäonnistunut kuuliaisuuden täyttämisessä ja vetäytyä siten Jumalan tottelemattomuudesta antaman rangaistuksen ulottumattomiin. Hänen tulisi sen sijaan kääntyä täyttämään kuuliaisuuden tehtävää, joka ei ole ylivoimainen...Islamia ja kristinuskoa erottavista seikoista keskeisin on jyrkkä ero synnin luonteen käsittämisessä" (Stephen Neill). Hindulaisen uudistusliikkeen johtaja Vivekananda "hyökkäsi kiihkeästi sellaista mahdollisuutta vastaan, että ihmistä voitaisiin sanoa syntiseksi tai pitää syntisenä" (Neill). "Buddhalaisuus olettaa, että ihminen voi olla itsensä pelastaja ja että hän voi tulla hyväksi koettamalla ankarasti olla hyvä". "Jos hiukkaakaan epäillään ihmisen kykyä omilla ponnistuksillaan pelastaa itsensä, buddhalaisten puolustusmuuriin on reväisty suuri aukko" (Neill).

Raamatun mukaan ihmisenä olemisen tärkein ongelma Jumalan edessä on synti ja syyllisyys. Sensijaan ihminen pitää keskeisenä ongelmanaan usein kärsimystä ja kohtaloa ja juuri siihen hän etsii Jumalalta apua. Myös uskova saattaa kadottaa Raamatun mukaisen tajun omasta elämästään eikä enää huomaa, että synti on uskovassakin sydämessä ja kaikissa hänen teoissaan niin kauan kuin hän elää. "Me teemme paljon syntiä joka päivä ja ansaitsemme yksinomaan rangaistusta" (TK). Siksi valvova uskova joutuu joka päivä katumaan ja tarvitsee joka hetki syntien anteeksiantamusta.

Sellainen, joka ei halua suostua oman syntisyytensä rehelliseen näkemiseen, hyvinkin pian lakkaa kilvoittelemasta kristittynä (1 Joh 1:8-10). "Jumala on kaikissa sanoissaan luvannut Kristuksen kuolevan synnin tähden. Sen vuoksi se, joka ei milloinkaan pidä eikä salli itseään pidettävän syntisenä, tahtoo tehdä Jumalan valehtelijaksi ja korottaa itsensä totuudeksi. Se taas on raskain synti ja kaikkein pahinta epäjumalanpalvelusta". "Armo ei maistu hyvältä ylpeitten mielestä, sillä heidän syntinsä eivät vielä maistu heistä pahalta" (Luther).

Todellinen synnintunto on ihme. Se syntyy kun Pyhä Henki käyttää lakina ja evankeliumina julistettua Jumalan sanaa ja sana satuttaa ihmisen omaatuntoa. Moni on silloin ollut jo kauan kristillisen seurakunnan yhteydessä ja on pitänyt itseään todellisena kristittynä. Kenties Jumala on sallinut langeta täysin odottamattomasti syvästi ja vasta sen kautta on opittu näkemään jotain omasta perinpohjaisesta syntiturmelluksesta. Usein vasta silloin on myös ensimmäistä kertaa Kristuksen sovituskuoleman valtavuus alkanut todella kirkastua ja siitä on tullut kaiken uskonkamppailun keskus.

Jumalan tuomion edessä kestävä ihmisen olemuksen syntiturmeluksen ja sen lukemattomien ilmentyminen anteeksiantamus ja peittäminen on lopulta jokaisen ihmisen syvin ja tärkein kysymys ja ongelma. Ihmisen koko mielekäs olemassaolo ja sen varsinainen tarkoitus voi toteutua vain silloin, kun ihminen elää syntiensä anteeksiantamuksessa. "Sillä missä syntien anteeksiantamus on, siinä on myös elämä ja autuus". Silloin olen Jeesuksen Kristuksen oma ja elän hänen valtakunnassaan hänen alamaisenaan ja palvelen häntä iankaikkisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa.

Vanhastaan on haluttu tehdä havainnolliseksi Jeesuksen tehtävä tässä maailmassa puhumalla VT:n mukaisesti kolmesta virasta. Jeesus on profeetta, ylimmäinen pappi ja kuningas. Kuninkaana Jeesuksella on kaikki valta, nyt salattuna ja pian julkisena hänen palatessaan kirkkaudessa. Profeettana hän opetti ainutlaatuisella tavalla ja ilmoitti ihmiskunnan tulevaisuuden.

Juutalaiset ja muslimit voivat myöntää Jeesuksen olleen profeetan, mutta ei sen enempää. Koraani sanoo suoraan: "Eivät he (juutalaiset) ole surmanneet eivätkä ristiinnaulinneet häntä, vaan heistä näytti siltä" (4:56). Jeesus on ennen kaikkea ihmiskunnan ainoa, todellinen ylimmäinen pappi. Tämän viran varsinainen sisältö tuli näkyviin juutalaisten suurena sovintopäivänä (3 Moos 16).

Jumalan pelastustyön keskustapahtuma

Mikä on Jeesuksen ristinkuoleman tarkoitus? Jumala tahtoo kaikkien ihmisten pelastuvan (1 Tim 2:4). Hän pelastaa ihmiset antamalla Poikansa alttiiksi ristinkuolemaan meidän syntiemme tähden (Gal 1:4). Siksi Jeesuksen kuolema on Jumalan pelastavan toiminnan keskus, pelastushistorian syvin ja varsinainen sisältö (Matt 20:28; Joh 10:11). Risti onkin kaikilla maailmassa kristinuskon keskeisin vertauskuva.

Ihmisenä todellinen hätätila

Emme pysty oivaltamaan ristin ja sovituksen salaisuutta ja merkitystä ellemme hyväksy Raamatun ilmoitustotuutta siitä, että ihmisen ja Jumalan välille on repeytynyt täysin ylittämätön kuilu. Ihmisen pahuus ei ole vain yksittäisiä tekoja, vaan ihmisen luontokin on turmeltunut. Tämä jokaisen ihmisen perisyntisyys on tehnyt lopullisesti ja täydellisesti mahdottomaksi yhdellekään ihmiselle päästä yhteyteen Jumalan kanssa omin voimin tai teoin. Olemme kokonaan ja ehdottomasti hänen vihamiehiään (Room 8:7; Kol 1:21). Luonnossamme oleva vihamme Jumalaa vastaa ei sammu millään. Ihmisessä itsessään ei ole hyviä ja parantavia voimia. Tämän on Raamatun mukaan ihmisenä olemisen todellinen hätätila eikä ajalliset kärsimykset.

"Me olimme Jumalan vihamiehiä, joiden kohtalona olisi ollut tuhoutua Jumalan vihan aikanaan purkautuessa. Me emme älynneet emmekä tahtoneet tehdä mitään asian auttamiseksi. Jumala kuitenkin rakastaa myös vihamiehiään ja on siksi antanut Poikansa kuolla meidän sijastamme ja niin sovittaa meidät Jumalan kanssa eli lopettaa vihollisuuden Jumalan ja meidän välillämme, jotta me aikanaan pelastuisimme eikä tuleva viha kohtaisi meitä" (Jukka Thurén).

Suuri salaisuus

Jeesuksen sovitustyö jää ihmiselle syvimmältään suureksi salaisuudeksi. Näin silloinkin vaikka olemme kokeneet jotain omasta synnistämme ja syyllisyydestämme. Joudumme läpi elämämme rukoilemaan: "Kirkasta, oi Kristus meille ristinuhri Golgatan". Vaikka kuinka yritämme selvittää, mistä siinä on kysymys, sanamme ja käsitteistömme on aina kovin puutteellinen. Vasta perille päässeet ymmärtävät täydellisesti ja he eivät ikuisuudessa koskaan kyllästy veisaamaan ylistystä teurastetulle Karitsalle (Ilm 5:9,12).

Sovitus on Jumalan armopäätös

Sovituksen ydin kätkeytyy itse Jumalan olemukseen. Sovitus on Jumalan iankaikkinen armopäätös ja sen hän teki ennen ikuisia aikoja (2 Tim 1:9; Tiit 1:2; Kol 1:19-20). Hän yksinkertaisesti näki hyväksi toimia tällä tavoin langenneen ihmisen pelastamiseksi (1 Kor 1:21).

"Jotteivät ihmiset ikuisesti eksyisi taivaasta, rakkaus niin sanoaksemme veti Jumalan itsensä alas taivaasta, puki hänet lihaan ja vereen, yhdisti Luojan luomakuntaan, sulki hänet neitsyen kohtuun, puki hänet ryysyihin ja laski hänet seimeen. Eikä tässä vielä kyllin: köyhyydessä ja taisteluissa eletyn elämän jälkeen rakkaus löi Kristuksen maahan Getsemanessa, kahlehti hänet, sitoi ja sylki häntä, kruunasi hänet orjantappuralla, iski naulat hänen käsiinsä, ripusti hänet ristille, antoi hänelle katkeran kalkin juotavaksi ja vei hänet viimein kuolemaan, ja kaikki tämä hänen vihollistensa puolesta" (Quenstedt).

Jokaista syntiä seuraa rangaistus

Jotain sovituksesta avautuu, kun hyväksymme juridisen ajattelun selvittämään meille sovituksen salaisuutta. Jumala ei voi pyhyytensä ja oikeamielisyytensä tähden jättää rankaisematta ihmisen kapinaa ja jatkuvaa vihaa. Jokaista syntiä on seurattava rangaistus tai hyvitys. Jumala ei voi katsoa syntiä sormiensa läpi ja olla Jumala. Hän ei voi antaa anteeksi selvittämättä tapahtunutta vääryyttä. Synti aivankuin imee itseensä Jumalan pyhän vihan. Samaan aikaan Jumala rakastaa kapinoivaa ihmistä ja tahtoo pelastaa. Raamatun suuri ilmoitustotuus on, että Jumala ratkaisee pyhyytensä (joka vaatii kapinoitsijalle rangaistusta) ja rakkautensa (joka haluaa pelastaa syntisen) välisen sovittamattoman ristiriidan lähettämällä ainosyntyisen Poikansa maailmaan sovittamaan maailman itsensä kanssa.

"Sovitus merkitsee yleensä sellaisen sovinnon tekoa, jossa osapuolten kesken tapahtunut vääryys tai rikos korjataan ja entisen riidan, vihollisuuden ja välirikon tilalle tulee rauha, rakkaus ja yhteys. Sovinto saadaan usein aikaan käyttämällä välimiestä eli välittäjää ja maksamalla vääryyttä kärsineelle osapuolelle hyvitys (satisfactio)" (Teinonen).

On vain yksi sovinnon välittäjä

Ainoa mahdollinen välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä on Jeesus Kristus, sillä hän todellinen Jumala (1 Tim 1:5). "Ellei pidä paikkansa, että meidän edestämme on kuollut Jumala, vaan yksin ihminen, olemme kadotetut" (Luther). Hän on myös todellinen ihminen. Jumala oli hänessä (2 Kor 5:19), mutta hänessä oli myös jokainen ihminen. Hän on jokaisen ihmisen sijainen (vicaria). Mitä yhdelle tapahtui, se luetaan, katsotaan tapahtuneen kaikille. Samoin kuin Aadam edusti meitä jokaista, oli sijaisemme samoin on Jeesus (Room 5:12,17-18).

Jeesus eli lain mukaisen elämän puolestamme

Jeesus eli kaikessa ja joka hetki yli kolmenkymmenen elinvuotensa aikana Jumalan pyhän tahdon, lain mukaisesti (Gal 4:4-5). Hän eli täydellisen ihmiselämän ja kaikessa täytti Jumalan ihmisille asettamat vaatimukset. Hän täytti lain edestämme. Tätä on nimitetty hänen aktiiviseksi kuuliaisuudekseen (obedientia activa). Kukaan toinen ei tällaiseen pysty. Jokaiseen elämämme päivään sisältyy monia lankeemuksia ja heikkouksia. Uskoessamme Jeesukseen saamme luottaa myös siihen, että hän on elänyt jokaisen päivän puolestamme oikein ja hänen puhdas ja täydellinen elämänsä luetaan meidän hyväksemme. "Minä en ollut tänäänkään kuuliainen, mutta sinä hyvitit kuuliaisuudellasi minun tottelemattomuuteni".

Saatanan valta ei ole siinä, että hän enkeliruhtinaana on minun persoonallinen ja minua väkevämpi vastustaja. Ei siinä, että hän on kuin kiljuva leijona, fyysinen peto joka repii minut kappaleiksi. Ei, vaan saatanan vaarallisuus on siinä, että hän ottaa Jumalan sanan, Jumalan lain käyttöönsä minua vastaan ja syyttäjänäni vetoaa tähän Jumalan omaan sanaan ja aivankuin usuttaa Jumalan, joka on uskollinen sanassaan minua vastaan. Saatana osoittaa Jumalan sanasta kuinka syyllinen olen ja vaatii nyt sanan mukaista ankaraa rangaistusta, ja se on kuolema (Hebr 2:14)". "Saatana pitää syyttäjän ja pyövelin virkaa vain niin kauan kuin on olemassa laki, jonka mukaan ihmistä voidaan aiheellisesti syyttää ja tuomita. Jos laki on saanut loppunsa ja velkakirja on pyyhitty pois, ei paholaisella enää ole asetta. Se on syrjäytetty valta-asemastaan" (Agne Nordlander).

"Kun laki tulee ja syyttää sinua siitä, ettet ole sitä täyttänyt, käske sitä kääntymään Kristuksen puoleen ja sano: SIINÄ ON MIES, JOKA ON SEN TEHNYT. HÄNEEN MINÄ TURVAAN, SILLÄ HÄN ON MINUN PUOLESTANI TÄYTTÄNYT SEN JA LAHJOITTANUT MINULLE TÄYTTYMYKSENSÄ" (Luther).

Synnitön tuli synniksi sijaisenamme

Jeesus oli synnitön ja viaton ihminen (Joh 8:46, Hebr 7:26). Mutta meidän sijaisenamme ja meidän puolestamme hän tuli syntiseksi ja syylliseksi. "Sen joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi" (2 Kor 5:21). "Hän kantoi monien synnit" (Jes 53:12). Jumala luki Kristuksen syyksi ihmisten synnit (1 Piet 2:24). Jumala kohteli häntä kuten synnintekijää ja jopa niinkuin hän olisi ollut ainoa syntinen koko maailmassa. "Sovituksen syvin salaisuus on sijaisuudessa. Ihminen on syyllinen kuolemaan. Vain hänen oman verensä vuodattaminen voi poistaa hänen rikoksensa. Nyt viaton ottaa päälleen ihmisen synnit ja kuolee syyllisen ihmisen sijasta" (Agne Nordlander).

"Laupias Isä nähdessään lain meitä ahdistavan ja pitävän kirouksen alla, ja että emme millään keinoin voineet siitä vapautua, lähetti maailmaan Poikansa, heitti kaikkien synnit kaikkineen hänen päällensä ja sanoi hänelle: Ole sinä, Pietari, se kieltäjä, Paavali, se vainooja, rienaaja ja väkivallantekijä, Daavid, se avionrikkoja, se syntinen, joka paratiisissa söi hedelmän, se ryöväri ristillä, sanalla sanoen, ole sinä kaikkien ihmisten edustaja, joka olet tehnyt kaikkien ihmisten synnit! Mieti siis nyt, miten ne maksaisit ja sovittaisit" (Luther).

Rangaistus kohtasi Jeesusta

Jumalan tuomio ja rangaistus syntien tähden kohtasivat Jeesusta, niin kuin hän olisi ollut ainoa syntinen ihmisten joukossa. Hän alistui Jumalan pyhyyden vaatimaan tuomioon ja vihaan. Hänen kärsimyksensä oli rangaistuskärsimystä (Jes 53). Jeesus kuoli kadotetun syntisen kuoleman ja maistoi näin ruumiillisen, hengellisen ja iankaikkisen kuoleman todellisuuden. Hänet kirottiin pois Jumalan yhteydestä synnin tähden (Matt 27:46). Hän kärsi sen, minkä jokaisen synnintekijän pitää kärsiä syntiensä tähden. Kuolema ja kadotus on syntisen oikea ansio. "Kun Kristusta raatelee yksi oas, pitäisi sinua raadella 100.000 oasta ja niiden pitäisi samalla tavalla jopa paljon pahemmalla tavalla raadella sinua iankaikkisesti" (Luther).

Jeesuksen kuolema ei ole vain yksityisen syntisen kuolemanrangaistus, vaan kaikkien syntisten - koko maailman synnin - jokaisen menneisyydessä, jokaisen nykyisyydessä ja tulevaisuudessa tehdyn synnin rangaistus.

"Jumala on sälyttänyt meidän syntimme synnittömän Jeesuksen kannettavaksi ja meidän asemastamme rangaissut kuolemalla häntä, meidän sijaistamme ja sovittanut siten meidän syyllisyytemme" (H. Lietzmann).

"Jumalan rakkaus antoi maailmalle synnit anteeksi vasta sitten, kun Kristus ensin oli kärsinyt kuoleman sijaisenamme. Jumalassa tapahtui sittenkin mielen muutos, kun sijaiskärsimys poisti rakkauden esteenä olleen vihan" (Jukka Thrén).

"Että jouduit tuskahan, pahuuten', sai aikaan senkin. Mä sun syöksin piinahan, alle Herra vihan liekin. Olen syypää siihenkin, että sinut surmattiin. Tuleen kuin sua kalvasi, minä raukka puita kannoin. Köydet käsivarsiisi minä synneilläni annoin. Minä naulat teroitin, joillas ristiin lyötihin" (Vanhat Siionin virret).

Jeesuksessa Jumala itse kärsi

Jeesuksen kärsimys oli kuitenkin Jumalan omaa kärsimystä, jopa omaa kuolemaa. Jumala rakkaudessaan kärsii ja Jumala pyhyydessään saa oikeuden. Nyt onkin tuomari meidän sijastamme tuomittu. Jumala sovittaa synnin ja Jumala ottaa vastaan syntiuhrin. Vain meidän Jumalallamme on haavat.

Uhrin ja veren salaisuus

Jeesuksen sovitusteko on myös uhri meidän puolestamme. Hän on Jumalan Karitsa (Joh 1:29). Hän antaa koko elämänsä uhriksi ja vuodatta verensä. "Veri tuottaa sovituksen" (3 Moos 17:11)."Ilman verenvuodatusta ei tapahdu anteeksiantamusta" (Hepr 9:22). Jeesus on uhrina kapinallisen ihmisen ja pyhän Jumalan välissä. Sovitusuhri peittää ihmisen epäpuhtauden ja näin lepyttää Jumalan ja kääntää hänen vihansa pois ihmisestä

Lunastus

Jeesus kärsimisellään ja kuolemallaan lunasti ja osti vapaaksi ihmiset synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta (1 Tim 2:6; Gal 3:13; Kol 1:13). Hän voitti pahan väkevät voimat.

Luther sanoi tämän voimakkaalla tavallaan: "Olenhan minä jo ennen usein sanonut, että Jumalaan uskominen ei yksin riitä, vaan että hinnankin täytyy olla mukana. Uskovathan turkkilaiset ja juutalaisetkin Jumalaan, mutta ilman välittäjää ja ilman hintaa. Mikä tämä hinta siis on? Sen evankeliumimme ilmoittaa. Pyhä Henkihän kaikkialla opettaa, että meillä ei ole Isää ilman välitystä, ja että hän ei päästä meitä Isän luo ilman välitystä" (Luther).

Jeesuksen kuolema ristillä syntiemme rangaistuksena on kuolema koko maailman syntien tähden (1 Joh 2:2), kaikkien edestä (2 Kor 5:18). Se sai aikaan iankaikkisen lunastuksen (Hepr 9:12). Sovitus on nyt tapahtunut jokaisen ihmisen kaikkien syntien ja ihmisen koko syyllisyyden puolesta menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Ja se merkitsee, että Jeesuksessa on syntynyt rauhantila Jumalan ja ihmisten välille. Nyt on mahdollista, että katkennut yhteys Jumalan ja ihmisen välillä syntyy jälleen.

"On minun Herrani, joka on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut ja voittanut minut vapaaksi kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä kalliilla verellään ja viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan, että minä olisin hänen omansa ja eläisin hänen valtakunnassaan hänen alamaisenaan" (Luther).

"Sinä joit sappea saadaksesi meidät vapaiksi katkeruudesta; sinä joit etikkaa ottaaksesi pois meidän velttoilumme; sinä kärsit pilkkaa vihmoaksesi meidät taivaan kasteella, sinua ruoskittiin, että me saisimme keskelle katoavaisuutta ikuisen elämän; sinut kruunattiin piikkikruunulla, että sinä voisit kruunata rakkauden ikivihrein seppelein ne, jotka uskovat sinuun; sinut laskettiin hautaan, että me pääsisimme osallisiksi uuden luomisen armosta nyt ja halki kaikkien aikojen" (200-300-lukujen liturgiasta)

Ylösnousemus sinetöi Jeesuksen sovituksen

Jumalan sinetöi Poikansa kärsimyksen ja kuoleman sovittavan voiman herättämällä hänet kuolleista. Jeesuksen ylösnousemuksen tähden sovitus on täysin varma ja pätevä kaikiksi ajoiksi kaikille ihmisille. Kristus toimii välittäjänämme Isän edessä edelleenkin. Hän on nyt meidän puolustajamme ja esirukoilijamme (Hebr 7:25, Room 8:24).

"Kaiken on saanut aikaan Jumala, joka Kristuksen kautta teki minun kanssani sovinnon ja antoi minulle sovinnon julistajan viran. Sillä Jumala itse oli Kristuksessa ja teki sovinnon koko maailman kanssa; hän ei lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan, ja minulle hän uskoi tämän sovinnon julistamisen. Me olemme siis lähettiläitä, koskapa Jumala meidän suullamme kehottaa teitä sovintoon. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa" (2 Kor 5:20-6:1, Jukka Thurén).

"Enää ei ole ketään eikä mitään estämässä meitä lähestymästä Jumalaa, tulemasta kotiin Isän luo. Kaikki esteet on poistettu. Enää ei tarvitse suorittaa mitään. Ei Kristuksen eikä ihmisen tarvitse toistaa sitä, mitä Kristus on tehnyt. Jeesuksen täyttämä ylimmäisen papin työ on siksi kaikkien tapahtumien keskus, historian ehdoton keskipiste" (Agne Nordlander).