Totuus "Kilpajuoksusta Berliiniin"

Syyskuussa 1944 neukku oli jo Varsovan liepeillä.

" länsimailla ei ollut koskaan Berliiniä tavoitteena."

Tottahan toki oli:

Euroopan neuvoa-antava komissio (EAC) oli hahmotellut vyöhykkeet brittien ehdottamien yleisten suuntaviivojen mukaisesti jo tammikuussa 1944. Yhdysvallat ja Iso-Britannia olivat sopineet tärkeimmistä ehdotuksista Quebecin konferenssissa syyskuussa 1944 ja olivat päässeet sopimukseen. kaikkea paitsi Bremen-Bremerhavenin erillisalueen valvontaa, kun heidän edustajansa tapasivat Maltalla tammikuussa 1945 matkalla Jaltan konferenssiin. Neuvostoliitto hyväksyi EAC:n suositukset Jaltassa helmikuun alussa 1945, ja miehitysvyöhykkeiden perustamisesta ilmoitettiin kokouksen päätteeksi. Tämän seurauksena monet ihmiset olettivat, että vyöhykkeet oli laadittu tähän aikaan ja että Berliinin ja Prahan suhteen tehtiin tarjouksia. Pääministeri Churchill, kirjoittaessaan tämän kysymyksen, on tehnyt tilanteen selväksi lausunnossaan: "Neuvostoliiton armeijat kuhisivat juuri tällä hetkellä sotaa edeltävien rajojen yli, ja toivoimme heille kaikille menestystä. ... Se ymmärrettiin hyvin, että kaikkien mielestä sovitut miehitysvyöhykkeet eivät saa haitata armeijoiden operatiivisia liikkeitä. Berliinin, Prahan ja Wienin voi ottaa se, joka pääsi sinne ensin.

Kun kenraali Eisenhower kysyi mielipidettä, kenraali Bradley arvioi, että läpimurto Elbestä maksaisi 100 000 uhria. "Melko kova hinta arvovaltatavoitteesta maksettavaksi", hän kertoi Supreme Commanderille. Ja muistaen, että liittolaiset olivat jo sopineet, että Venäjän miehitysvyöhyke kulkee sadan mailin päässä Reinistä, hän lisäsi: "Varsinkin kun meidän on väistyttävä ja annettava toisen ottaa valta." Hän sanoo avoimesti ajatuksensa tästä ajanjaksosta:

En nähnyt Berliinin valloituksesta kertyvän poliittista etua, joka kompensoisi tarvetta Saksan armeijan nopeaan tuhoamiseen rintamallamme. Sotilaina katsoimme naiivisti tätä brittiläistä taipumusta [halua mennä Berliiniin] mutkistaa sotaa poliittisella ennakoinnilla ja ei-sotilaallisilla tavoitteilla.

Siitä lähtien, kun Pattonin 3. armeijan johtama murtautuminen Normandiasta elokuussa 1944, Britannian vaikutusvalta oli hiipunut nopeasti. Kenttämarsalkka Montgomeryn toistuvat yritykset nimittää maajoukkojen komentajaksi olivat vain pahentaneet tilannetta. Ne olivat huipentuneet hänen kerskumiseen, että hän oli pelastanut tilanteen Ardenneilla. Kenraali George C Marshall, amerikkalainen esikuntapäällikkö, oli raivoissaan, ja Eisenhower kertoi Churchillille, ettei kukaan hänen kenraalistansa ollut halukas palvelemaan Montgomeryn alaisuudessa. "Hänen suhteensa Montyyn ovat melko ratkaisemattomia", marsalkka Sir Alan Brooke kirjoitti tapaamisen jälkeen Eisenhowerin kanssa 6. maaliskuuta. "Hän näkee vain Montyn pahimman puolen."

Montgomery oli jopa lyöty kilpailussa Reinin ylittämisestä, kun amerikkalaiset ottivat Remagenin sillan 7. maaliskuuta ja Patton turvasi sillanpään Mainzin eteläpuolella. Kun 21. armeijaryhmä oli Reinin toisella puolella 24. maaliskuuta, Montgomery menetti Yhdysvaltain 9. armeijan komennostaan, ja britit jäivät sivuun pohjoisessa. Kaikki hänen toiveensa johtaa Berliinin etenemistä lännestä tuhoutuivat. Hänet määrättiin suuntaamaan Hampurin kautta Tanskaan. Churchillin halu päästä Berliiniin ja "kätellä venäläisiä mahdollisimman kauas itään" jätettiin huomiotta. Eisenhower, joka oli alkanut uskoa Alpine Redoubtiin, johon jäljellä olevat saksalaiset joukot vetäytyivät, aikoi lähettää suurimman osan joukkoistaan ​​Keski- ja Etelä-Saksan halki.

Hän ilmoitti 28. maaliskuuta puna-armeijalle aikovansa edetä itään Elbejoelle asti. Sieltä hänen joukkonsa suuntaisivat etelään ja pohjoiseen.

Eisenhower piti sähkettään, jonka rekisteröintinumero oli SCAF-252, aivan tavallisena liittoutuneiden välisenä sotilaallisena yhteistoimintana, mutta Winston Churchillin se sai kiehumaan raivosta.

Britannian pääministeri halusi olla Berliinissä ensimmäisenä, vaikka Saksan pääkaupunki sijaitsi Jaltan sopimuksen mukaan Neuvostoliiton vyöhykkeellä.

Berliinin valtaus oli tärkeä Churchillille, koska hän halusi kiristää sillä Stalinia, jotta tämä ei rikkoisi lupa­uk siaan demokraattisesta Puolasta.

”Berliini on vain poliittinen kohde, ei sotilaallinen”, Eisenhower vakuutti.

Eisenhowerin mielestä sota ja diplomatia olivat kaksi eri asiaa, jotka tulikin pitää erillään.

Churchill joutui taipumaan, koska Britannia oli vuonna 1945 jäänyt selvästi alakynteen liittoumassaan mahtavan Yhdysvaltain kanssa.

Tuosta kuvitteellisesta kilpajuoksusta on saatu selittely sille kun Stalin ei jatkanut Suomen armeijan murskaamista kesällä -44 vaan veti joukot täältä pois.

Neukuille ei ollut länsirintaman osalta 1940 tai 1944-45 muuta toivetta, kuin että verta vuotaisi paljon. Ei väliä kenen.

Ranskan romahdus 1940 oli Stalinille ihan h€lvetinmoinen järkytys.