Minä ja/vai me?

Kun luterilainen kirkko syntyi, jouduttiin esivallan ja silliisen kirkollisen vallan edessä tunnustamaan sekä kirjallisesti että suullisesti ne uskonkohdat joihin uskonpuhdistuksessa palattiin. Sanon ”palattiin” koska uskonpuhdistajat eivät mieltäneet keksineensä jotain uutta, vaan palaavansa vanhaan, alkuperäiseen apostoliseen uskoon. Tätä korostetaan esim. Augsburgin tunnustuksessa joka on luterilaisen kirkon varsinainen päätunnustus jonka Luther esitteli kuuluisilla Wormsin valtiopäivillä keisarillisen majesteetin edessä:

” he vetävät teidät oikeuksiin, ja synagoogissaan he teitä ruoskivat; ja teidät viedään maaherrain ja kuningasten eteen minun tähteni, todistukseksi heille ja pakanoille.” (Matt. 10:17-18)

=> Luterilainen itseymmärrys siis samaistui apostoliseen ja vanhan jakamattoman kirkon uskoon. Luulen että tämä on ollut eräs painava syy sille miksi luterilaisessa perinteessä puhutaan paljon ”me” –aspektissa uskonasioista.

Toinen syy oman ajatukseni mukaan saattaa olla teeseissä ja uskonkohdissa, koska niitä esitetään me –aspektissa. Esim. yleinen vanhurskauttaminen, joka luterilaisessa tunnustuksessa tunnustetaan, ammentaa Raamatun todistuksesta jonka mukaan:

” Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan” (2.Kor. 5:19)

=> Jumala siis sovitti kaikki maailman ihmiset, sillä maailma tarkoittaa kaikkia jotka maailmassa ovat, ovat muinen olleet ja tulevat olemaan. Siis ”meidät”.


Toisaalta taasen myös kadotuksenalaisuus joka Aadamin kautta tuli maailmaan, esitetään me- aspektissa, koskien koko maailmaa:


” niinkuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi” (Room. 5:12)


=> Taaskin puhutaan ”meistä”!



Kun nyt verrataan esim. vapaitten suuntien ja pietismin piirissä vallitsevaan perinteeseen, muistetaan ensin että ne ovat syntyneet osaksi protestina ”kuolleelle aivouskolle”, ”perinteille ja muotomenoille” yms. Ko. liikkeiden piirissä on aivan oikeutetustikin arvosteltu kirkkoa päänuskon eli aivouskon (pelkän tiedon) opettamisesta uskon oikeana muotona. Kirkko on todella ansainnutkin tämän arvostelun, eihän voi kieltää etteikö tällaista löysää opetusta kirkkomme papistosta löytyisi.

Tässä yhteydessä ”me” –korostus on koettu yhdeksi syyksi sille etteivät sanankuulijat suhtaudu uskonasioihin henkilökohtaisesti, eli synnistä ja armosta ei tule henkilökohtaista. Ikään kuin että uskotaan vaan muiden mukana, kirkon uskolla tms. asian koskaan tulematta henkilökohtaiseksi niin kuin se on ilman epäilystä Raamatussa tarkoitettu. Eihän kukaan pelastu toisten uskolla eikä kirkon uskolla, vaan jokaisella tulee olla oma, henkilökohtainen uskonsa.

Muttamutta! Vaikka yhdynkin kritiikkiin ja pidän sitä oikeutettuna, en kuitenkaan yhdy siihen johtopäätelmään että me- korostus uskonopillisesti tai saarnoissa olisi sinänsä vahingollista, vaan ainoastaan jos tätä väärinkäytetään. Ihan sama asia että puhuminen armon avaruudesta usein vedetään synnin luvallisuudeksi ja että lihallisuus ottaa siitä tilan, mutta se ei olekaan armon vika, vaan sen joka väärinkäyttää armoa. Eihän armosta tule lakata saarnaamasta ssiksi että sitä niin väärin käytetään lihanvapauteen?

Samoin rohkenen ajatella että lapsi tulee heitetyksi pesuveden mukana jos vastustetaan me-aspektia siksi että sitä pidetään löyhäuskoisuuteen johtavana korostuksena. Kuitenkin, me- korostuksessa on myös monia hyviä ja kristillisesti kasvattavia puolia. Esim. se on tärkeää että me uskossamme emme ole keksineet mitään uutuuksia vaan yhdymme apostolien ja Kristuksen kirkon uskoon ja kaikkien pyhien yhteiseen uskoon jossa ketjussa olemme vain yksi lenkki. Tämä on uskoa vahvistavaa. Esim. yhtyminen yhteisiin uskontunnustuksiin, yhteislauluun jne. kaikki se on hyvin rakentavaa.

Kristitty ei ole tarkoitettu yksinyrittäjäksi vaan seurakunnan yhteyteen. Lisäksi on suorastaan armollista saada tietää syntiensä kanssa kipuilevana että armo koskee meitä kaikkia. Nimittäin ”koko maailmaan” ja ”kaikkiin” kuulun toki minäkin, ja sinäkin, me kaikki yhdessä!

Mutta kaikella edellä sanotulla en siis tahdo sanoa etteikö myös ”minä” aspektilla olisi oma paikkansa kristillisessä julistuksessa. Esim. kun tullaan armonvälineisiin ja niiden käytön piiriin, sirytään yleisestöä vanhurskauttamisesta henkilökohtaiseen vanhurskauttamisen alueelle. Tässä (kasteessa) kristus tuo itsensä juuri minulle. Ehtoollisessa Hän antaa ruumiinsa ja verensä leivässäja viinissä henkilökohrtaisesti minulle, käsin kosketeltavassa muodossa.

---------------------------------------

Saa olla eri mieltä.