Kun Fransiskus Assisilaiselle tuli sellainen fiilis, että "kylläpä minä olen hyvä ihminen", niin hän kutsui luokseen jonkun hyvän ystävänsä. Ja sanoi tälle ystävälle: "Ole hyvä ja kritisoi minua. Älä ole hienotunteinen."
Kun luin tämän ensimmäisen kerran, ajattelin että tämä on jonkinlaista tyhmän kristillistä masokismia ja synnintunnossa rypemistä.
Mutta nyt näen asian toisin. Tämä menetelmähän on erinomainen todellisuuteen palauttaja.
Kun ihminen toimii hyveellisesti, saa hän toiminnastaan jatkuvasti kiitosta. Jos ei muilta, niin ainakin itseltään. Ja tämä on ihan hyvä asia. Tottakai hyveelisellä ihmisellä on oikeus nauttia hyveensä tuottamasta hyvästä tunteesta. Eihän se tunne ole keneltäkään toiselta pois.
Vaarana on kuitenkin se, että minäkuva vääristyy. Ihminen tavallaan laittaa päähänsä "olen hyveellinen kristitty" -silmälasit, ja alkaa nähdä noiden lasien läpi koko maailman. Kyky ymmärtää itseään ja vallitsevaa todellisuutta heikkenee. Kaikkihan me tunnemme ihmisiä, jotka ovat niin hyveensä vallassa, että tuntuu kuin he eläisivät eri maailmassa kuin me muut. Omahyväisen kristillinen ilme kasvoillaan he sotkeentuvat sellaisiinkin asioihin, joista he eivät ymmärrä mitään.
Fransiskuksen menetelmä oli aika jyrkkä. Mutta olihan hänellä tavallista suurempi kiusauskin "sairastua" krooniseen hyveellisyyteen, sillä tuhannet ihmiset ylistivät häntä ympäri Italiaa. Fransiskuksen oivallus tässä asiassa oli erittäin oikea. Varsinkin tuo kohta siinä, että siirtää kritisoimisen toiselle. Siinä altistaa itsensä yllätyksille. Toinen saattaa nähdä jotain sellaista, jolle itse on tullut hyveellisyydessään sokeaksi.
Kun luin tämän ensimmäisen kerran, ajattelin että tämä on jonkinlaista tyhmän kristillistä masokismia ja synnintunnossa rypemistä.
Mutta nyt näen asian toisin. Tämä menetelmähän on erinomainen todellisuuteen palauttaja.
Kun ihminen toimii hyveellisesti, saa hän toiminnastaan jatkuvasti kiitosta. Jos ei muilta, niin ainakin itseltään. Ja tämä on ihan hyvä asia. Tottakai hyveelisellä ihmisellä on oikeus nauttia hyveensä tuottamasta hyvästä tunteesta. Eihän se tunne ole keneltäkään toiselta pois.
Vaarana on kuitenkin se, että minäkuva vääristyy. Ihminen tavallaan laittaa päähänsä "olen hyveellinen kristitty" -silmälasit, ja alkaa nähdä noiden lasien läpi koko maailman. Kyky ymmärtää itseään ja vallitsevaa todellisuutta heikkenee. Kaikkihan me tunnemme ihmisiä, jotka ovat niin hyveensä vallassa, että tuntuu kuin he eläisivät eri maailmassa kuin me muut. Omahyväisen kristillinen ilme kasvoillaan he sotkeentuvat sellaisiinkin asioihin, joista he eivät ymmärrä mitään.
Fransiskuksen menetelmä oli aika jyrkkä. Mutta olihan hänellä tavallista suurempi kiusauskin "sairastua" krooniseen hyveellisyyteen, sillä tuhannet ihmiset ylistivät häntä ympäri Italiaa. Fransiskuksen oivallus tässä asiassa oli erittäin oikea. Varsinkin tuo kohta siinä, että siirtää kritisoimisen toiselle. Siinä altistaa itsensä yllätyksille. Toinen saattaa nähdä jotain sellaista, jolle itse on tullut hyveellisyydessään sokeaksi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Lutherkin sen huomasi.Ihminen on nöyrä vain kun ei tiedä sitä olevansa.Heti kun ihminen huomaa olevansa nöyrä,hän lakkaa olemasta sitä..ajattelen,että ehkä Assisialaisellekin kävi hyveellisyydestä parantumisessa samoin.Mitä enemmän yrittää hyveellisyydestä luopua,sen vähemmän hyveellisemmäksi muuttuu - - elämä on ihana paradoksi,eikö vain??!! saat sen mistä luovut....
joskus olen ajatellut,että myös vanhoilla ystävilläni hellareissa on juuri tämä tauti..että kuvitellaan itsessä olevan jotain erinomaista