Kielikeskustelun taustaa

Kieliriita oli jatkunut jo pitemmän aikaa ja sillä oli vaikutusta Ruotsin suhtautmiseen. Toisaalta tätä vaikutusta on kyllä myös liioiteltu, koska viime kädessä Ruotsin hallitus teki omat päätöksensä Ruotsin etujen mukaisesti. Ruotsin yleiseen mielipiteeseen kieliriidan loppuminen ajoissa ennen sotaa vaikutti varmasti positiivisesti eikä siitä tullut estettä Suomen auttamiseksi synytyneelle kansanliikkeelle.

Suurin kitkatekijä Suomen ja Ruotsin yhetistyön välillä oli luultavasti Ruotsin sosialidemokraattisen puolueen sisällä. Siellä muistettiin vielä vuosi 1918, Mäntsälän kapina jne.

Ei sitä löydy netistä. Siis 2.sivun ns. alakerta kategoriassa se on. Laajasti kerrottuna ne HY:n kieliriidan käänteet.

http://www.suomalaisuudenliitto.fi/uhrit1918.htm




Tauno Tukkinen: Teloittajien edessä. Ihmiskohtaloita Karjalohjalla, Sammatissa, Nummella, Pusulassa, Nurmijärvellä, Vihdissä ja Inkoossa 1918. Omakustanne, 1999.
Tauno Tukkinen: Mäkeen mäkeen vaan. Punaisten henkilötappiot Forssassa, Jokioisissa ja Tammelassa 1918. TT Karjalohja 2001.
1918 muistomerkki Lahdessa

Suomen Mielessä 3/1999 oli Arto Pölläsen artikkeli Itsenäisyyssodan kääntöpuoli, joka käsitteli yleisellä tasolla niin Suomen kuin Ruotsinkin ruotsalaisten osuutta vuonna 1918 suoritetuissa teloituksissa. Pöllänen totesi, että osa ruotsalaisista tahrasi tuolloin kätensä pahasti suomalaisten vereen ja että nyt olisi totuuden sekä anteeksipyynnön vuoro.

Tauno Tukkinen käsittelee kirjoissaan kokeneen kotiseutututkijan varmuudella Forssan seudun sekä läntisen Uudenmaan tapahtumia vuonna 1918 yksityiskohtaisesti ja kiihkottomasti. Seurakuntien rippikirjat, aiemmin ulottumattomissa olleet päiväkirjat ja omaisten muistitieto yhdistettynä tutkimuskirjallisuuden laajaan tuntemukseen luovat hyvän pohjan. Kirjojen kuvitus on runsas ja hakemisto käyttökelpoinen esim. sukututkijoille.


Helsingin hellityt sotavangit
Tammi-helmikuun vaihteessa 1918 punakaartit olivat varmistaneet valtansa Helsingissä ja Etelä-Suomen tärkeimmillä paikkakunnilla. Uudellamaalla jäi punaisten selustaan kuitenkin suojeluskuntia, jotka kapinalliset pyrkivät tekemään vaarattomiksi.
Läntisellä Uudellamaalla pääosin ruotsinkieliset valkoiset ryhmittyivät Siuntioon ja Kirkkonummelle, Suitian ja Sigurdsin kartanoiden ympäristöön. Kahakoinnin jälkeen saarretut 467 suojeluskuntalaista antautuivat helmikuun lopulla Ruotsin suurlähetystön välityksellä. Heidät kuljetettiin sotavankeuteen Helsinkiin Liisankadulle ruotsalaiseen lyseoon, jossa heidän olonsa olivat varsin kohtuulliset. Useat vangit allekirjoittivat lupauksen, että he eivät enää taistele punaisia vastaan. Lupaus unohtui, kun vankeus päättyi huhtikuun puolivälissä saksalaisten vallattua Helsingin.


Teloitukset Länsi-Uudellamaalla
Entiset vangit muodostivat ruotsinkielisen Länsi-Uudenmaan pataljoonan rungon ja sen tukikohta sijaitsi Inkoon Västankvarnissa. Varsinaiseen taistelutoimintaan pataljoona ei näy osallistuneen. Pataljoonaa komensi ruotsalainen Edward Ward ja komppanianpäällikköinä toimivat Ivar Hast ja Ivar Ståhle. Pataljoonasta muodostettiin retkikuntia, jotka tekivät teloituskiertueita eri puolille Uuttamaata. Tähtäimessä olivat punaiset tai punaisiksi epäillyt ja eräät valkoisetkin suomalaiset. Vihdissä pataljoona teloitti yli 60 paikallista, ja kerrotaan paikallisen suojeluskunnan päällikön joutuneen ajamaan verenhimoiset västankvarnilaiset pois pitäjästä. Pataljoona kylvi kuolemaa ainakin Inkoossa, Vihdissä ja Nurmijärvellä. Kaikkiaan Länsi-Uudenmaan pataljoona teloitti toukokuussa vähintään 200 miestä ja naista, lähes kaikki suomenkielisiä.

Västankvarnissa istui myös kenttätuomioistuin, jonka johtoon halukkaasti hakeutui lehtimies ja kirjailija Erik Grotenfelt. Aatelismies G. ei ottanut osaa sotatoimiin, mutta teloituksiin sitäkin innokkaammin. Hän osoitti oman todistuksensa mukaan poikkeuksellista armottomuutta, jopa julmuutta toimiessaan punavankien kuulustelijana ja teloitusryhmän päällikkönä. Tunnontuskat lienevät heränneet, sillä seuraavana vuonna Grotenfelt tappoi – itsensä.




Teloitukset Forssan seudulla
Tukkisen uusin kirja Mäkeen mäkeen vaan käsittelee 1918 teloituksia Forssan, Tammelan ja Jokioisten alueella. Huhtikuun 1918 lopulla Forssaan saapui Saariston vapaaehtoisjoukko, jota johti ruotsalainen kreivi Carl August Ehrensvärd. Yksikkö muodosti omista lähinnä ruotsalaisista upseereistaan sotatuomioistuimen. Sotatuomioistuin määräsi yli 200 punaista teloitettavaksi, joista 13 oli naisia ja nuorin vain 16-vuotias.
Rippikirjojen tietoja yhdistämällä Tukkinen on selvittänyt teloitettujen todelliseksi määräksi 260, kaikkiaan kuolleita Forssan seudulla oli 590. Kun tähän lisätään Länsi-Uudellamaalla teloitetut yli 200 suomalaista, kaikkiaan ruotsalaiset teloittivat ainakin 460 suomalaista keväällä 1918.


Ylös

--------------------------------------------------------------------------------


ITSENÄISYYSODAN KÄÄNTÖPUOLI
Suomi itsenäistyi 6.12.1917, niin meille opetetaan. Venäjän valta väistyi pois ja hyvä niin. Mutta entä vuoden 1918 sota – vapaussota, itsenäisyyssota, kansalaissota, sisällissota ja punakapina?
Punaisten kapinan voi johonkin asti ymmärtää sitä taustaa vasten, että herraluokka kaikkialla oli ollut suurelta osalta etnisesti vierasta – niin kartanonherrat maalla kuin teollisuuden ja kaupan työnantajat kaupungeissa kuin myös ylemmät virkamiehet. Suomalainen torppari ja työläinen tunsi itsensä paitsi parempiosaisen herrasväen myös vieraan kansan sortamaksi omassa maassaan. Kapinalippu nousi ja sota alkoi.

Punaiset tappoivat valkoisia 3500 sodassa kaatuneen lisäksi 1650 eli vähän yli 5000 ihmistä yhteensä. Valkoiset voittivat sodan, jossa kaatui 5500 punaista. Sitten oli vuorossa kosto kapinasta ja terroriteoista. Vangitut punaiset joutuivat kenttäoikeuteen. Vain kapinan johtajat olisi vallitsevien lakien mukaan voitu teloittaa maanpetoksesta. Mutta miten kävi?


Kova kosto
Punaisten johtajat pakenivat Neuvosto-Venäjälle ja valkoiset teloittivat 8400 punaista heti. 80 000 punaista joutui vankileireille, joissa kuoli 12–15 000 punaista lisää nälkään, tauteihin ja tuhansia teloitettiin vielä leireilläkin. Lisäksi 3–4000 punaista katosi. Noin 10 000 punaisen arvellaan paenneen Venäjälle. Punaisten mieshukka kuolleina oli siis 25–30 000.
Voidaan sanoa, että niin siinä kävi, miksi nousivat kapinaan laillista esivaltaa vastaan. Mutta yhtä hyvin voidaan kysyä (vaikka kapinan kukistaminen olikin oikeutettu teko), että oliko pakko kostaa vangituille rivipunaisille niin ankarasti kun pahimmat syylliset, kapinajohtajat, olivat paenneet Venäjälle?


Tästä on vaiettu
Pakostakin nousee esille kysymys: olemmeko me Kainin sukua, joka tahrasi kätensä veljesvereen itsenäistyessään? Vastaus kuuluu: emme niin kokonaan kuin on luultu. Julkisuudessa täysin vaiettu tosiasia nimittäin on, että valkoisen armeijan komentoporras oli valtaosaltaan – ehkä peräti 90 prosenttisesti – Suomen ja Ruotsin ruotsalaisista koostuva.
Suomen armeija oli lakkautettu vuonna 1902 ja etupäässä vain maan ruotsinkielinen vallasväki lähetti poikiaan Venäjän armeijan upseerikouluihin, kuten Mannerheiminkin laita oli. Juuri he muodostivat valkoisen armeijan komentajien rungon.

Saksassa maailmansodan aikana koulutuksensa saaneista jääkäreistäkin huomattava osa oli Suomen ruotsinkielisiä. Valkoisten komentajissa oli myös huomattava määrä riikinruotsalaisia upseereja, jotka olivat tulleet Suomeen valkoisten puolelle sotaan. Noin tuhannesta Ruotsista tulleesta vapaaehtoisesta kolmisen sataa joutui päällystö-, alipäällystö- ja esikuntatehtäviin. Lähinnä vain Karjalan rintaman valkoisilla oli asemasotavaiheessa suomenkielisiä johtajia.

Kenttäoikeudet olivat joukko-osastojen komentajien vastuulla toimeenpantuja. Siis vastuu niistä yli 10 000 punaisen teloituksista ei olekaan kuin pienemmältä osin etnisillä suomalaisilla valkoisilla. Päävastuu on niillä etnisesti ei-suomalaisilla komentajilla, joiden herrakansan edut kapinassa olivat olleet suuressa vaarassa.


Teloitusryhmistä suurin osa ruotsinkielisiä?
Erään tutkijan esittämän epävirallisen arvion mukaan punaisia ampuneiden teloitusryhmien jäsenistäkin noin 2/3 oli ruotsinkielisiä. Tieto on toistaiseksi vahvistamaton, joten siihen on suhtauduttava varauksella. Asia selvinnee lähivuosina. – Siis pieni 10 % vähemmistö tai pieni osa heistä otti oikeuden omiin käsiinsä kostaessaan punaisille, joista valtaosa oli suomenkielisiä. Masentavimpia esimerkkejä ovat tapaukset, joissa teloitettavien punaisten etnisyys tarkistettiin: ruotsin kieltä osaavat otettiin sivuun ja pelkkää suomea taitavat ammuttiin.
Osa maamme ruotsinkielisestä vähemmistöstä tahrasi kätensä pahasti suomalaisten vereen keväällä 1918. Tässä olisi nyt sovittelujen ja anteeksipyynnön paikka juuri heille tai nykypolvelle heidän jälkeläisinään, kuten tietysti myös terroriin osaaottaneille etnisesti suomalaisille valkoisille. Silti on muistettava, että punaiset aloittivat paitsi kapinan myös terrorin ja murhat ja että valkoisten kostoterrorissa oli mukana myös paljon suomenkielistä väkeä. Ja että punaisen terrorin kohteena oli ollut melkoiselta osaltaan hallitseva ja omistava ruotsinkielinen yläluokka.

Jota asia kiinnostaa, voi lukea Jaakko Paavolaisen klassiset terroritutkimukset tai Pekka Kalevi Hämäläisen Luokka ja kieli vallankumouksen Suomessa (1978) tai Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle (1993) ja onhan jotain kerrottu F.E. Sillanpään Hurskaassa kurjuudessa ja Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian toisessa osassa unohtamatta Joel Lehtosen, Ilmari Kiannon ynnä muiden teoksia.


Totuus tekee vapaaksi
Traagisia asioita, mutta vain totuus tekee vapaaksi. Punaiset menettivät kansalaiskunniansa vuosikymmeniksi. Mutta niistä ohi lakien annetuista yli 10 000 punaisen kuolemantuomiosta ei montakaan valkoista komentajaa vedetty oikeuteen, eivätkä he ole kunniaansa menettäneet. Mitähän se lienee vaikuttanut kansan moraaliin, onko sen oikeudentunto vahvistunut siitä?
Joku ehkä kysyy: mitä hyödyttää kaivella menneitä, ne on vain unohdettava ja annettava anteeksi.

Asia ei kuitenkaan ole niin. Rikokset ihmisyyttä vastaan eivät vanhene. Omaisiaan menettäneiden on vaikea noin vain unohtaa. Mutta jos tehdyt vääryydet ja rikokset tunnustetaan ja pyydetään anteeksi puolin ja toisin kun muutakaan ei enää yli 80 vuoden jälkeen voida tehdä, niin todellinen sovinto ja anteeksianto on mahdollinen. Aika ei paranna, jos rikkomuksia ei koskaan tunnusteta. Tämä olisi kansallisen eheytymisen ja sisäisen parantumisen asia. Sitä me kai itse kukin kuitenkin toivomme.

http://www.tsl.fi/~perinne/tyovaentutkimus/2000/tuomitut.htm

Jukka Lindstedt: Kuolemaan tuomitut. Kuolemanrangaistukset Suomessa toisen maailmansodan aikana. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, A-sarja N:o 221, Helsinki 1999.

Kuolemantuomiolla on aina syynsä

Jukka Lindstedtin väitöskirja tarjoaa entistä tarkempaa tietoa viime sotien aikana maassamme tuomituista ja täytäntöön pannuista kuolemanrangaistuksista. Työn oikeushistoriallisen luonteen vuoksi pääpaino on asiakirjalähteisiin pohjautuvassa oikeudenkäytön tarkastelussa; lisäksi teos sisältää laajan johdattelun aiheeseen sekä suomalaisen oikeushistorian että kansainvälisten vertailujen avulla.

Väitöstilaisuudessaan Lindstedt puolusti työn laajuutta aiheen vaatimuksilla: on vaikea ymmärtää sota-ajan oloja ja toimintaa tuntematta kuolemanrangaistuksen lähihistoriaa Suomessa. 20- ja 30-luvuilla haluttiin maassamme lisätä kuolemanrangaistuksen käyttöä. Erityisesti tietyt tunnetut murhatapaukset olivat herättäneet huomiota julkisessa keskustelussa. Viimeinen teloitus ”normaaleissa oloissa” oli kuitenkin toimeenpantu jo vuonna 1826. Tästä aiheutui joidenkin oikeustieteilijöiden mukaan tilanne, jossa laki oli käyttämättömänä kumoutunut. Lakiesityksiin johtaneet hankkeet kuolemanrangaistuksen laajentamiseksi koskivat lähinnä poliittisina pidettäviä rikoksia, ja varsinkin IKL oli kuolemanrangaistuksen kannalla. Linjaukset olivat siis ihmisten mielissä selvinä ennen talvisodan syttymistä.

Sodanaikaisten kuolemanrangaistusten lukumäärän Lindstedt katsoo selvittäneensä niin tyhjentävästi kuin se asiakirjojen valossa on mahdollista. Nämä, nykyisin julkiset asiakirjat ovat hänen mukaansa hyvin säilyneet, eli tutkimuksen johtopäätökset perustuvat kattavaan aineistoon. Asiakirja-aineiston lisäksi Lindstedt viittaa myös suulliseen materiaaliin, mutta hänen tutkimusotteessaan sillä on vain täydentävä luonne.

Toinen keskeinen tutkimusongelma on kuolemanrangaistuksia tuomittaessa ja täytäntöön pantaessa noudatetun menettelyn tarkastelu, erityisesti syytetyn oikeustur­van kannalta. Varsinkin tässä yhteydessä Lindstedt kuljettaa yleisempien kysymysten tarkastelun rinnalla myös yksittäisten syytettyjen kohtaloita, joista avautuu näkymä sodanaikaisen lainkäytön kenttään.

Kuolemanrangaistuksen merkitystä Lindstedt arvioi sekä sota-aikana erityisesti että yhteiskunnassa yleensä. Yhtenä tutkimuksen kannalta olennaisena esimerkkinä hän käyttää kesän 1944 torjuntataistelujen tilannetta. Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa karkurien määrä nousi huomattavasti. Karkuruutta lähdettiin torjumaan mahdollistamalla entistä helpommat kuolemantuomiot tästä rikoksesta. Laki astui voi­maan 4. 7. 1944, ja sitä alettiin sovel­taa välittömästi, yhdessä tapauk­ses­sa jo päivää liian aikaisin. Karku­rien määrä oli kuitenkin kääntynyt laskuun jo kesäkuun lopussa, joten kuolemanrangaistuksilla ei tähän ollut tarkoitettua vaikutusta.

Vastaavalla päättelyllä arvioidaan ”Lappeenrannan salaisuuksia” eli oletettuja Lappeenrannan joukkoteloituksia kesällä 1944. Mikään alkuperäinen asiakirjalähde ei näitä teloituksia Lindstedtin mukaan tunne, ja ne ovat ristiriidassa muista te­loituksista saatavilla olevien tieto­jen kanssa. Viitaten asiakirjojen hy­vään säilymiseen, pyrkimykseen tie­dottaa joukoille toimeenpannuista kuolemantuomioista pelotevai­ku­tuksen saavuttamiseksi sekä viranomaisten ilmoitusvelvollisuuteen eri tahoille Lindstedt toteaa, että tämänkaltaisia, ”huhuihin rinnastuvia” tietoja ei voida ottaa historiantutkimuksen lähtökohdaksi. Tämä on linjassa muiden tutkimuksellisten ratkaisujen kanssa: Lindstedt tuntee esim. Ulla-Maija Peltosen väitöskirjan Punakapinan muistot, jossa huhut ovat relevantti tutkimuskohde, mutta ei lähde vastaavien tulkintojen tielle.

Lindstedt kuvaa yksityiskohtaisesti teloitettujen ruumiiden käsittelyä. Maassa, jossa jokainen kaatunut pyrittiin tuomaan kotiseudulle haudattavaksi, teloitetun ruumista ei ensisijaisesti haluttu luovuttaa omaisille silloinkaan, kun teloitus oli tapahtunut sotatoimialueen ulkopuolella. Lisäksi teloitettujen ruumiita ei toimitettu kaatuneiden evakuoimiskeskuksiin kuten tavallisesti meneteltiin. Syynä tähän on epäilemättä ollut sama pelko kuin punaisten kaatuneiden muistomerkkien tuhoamisessa ja kieltämisessä pari vuosikymmentä aiemmin: haudoista ei haluttu uusia muisto- ja kokoontumispaikkoja. Kansainvälinen vertailu tekee ratkaisusta julmemman kuin miltä sen suomalaisesta näkökulmasta vaikuttaa: Yhdysvaltain ja Ison-Britannian armeijoissa oli käytäntönä toimittaa jokainen ruumis omaisille välittömästi. Voidaankin ajatella, että siinä missä teloitettu oli oman rangaistuksensa saanut, tuomio jatkui omaisten ahdistuksena. Lopulta, viimeistään sodan päätyttyä, omaiset saivat vainajansa kotiseudulle – ja hautajaisista tuli julkisia tapahtumia.

Yksi tutkimuksen keskeinen johtopäätös on, että Suomessa viime sotien aikana toimineet sotatuomioistuimet toimivat laillisesti ja riippumattomasti. Toisin kuin monissa muissa maissa, esim. kenttäoikeuksien tuomiot eivät edellyttäneet sotilasesimiehen hyväksyntää, mikä osaltaan paransi syytetyn oikeusturvaa. Erilaisia painostusyrityksiä esiintyi, mutta Lindstedtin mukaan nämä olivat pääsääntöisesti turhia. Pikaoikeudet olivat tältä kannalta ongelmallisempia, mutta niissä annettiin vain 5 % kuolemantuomioista.

Ehdoton valtaosa kuolemaan tuomituista ja teloitetuista oli vakoilusta syytettyjä Neuvostoliiton kansalaisia (71 ja 78 prosenttia). Heidän mahdollisuutensa armahdukseen olivat myös kaikkein vähäisimmät. Suomen kielen taidolla on ollut oma merkityksensä muutoksenhakuprosessissa. Myös syy­tettyjen valitusoikeutta pyrittiin oikeusprosessin nopeuttamiseksi rajoittamaan. Suurimmat väärinkäytökset tapahtuivat ilmeisesti muualla kuin varsinaisen oikeudenkäytön piirissä: esimerkiksi valtiollisen poliisin laatimiin maanpetosjutun tutkintapöytäkirjoihin saa­tettiin lisätä laaja johdanto SKP:n pyrkimyksistä ja propagan­das­ta, joiden kanssa syytetyllä ei ollut mitään suoranaista tekemistä. Näillä toimilla ei kuitenkaan välttämättä ollut vaikutusta tuomioistuinten päätöksiin.

Lindstedtin teos selvittää kiitettävällä tavalla tutkimusongelmiksi määritellyt kysymykset. Lisäksi erityisen kiitoksen ansaitsee teoksen hyvä ja sujuva kieli, joka aiheen ja käsittelytavan huomioon ottaen on erittäin tärkeää. Kuten Lindstedt esipuheessaan toteaa, poliittisen johdon toimet ja sotatapahtumat on Suomessa viime sotien osalta jo varsin tarkkaan tutkittu. Sen sijaan hallinnolliset kysymykset ja sodan vaikutus siviiliväestöön ovat pitkään olleet lähinnä muistelmakirjallisuuden varassa. Tätä tutkimuksellista aukkoa paikkaa myös Kuolemaan tuomitut.

Nyt en ole aivan varma asiasta, mutta vastaan kuitenkin.

Eli, tuo ns. kielisota on alkanut minun mielestäni jo -20luvun alussa, yhtenä avaajana vasta perustettu Akateeminen Karjala seura AKS, jossa myös Urho Kekkonen oli mukana, erosi kyllä sitten myöhemmin erimielisyyksien vuoksi.
Tuo em. seura ajoi Suomen kielen aseman parantamisasiaa todella kiihkeästi, samalla toimien politiikassa näkyvästi.

-30 luvun lopun kieliriidat eivät minun tietääkseni vaikuttaneet Ruotsin suhtautumiseen Suomeen ja talvisotaan kovinkaan merkittävästi.