Lemmikin kuolema

Osanottoni lemmikin, ystävän poismenon johdosta. Koiran elämä on vain niin paljon lyhyempi kuin ihmisellä.

Samoin minun koirani kuoli juuri saman ikäisenä. Päivämäärä: 2.2.2018.
Sain sen raukan kaksvuotiaana. Heitteille jätettynä .hoitamattomana. syömisen lopettaneena, märäntyneet hampaat suussa.
Maattiin vierekkäin sängyllä, kaksi loppuun uupunutta.
Jauhelihasta tein pikku palleroita ja niin vaan rupesi syömään ja elolle eestyttiin, kumpikin.
Onnellisia, vaikkakin huolen täyteisiä vuosia 8.
Veti minutkin syvästä masennuksesta, kun sain hoitaa kurjempaa.
Sydänvika, paha.
Eläinlääkärin lopetettua koiran, käärin sen vanhaan valkoiseen pöytäliinaan
ja vietiin mökille pakastimeen.
Keväällä, kun routa sulaa, pidetään hautajaiset.
Aattelin, että tyttö vartiopaikalleen, tuomen juureen.
Siunaan tuota pienen koiran muistoa
ja elämänvoimaa, mitä siltä sain.

Hei

Lämmin osanottoni teille molemmille. Tuli kyyneleet silmiin lukiessani. Joskus ihmiset loukkaantuvat kun esittää osanottoa lemmikkinsä menettäneelle. Minusta koiraan tai muuhun lemmikkiin voi kiintyä paljon syvemminkin kuin moniin ihmisiin. On totta, että koiran eliniän lyhyys on niin lyhyt, liian lyhyt.
Kyllä surusta selviää, uskoisin niin. Päivä kerrallaan, hetki kerrallaan, muuta tietä ei ole. Onneksi muistot eivät katoa.

Lämpimin ajatuksin,
pappi Elisabet

Tiedän tuon surun. Itse muistan omat koirani, kaipaan heitä ja juttelenkin heille joskus ääneen, aivan kuin olisivat vierellä. Puhun ääneen, kuten puhuin heille aikoinaan.

Osanottoni kaikkien lemmikin menettäneiden suruun.

Aikoinaan itselläni oli myös muita pikkueläimiä, mm. kultahamstereita. Hamsterit ovat varsin lyhytikäisiä: 1-4 vuotiaita! Hamsterin kuoleman lähestymisen katseleminen on surullista, vanha hamsteri kun ensin sokeutuu. Katselin sen törmäilyä häkin pohjalla, ruoka ei raukalle maistunut, yritin tarjota piimää posliinisesta munakupista. Muoviruiskulla tiputtelin sen suuhun. Hamsteri hoippui ja törmäili pitkin häkkiä. Tätä kuolintaistelua se voi käydä muist. yli viikonkin.

Kun sen olo tuli entistäkin kurjemmaksi ja se suorastaan vavahteli, otin pikkuisen kämmenelleni, silittelin, yritin rauhoitella, pidin toista kämmentä päällä. Rukoilin Jumalaa: "Pikkueläin kärsii. Ota Jumala pikkueläin pois." Päätin istua tuolilla vaikka läpi yön, lohdutellen eläintä. Rukoilin. Koirani katseli minua lattialta hiljaisena. Sitten, vaille 1 yöllä, pikkueläin sai vavistuskohtauksen, silittelin sitä, juttelin hiljaa ja siihen se sitten kuoli, kämmenteni väliin...

Käärin hänet talouspaperiin, laitoin tyhjän wc-rullan sisään ja hautasin metsään erään puun juurakon alle ja kivenmurikan sen eteen, etteivät varikset heti kaiva sitä esiin.

Sekarotuinen koira eli yli 17 vuotta.Toinen sekarotuinen 15 vuotta.
Rotukoira kuoli syöpään noin 10 vuotiaana.

Oma Sampo-koiramme 14v kuoli samana päivänä, levollisesti kotona eläinlääkärin avustuksella. Suru on suunnaton ja pienetkin asiat olivat vaikeita kuten siirtää ruokakupit ja lelut lattioilta kaappiin.
Sampo tuhkattiin ja osasta tuhkaa tehdään kaunis lasinen muistoesine. Loput tuhkat hautaamme mökille, missä vietettiiin yhdessä monen monta onnellista kesää.
Olemme sen verran iäkkäitä, että uutta koiraa emme varmaan enää uskalla ottaa.

Kevät on tullut..kaipaus suuri lemmikkkiäni kohtaan. Kova ikävä vieläkin. Jotain puuttuu tästä keväästä, lemmikkini. En osaa nauttia auringosta edes, mietin vain ulkona kävellessäni, kuinka lemmikkini nauttisi keväästä ja uusista hajuista ja lämmöstä. Katselen kuvia hänestä ja muistan kaikki.. tuoksun ja ilmeet, kaikki.Syyllisyys painaa..lemmikkini luotti minuun, turvaa haki sairastaessan, luotti, että mamma on auttaa, on aina paikalla ja rakastaa...ja mamman syliin lemmikkini sai viimeiseen saakka olla, mutta kuitenkin..en voinutkaan auttaa. Osan leluista olen säästänyt ja kaulapanta on aina mukanani, sen otan käteeni ja pidän hetken sydäntäni vasten, kun raastava ikävä iskee. Lepää rauhassa, rakas.. ei enää kipuja.

Eilen tuli meillekin se surun päivä, jouduimme lopettamaan 17 vuotaan kissamme, joka oli silmäterämme, mutta kaikella on aikansa, saimme siitä hyvän mielen että olimme antaneet kissallemme hyvän elämän, ei ollut puutetta rakkaudesta eikä ruuasta, onneksemme viimeinenkin palvelu eläinlääkärillä oli kivuton ja tuskaton, siitä olemme kiitollisia.... mutta ikävä on kova.

On kulunut vuosi vanhan yli 15 v koirani eutanasiasta. Suru ja syyllisyys on aivan valtava taakka näin vuosipäivänä. Käyn asiaa läpi uudelleen ja uudelleen. Olin koirieni kanssa 10 v 24/7.

Olin menettänyt 6 kk aikaisemmin toisen koirani, hän halvaantui, en tiennyt mikä tuli, ei ollut rahaa hoitaa tutkimuksia, jäi vain epävarmuus-oliko päätös oikea. Hän oli vakavasti sairas pitkään, lopulta halvaantui ja oli lopetettava, epävarmuudessa. Todella raskas päätös.

Jäljelle jäänyttä koiraani hoidin, käytin lääkärin tutkimuksissa, verikokeissa jne. Hänellä oli iän patinaa, kulumia ja luupiikkejä, kävely hidasta, tarvisi apua autoon mennessä ja portaissa. Silti oli kaikessa mukana, lenkille ei enää lähtenyt. Lääkityksellä kipu näytti pysyvän ihan hyvin kurissa.

Ahdistuneena, koin hoidon ahdistavaksi, halusin paremman lääkärin, vein toiselle lääkärille. Vaihdettiin kipulääkkeet vahvempiin, liian vahvoihin ja huumaaviin, heillä ei minusta ollut oikein käsitystä tällaisesta vanhan koiran hoidosta, ihmeteltiin miksi on elossa? Pelkäsin aikaisemmin olleen lääkkeen aiheuttavan ongelmia, lihasheikkoutta ja pissin karkailua jne. Oma moka.

AJattelin, että eikai tässä muuta kuin, voihan kokeilla pari kuukautta, palaan sitten vanhaan jos ei toimi.

Ongelmat kehittyivät hitaasti 2 kuukauden aikana. Kakka ja pissi tuli alle nukkuessa, läheinen sanoi, että sillä on kyllä virtsatietulehdus-olin alku vuonna jo 2 kertaan tutkituttanut, sillon ei ollut-joten ajattelin, että tämä on vaan sitä emättimen ärsytystä, sama juttu, kohtukin leikattu. Pissi oli toisinaan karannut jo alkuvuonna, en pitänyt minään.

Sitten tuli romahdus, ruoka ei enää maistunut kunnolla ja ulkona jäi makaamaan tuskaisena, kaatui rannassa jne... liukasteli sisällä pari kertaa omissa ulosteissa.

Vein lääkäriin, tietysti siihen uudelle 'paremmalle' - sanoi ettei enää jatketa, on niin tuskainen, laihtunut, kivulias - elimistö pettänyt.

Olin järkyttynyt, jotenkin menin lukkoon, en pystynyt toimimaan...

Teetätin ruumiinavauksen kun jotenkin selvisin järkytyksestä. Hänelle oli parin viimeisen kuukauden aikana tullut kova virtsatietulehdus, kystiitiksi muuttunut ja levinnyt munuaisiin, märkivä tulehdus joka puolella. Sitten aiheuttanut ilmeisesti tulehdusta maksaan ja keuhkoihin. Uusi kipulääkitys aiheutti lisäksi gastriitin-kohtalaisen-10 viikossa NSAID-päivittäin, kuka tuollaista edes määrää.... Se varmaan vei ruokahalun.

Hitto, minkä virhearvion tein, epävarmuuden keskellä, väärällä tiedolla. Toukokuun pissi testi olisi pelastanut kaverin, vanha hoitopaikka ja kuukausittainen käynti olisi pelastanut kaverin.

Nyt yritän jotenkin selvitä tästä, en tiedä miten, vaikeaa on. Varmaan tämä vielä vuosien kuluessa jotenkin hioutuu.

Noiden menetys koski enemmän kuin mikään, en ymmärrä miksi olin eutanasia päätöksessä niin tunteeton, vienyt tarkempiin tutkimuksiin, tutkimuksiin jo toukokuussa.... 10..12 viikkoa on pitkä aika.

Ei tästä varmaan selviä millään.