Sietämätön koti-ikävä

Olen yliopiston opiskelijavaihdossa Tanskassa kesäkuun alkuun. Tulin tänne parisen viikkoa sitten ja siitä lähtien joka ikinen päivä olen potenut raastavaa ja ylitsepääsemätöntä koti-ikävää. Eniten ikävöin poikaystävääni. Meillä on Suomessa yhteinen arki mutta olemme kuitenkin seurustelleet sen verran vähän aikaa että alkuhuuman superrakkaus on vielä vahvasti läsnä. Tuntuu etten tahtoisi olla täällä enkä kuulu tänne. Kämppikseni elämöi tässä eräs ilta, miten kauhealta hänestä tuntuu kun hän rupeaa miettimään sitä että hänen pitää pian palata kotimaahansa. Olen tämän saman kuullut muiltakin haastattelemiltani, he eivät kaipaa kotimaassaan mitään ja ovat niin onnellisia että ovat täällä. Itse en mitään odota niin paljon kuin kotiinpaluuta. En ole vielä kertaakaan tuntenut oloani täällä onnelliseksi tai kiitolliseksi siitä että olen täällä, ja odotan vain että päivät valuvat ohi ja olen askeleen lähempänä kotiin pääsyä. Tuntuu aivan kauhealta sanoa näin. Koen etten voi puhua tällaisia asioita oikeen kenellekään koska en tahdo vaikuttaa kiittämättömältä enkä myöskään saada läheisiäni huolestuneeksi. Muut vaihtarit ja kämppiksenikin vaikuttavat mukavilta ja joidenkin kanssa hengailen enemmänkin, mutta pääasiassa olen kaiken aikaa yksin. En ole koskaan ennen elämässäni tuntenut itseäni yksinäiseksi, mutta nyt tuo tunne on tukehduttaa minut. Olen aloittanut opintoni Suomessa keskimääräistä myöhemmin ja vaikka opiskelijakaverini ovat mukavia, he ovat minua melkein vuosikymmenen nuorempia. Heillä on myös jokaisella joku, kenen kanssa puhua äidinkieltään ja he juttelevatkin paljon keskenään äidinkielillään. Sitten siinä olen minä, joka ei ymmärrä noita kieliä, ja jolla ei ole ketään kenen kanssa samalla tavalla jutella omalla äidinkielelläni. Koen olevani sosiaalinen ihminen, mutta täällä tuntuu että jään ulkopuoliseksi.

En voi enkä tahdo lähteä maitojunalla kotiin kesken kaiken - etenkin kun olen ollut täällä niin vähän aikaa. Ajatus vielä liki neljästä kuukaudesta täällä saa kyyneleet kirveltämään silmissä vaikka järjellä ajateltuna se on naurettavan lyhyt aika. Ainut lohtuni tällä hetkellä on parin kuukauden päähän varaamani lennot Suomeen. En tiedä miten kestän siihen asti sekoamatta tästä ikävästä ja pahasta olosta.

Jos joku jaksoi lukea tämän sepustuksen läpi niin pahoittelut pituudesta ja mahdollisesta huonosta ulosannista. Tämä on puhdasta ajatuksenvirtaa. En tiedä oikein kirjoitinko tätä vain itselleni vai miksi tämän tänne kirjoitin, mutta jos löytyy kohtalotovereita niin mielelläni kuulisin kokemuksia. Meneekö tämä ohi?