Olen sössinyt tämän sairauden takia (syytän omasta mielestäni ihan aiheellisesti sairautta) tulevaisuuteni.
Ei se vielä mitään kun minut potkittiin ammattikorkeakoulusta maanisena sekoiltuani siellä. Vielä oli asiat ihan hyvin, olin pakkohoidossa nelisen kuukautta ja sitten siirryin kotiin makaamaan. Makoilua kesti puoli vuotta kunnes sain tarpeekseni ja yritin tappaa itseni. Vaurioitin pysyvästi itseni fyysisesti sekä muistini. Noh taas olin osastolla, tällä kertaa yli puoli vuotta jonka jälkeen siirryin asumispalveluyksikköön asumaan. Nyt on melkein vuosi täällä oltu vakavan masennuksen kourissa täysin paikallaan. En saa aikaan mitään. En muista viikonpäiviä, en muista edellisen päivän tapahtumia, en pysy perillä ajassa, kunhan vain olen yksin omassa asunnossani sängyssä läppärin äärellä. Ei minulla ole yhtäkään kaveria. Ruokaakaan ei tarvitse tehdä itse vaan ohjaajat tekevät sen että kunhan vaan jaksan kävellä toiseen rakennukseen neljä kertaa päivässä sekä hakemaan kaksi kertaa päivässä lääkkeet.
Fakta on se, etten pysty enää opiskelemaan muistini takia jos vaikka mielialahäiriöni saataisikiin ihmeen kaupalla kuriin. Voihan se tietysti olla että aika näyttää, olenhan vasta 24 vuotias. Mutta näillä seteillä olen mielestäni ihan eläkekamaa. Sairastan siis ykköstyyppiä. Mikä neuvoksi? Olen ajatellut mennä junan alle, mutta siinä on niin suuret riskit että pahennan dramaattisesti omaa elämääni vielä tästäkin pisteestä (hätäjarrutuskulut tai vielä vakavampi vammautuminen). En tiedä yhtään mitä tehdä. Pienellä eläkkeelläkö yksin koko loppuelämä? Surkealta näyttää.
Ei se vielä mitään kun minut potkittiin ammattikorkeakoulusta maanisena sekoiltuani siellä. Vielä oli asiat ihan hyvin, olin pakkohoidossa nelisen kuukautta ja sitten siirryin kotiin makaamaan. Makoilua kesti puoli vuotta kunnes sain tarpeekseni ja yritin tappaa itseni. Vaurioitin pysyvästi itseni fyysisesti sekä muistini. Noh taas olin osastolla, tällä kertaa yli puoli vuotta jonka jälkeen siirryin asumispalveluyksikköön asumaan. Nyt on melkein vuosi täällä oltu vakavan masennuksen kourissa täysin paikallaan. En saa aikaan mitään. En muista viikonpäiviä, en muista edellisen päivän tapahtumia, en pysy perillä ajassa, kunhan vain olen yksin omassa asunnossani sängyssä läppärin äärellä. Ei minulla ole yhtäkään kaveria. Ruokaakaan ei tarvitse tehdä itse vaan ohjaajat tekevät sen että kunhan vaan jaksan kävellä toiseen rakennukseen neljä kertaa päivässä sekä hakemaan kaksi kertaa päivässä lääkkeet.
Fakta on se, etten pysty enää opiskelemaan muistini takia jos vaikka mielialahäiriöni saataisikiin ihmeen kaupalla kuriin. Voihan se tietysti olla että aika näyttää, olenhan vasta 24 vuotias. Mutta näillä seteillä olen mielestäni ihan eläkekamaa. Sairastan siis ykköstyyppiä. Mikä neuvoksi? Olen ajatellut mennä junan alle, mutta siinä on niin suuret riskit että pahennan dramaattisesti omaa elämääni vielä tästäkin pisteestä (hätäjarrutuskulut tai vielä vakavampi vammautuminen). En tiedä yhtään mitä tehdä. Pienellä eläkkeelläkö yksin koko loppuelämä? Surkealta näyttää.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Älä kuule mene. Elämä on varsin lyhyt jokaisessa mahdollisessa tapauksessaankin. Ota rauhallisesti. Onko joku asia josta olet kiinnostunut? Mitä jos alkaisit selvittää sitä omalla tahdillasi. Lukeminen? Urheilu? Voi kuulostaa epäuskottavalta mutta asiat selviävät kyllä.
Taukoa.
Mä hain maniassa sosiaali- ja terveysalalle mikä ei ollut sopiva mulle ollenkaan. Roikuin sekamuotoisella jaksolla siellä mukana, mut sit tuli taas masennuskausi, en itse ajatellut kuin parin viikon taukolomaa mutta lääkäri löi mun jarrut pohjaan ensin 2 kk ja sitten vielä 4 kk lisää, eli nyt olen kesäkuun alkuun sairaslomalla.
Vuoden taitteessa ihan vahvistettiin tämä kaksisuuntaisen diagnoosi.
Onhan tässä itsekin sössitty sen verran ettei tosikaan, olen tuhonnut ihmissuhteita (myös masentuneena, juuri riitautin yhdet välit vahingossa pari päivää sitten), lätrännyt viinan kanssa ja myös ajanut autoa kännissä, viillellyt sekä masennuksessa ja maniassa kun millään ei tunnu olevan väliä.
Nyt on niin paska olla, masentaa ja ahdistaa, tulevaisuudenkuvat näyttää itselläkin melko pessimistisiltä, pystynkö mihinkään, suunnitelma olisi hakea yliopistoon nyt mutta elämä auttaa.
Nyt puolen vuoden sairaslomalla pikku hiljaa pitää kasata palettia ja opetella elämään "uudelleen" elinikäisen sairauden kanssa. Maniassa kun uskoin, että parannuin masennuksista ja kaikki on nyt oikeasti hyvin.