APUA OLEN AHDISTUNUT!

Itse tein koska psykiatrit ja psykologit olivat siihen pystymättömiä. Sinähän se siellä arvailet minun muitakin häiriöitä.
Siitä vain vapaasti jos siitä kiksejä saat itsellesi.

Kiitos palautteestasi. En minä säälittelyä ole koskaan kaivannut. Mitä se minua auttaisi/hyödyttäisi. Itsekin olen erityisherkkä mies. Vasta viimeisinä vuosina sen olen oivaltanut kiitos asiasta tiedottamisen laajemminkin. Meillä erityisherkillä on omat rasitteemme, joillakin vielä toisia kovemmat. Minusta kasvoi elämän myötä myös perfektionisti itseäni kohtaan. Ei toisia kohtaan. Näillä avuilla on ollut pärjättävä. Oppia ikä kaikki, sanotaan. Päivä päivältä elämäni muuttuu harmonisemmaksi. Huomaan etten enää syyllistä itseäni asioista joihin en ole edes vaikuttanut. Armollisuuteni itseäni kohtaan on kasvanut. Päiväni täyttyvät pääosin ilosta eikä surusta/murehtimisesta. Harrastan liikuntaa paljon (kävely, uiminen ,hiihto). Vietän paljon aikaani lapsen lasten seurassa. Käymme hiihtämässä ja uimahallissa. Harrastan paljon muutakin, jotka harrastukset pitävät mieleni iloisena ja elämäni onnellisena. Itseasiassa minulla ei liikene enää aikaa ahdistuksen tuntemiselle, ei itsesyytöksille, eikä muillekaan mieltäni lamaannuttaville asioille. Niin, kukapa sen kissan hännän nostaa ellei kissa itse. Toisaalta myös oman elämän kissat on uskallettava rohkeasti nostaa pöydälle.

Kiva kuulla että voit hyvin ja elämä hymyilee sinulle. Satunnaisena nettimatkaajana minä tällekin saitille eksyin. Vierailin myös "masennuspalstalla". En juurikaan lue toisten tekemien aloitusten viestiketjuja, omissani on ihan riittävästi. Yhden pitkän viestin sieltä toki äsken lukaisin. Ei ollut minkään palstaprovon kirjoittama, toki niitäkin siellä vilisee pilvin pimein. Siinä eräs kirjoittaja pohdiskeli masennuksen lisääntymisen syitä. Olin itse tullut samaan lopputulokseen oman pohdiskeluni tuloksena jo aiemmin. Jotenkin näin siellä kirjoitettiin:" Kun joltain kuolee kissa tai koira on syytä masentua ja hakeutua lääkehoidon piiriin". Niin, miksi esim. sodissa joita veteraanimme joutuivat kestämään vain murto-osa sairastui psyykkisesti niin pahoin että joutui lähtemään pois taistelukentiltä? Voi sitä tykkitulta ja alituista kuoleman vaaraa. Onhan se nyt jotain aivan muuta kuin lemmikkieläimen kuolema. Mielestäni tämän päivän ihmiset turvautuvat liian helposti lääkkeisiin. Jos tilapäisesti joutuvatkin turvautumaan, eivät lääkkeistään hevillä luovu. Otan itseni esimerkiksi luopujasta. En kiellä ettenkö voimakkaaseen ahdistukseeni olisi tarvinnut mielialalääkitystä. Oli kaksi vaihtoehtoa olemassa, joko alkoholi tai lääkitys. Valitsin lääkkeet. Minulla oli kaksikin eri lääkettä ahdistukseen. Anksilon jatkuvaan käyttöön, Opamox tilapäisesti käytettynä. Joulukuussa Anksilonit loppuivat. En enää mennyt apteekkiin niitä ostamaan kun totesin, ettei niistä ollut minulle mitään apua ollut sen 1,5 vuoden aikana kun niitä olin käyttänyt. Maksoivatkin 70 euroa/noutokera. Lopetin niiden käytön. Mitään poikkeuksellista vaikutusta elämääni en huomannut. Päinvastoin, olin 1,5 vuotta nähnyt joka yö painajaisunia, draamaa jossa minulla oli aina pääosa. Ne unet poistuivat kun lopetin Anksilonin käytön. Sattumaako yhdenaikaisuus? Opamox pillerin olen ottanut viimeksi 2 viikkoa sitten. Aluksi oli vaikeaa etenkin aamuisin, illallakin nukahtamisen takia. Nyt ei enää aamuisinkaan ahdista kuin pienen osan aiemmasta ahdistusmäärästä. Unilääkkeeksi en suostu ottamaan. Valvon vaikka koko yön ja nukun seuraavana päivänä unirästit takaisin. Eläkeläiselle tällainenkin rytmitys on täysin mahdollista. Mietin sitä miksi ihmiset eivät voi luopua lääkkeistä vaikka eivät niitä enää tarvitsisi. Yksi syy on totuttu tapa. Tavoistaan on vaikea luopua. Toinen syy on ennakolta varautuminen/pelkääminen. Vaikka tällä hetkellä minua ei ahdista niin joka tapauksessa ahdistus tulee ellen ota pilleriäni. Kolmas syy mistä paljon kirjoitetaan on riippuvuus jota lääkeaine itsessään aiheuttaa. Hyvää päivän jatkoa kaikille.

Pohdiskelen nyt suomalaisten herkkyyttä masentuneisuuteen/ahdistukseen. Peilaan pohdiskelussani omaa elettyä elämääni, joka vastaa varmaankin monen muun ikäiseni, susirajan takametsissä kasvaneen kokemuksia/kohtaloita/kärsimyksiä. Ennen oli kaikki paremmin, kaveria/sukulaista/naapuria ei yksin jätetty. Näin oli isoisäni kotikylässä entisessä kotikarjalassa. Tiedän, koska olen tutkinut/kirjoittanut ajasta kotikarjalassa. Evakossa "vieraalla maalla" kaikki meni toisin. En toista itseäni jo aiemmin kirjoittamallani tekstillä. Elämä on. Karjalaisen yliherkän/erityisherkän pojan kohtalo oli lähes tuhoon tuomittu. Miksi minusta entisestä koulukiusatusta (ryssä, paikkapöksy jne...) ei tullut kostajaa vaan toisia heikoilla olevia tukeva/kannustava/armahtava/myötäeläjä. Miksi minut armeijassa häpäisseen kapteenin johdosta ei tullutkaan isänmaataan vihaava vaan sitä entistä enemmän rakastava. Niin miksi? Meillä karjalaisilla on se paha vika kun vauhtiin pääsemme itse asia unohtuu kokonaan :) Siis miksi me suomalaiset elämme masentuneina/ahdistuneina? Minun mielestäni yksi tärkeä syy on siinä, että meillä ei ollut sitä yhteisöllisyyttä jota on esim. etelän mailla on. Teollistuminen/elintaso räjähti käsiin. Emme olleet valmiita tähän mullistukseen. Yksilö unohtui tässä vauhdin huumassa. Jotka jäivät junasta saivat pärjätä omillaan. Junassa matkustavilla oli vain omat intressit mielessä. Näillä mennään - vieläkin.