Kristikunnan hajaannus ei palvele yhteistä asiaa, ja siksi olisikin hyvä pyrkiä korostamaan mieluummin yhteneväisyyksiä kuin eroavaisuuksia. Katolisen ja ortodoksisen kirkon yhdistyminen olisi ratkaiseva harppaus, joka voisi imaista mukaansa myös monet pienemmät kuppikunnat aina luterilaisia myöten. Vuosi 2054 voisi olla symbolinen hetki tärkeälle edistysaskeleelle, sillä silloin tulee kuluneeksi tasan tuhat vuotta idän ja lännen kirkkojen välirikosta. Miten palstalaiset suhtautuvat tähän suureen unelmaan? Onko paavin aseman lisäksi muita huomattavia kiistakysymyksiä, jotka olisi vielä ratkaistava ennen idän ja lännen kohtaamista?
Kun kahdesta tulee yksi
Ferrum
171532
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 7 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
"Onko paavin aseman lisäksi muita huomattavia kiistakysymyksiä, jotka olisi vielä ratkaistava ennen idän ja lännen kohtaamista?"
Tuskin. Nimittäin kun Rooman kirkko on eri aikoina unionoinut itseensä ortodokseja, juuri mitään muita ehdottomia vaatimuksia kuin Rooman paavin (siis ei Aleksandrian paavin) tunnustamista Kristuksen sijaiseksi ei ole esitetty, vaan jokseenkin kaikesta muusta on voitu neuvotella.
Tosin jos tämä kysymys voidaan ratkaista, ongelmaksi voivat nousta roomalaiskatolisten muut opilliset viritykset kuten filioque, kiirastuli ja aneet (oikeasti luulin ensin, että roomalaiskatolisella puolella taannoinen anekeskustelu oli jonkinlainen vitsi).
Minä lisäisin listaan vielä Neitsyt Mariaan liittyvät lännen opilliset lisäykset ja lukuisat sakramentaaliset erot.
Paavin asema on kuitenkin kaikkein merkittävin ja ihan perustavaa laatua oleva kysymys. Kas, kirkossa ei kukaan yksittäinen henkilö saa tehdä opillisia päätöksiä, vaan ne tekee kirkolliskokous YHDESSÄ.
Meillä on paljon yhteistä katolisen kirkon kanssa. Mutta eivät kirkot tule koskaan yhdistymään, ellei paavi palaa hallinnollisissa ja opillisissa periaatteissa jakamattoman kirkon käytäntöön. Niin kauan kuin tämä on mahdotonta (olettaisin Kristuksen toiseen tulemiseen saakka), tunnelma on pahimmillaan kuin Bysantin kukistuessa 1453:
"Parempi turkkilaisten turbaani kuin paavin mitra".
Kristuksen toista tulemista - toivottavasti - tapahtuu lännen ja idän katolisten kirkkojen paluu jakamattoman kirkon traditioon!
Mutta kyllä se todellakin Roomalta nimenomaan valtavaa asennemuutosta tarvitsee. Ja reformaattoripaavin koolle kutsumaa Vatikaani Kolmosta.
Itse olisin idän katolisen kirkon hengellisyyden ja praktiksen elähdyttämänä ja Valamon ekumeenisen talkoolaiskoulun käyneenä valmis Rooman paluuseen muiden vanhojen ja uudempienkin idän patriarkaattien yhteyteen "idän ehdoilla" koska tahansa.
Vaan mitä ajattelevat roomalaiskatoliset yleensä ja papisto & episkopaatti erityisesti?!?
Monia tärkeitä kysymyksiä pitäisi pohtia, vaikkakin kai osaltaan on niin, että idällä ja lännellä oli aikoinaan yhteys monista pienistä eroista huolimatta. Asioiden kärjistyessä sitten nuo pienet liturgisetkin erot alkoivat hiertää.
Toki jos kaivattu yhteys syntyisi olisi katsottava miten merkittäviä ne pienet erot sakramentaalisessa käytännössä ovat. Paavin asemasta se kaikki alkaa, vaikka tiedän kyllä joitakin idän kirkossakin olevia teologeja, joiden hiljaisessa äänessä on kuultavissa lausahdus: "Kyllä idänkin on Pietarin istuin tunnustettava". Mutta ei tällaisia ääniä usein kuule.
Itse en toki ole tuolla kannalla. Riippuen siitä mitä se tarkoittaa. Jos se tarkoittaa yhteyden rakentamista niin toki, mutta jos se tarkoittaa yhteyden rakentamista Rooman ehdoilla, niin ei toki.
Mutta ryhdistäydyttävä olisi meidän ortodoksienkin sisäisissä suhteissamme paikalliskirkkojen välillä. Viehän tämä kisailu kaiken pohjan hienolta piispojen yksimielisyys ajatukselta.
Voisihan Rooman patriarkaatti tosiaan palata takaisin jakamattoman kirkon yhteyteen, kun aikanaan siitä eroonkin halusi hakeutua. Paaville tosin voisi olla hankalaa luopua maallisesta vallasta ja kirkon päämiehen asemasta palata takaisin "primus inter pares"-statukseen, vielä vaikeampaa luopua vuoden 1054 jälkeisistä yksipuolisista opillisista lisäyksistä, joita mikään ekumeeninen kirkolliskokous ei ole koskaan hyväksynyt.
Pallo on Rooman patriarkalla. Eli paavin pitäisi palata jakamattoman kirkon käytäntöön itsenäisistä patriarkaateista, mutta jakamattomasta yhteydestä.
Ensimmäinen vertaistensa joukossa-aseman ortodoksit(kin) olisivat varmaan Pietarin istuimelle antamaan...
... ei ole yhdistymisestä vaan room.kat. kirkon palaamisesta ort.kirkon yhteyteen!
MUTTA: Miksi eri kristilliset kirkot eivät voi elää rinnakkain toinen toistaan kunnioittaen? En henk.koht. usko, että katolinen kirkko palaisin kirkkomme yhteyteen takaisin.
Aidolla ja rehellisellä yhteistyöllä saataisiin paljon hyvää työtä aikaa sen sijaan että vain spekuloidaan "kirkkojen yhdistymisestä".
Kaikki toivovat kirkkojen yhtymistä, mutta todellisuudessa olisi paljon luonnollisempaa roomalaiskatolisen kirkon ja protestanttien yhdistyminen kuin katolisten kirkkojen yhdistyminen.
Roomalaiskatoliselle kirkolle protestantit ovat luonnollinen yhteistyökumppani, sillä molempien kannattajat asuvat samalla alueella, roomalaiskatollisilla ja protestanteilla on 500 vuotta enemmän yhteistä historiaa kuin katolisilla kirkoilla, protestantit ja roomalaiskatoliset tekevät paljon enemmän yhteistyötä keskenään (esimerkiksi Saksassa ja Yhdysvalloissa) kuin katoliset kirkot ja luonnollisesti varakkaat protestantit ovat mukavampia maksajia kuin saamamiehenä yhteistyöhön tulevat köyhät ortodoksit.
Yleensä kerrotaan, että katolisen, ortodoksisen, orientaaliortodoksisen ja assyrialaisen kirkkojen mielestä ekumeenisia kirkolliskokouksia ovat Nikean ensimmäinen kirkolliskokous (325) ja Konstantinopolin ensimmäinen kirkolliskokous (381). Muiden kuin assyrialaisen kirkon mielestä myös Efesoksen kirkolliskokous (431) oli ekumeeninen. Katolisen ja ortodoksisen kirkon mielestä ekumeenisia olivat myös Khalkedonin kirkolliskokous (451), Konstantinopolin toinen kirkolliskokous (553) Konstantinopolin kolmas kirkolliskokous (680-692) ja Nikean toinen kirkolliskokous (787). Katolisen kirkon ekumeenisiksi katsomia kirkolliskokouksia on lisäksi toistakymmentä. Tämä on vain puoli totuutta, sillä moniin vanhimpiin kirkolliskokouksiin lännessä on varauksia ja ortodoksiselle kirkolle on hyväksytty kanoneja Nikean II kirkolliskokouksen jälkeenkin (ainakin Konstanttinopolin 861 ja 879 säännöt). Yhdistymisen pohjana tuskin voidaan pitää ortodoksien seitsemää "ekumeenista" kirkolliskokousta.
II ekumeenisen kirkolliskokouksen 3. säännön perustelut nykyisin lähinnä hymyilyttää ja Trullon 36. sääntökään ei liene hyvä pohja yhdistymisneuvottelulle, jonka luonnolliset johtajat ovat Rooman ja Moskovan piispa (eikä "Jumalan vartioiman" Istanbulin piispa), sillä paavi on katolisen kirkon johtaja ja noin kolme neljäsosaa ortodokseista on venäläisiä.
Varsinainen kysymys on kuitenkin, miksi roomalaiskatolinen kirkko, johon kuuluu yli miljardi uskovaista, haluaisi siipiensä suojaan 150 miljoonaa venäläistä ja 70 miljoonaa muuta ortodoksia? Toki näin sanotaan juhlapuheissaan, mutta kannattaako sen takia paavin tinkiä mistään?
Paljon hedelmällisempi pohja kirkkojen lähestymiselle on yhteistyö. Minusta yhteistyön voisi aloittaa vaikka ortodoksien kesken ja samalla parantaa kirkkojen käyttöastetta vuokraamalla omakustannushintaan niitä suomessa toimiville venäläisille (ja muille) ortodoksisille seurakunnille. Korkeimman johdatuksesta meillä on pääsiäiset eri aikaan, joten vuoden suurin juhla voitaisiin viettää omassa porukassa ;-)
olisiko katolisten ja luterilaisten yhteenpaluu "luonnollisempi" mahdollisuus kuin katolis-ortodoksinen yhteys!?!
Idän ja lännen katolisilla kirkoilla on kuitenkin yhteisenä nimittäjänä mm. apostolinen piispuus ja pappeus. Ja oppikin taitaa olla käytännössä (lähes) sama.
Kyllä katolisten erot luterilaisiin todellisuudessa ovat isommat kuin erot ortodokseihin - messun ulkoisia menoja lukuunottamatta...
"Idän ja lännen katolisilla kirkoilla on kuitenkin yhteisenä nimittäjänä mm. apostolinen piispuus ja pappeus"
Protestantit puhuvat mielellään "apostolisen opin jatkuvuudesta" eikä apostolisesta piispuudesta ja pappeudesta, mutta toki heillä on apostolinen suksessio huolimatta vuoden 1884 tapahtumista.
Onko "apostolinen piispuus ja pappeus" ja apostolinen suksessio jotenkin eri asia?
En ole perehtynyt sen paremmin protestanttien kuin roomalaiskatolisten uskoon, mutta Evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjoista saa sellaisen kuvan, että kirkon perimmäisistä kysymyksistä oltiin hyvinkin samaa mieltä ja ero oli pikemminkin käytännön tulkinnasta. Toki tiedän, että luterilaisessa kirkossa moni tunnustuskirjojen tärkeänä pitämä asia (kuten synnintunnustus) on jäänyt lapsipuolen asemaan.
Kirkkojen yhdistymistä paljon tärkeämpi asia olisi saada kunnolliset keskusteluvälit kristittyjen ja muhamettilaisten välille.
>Protestantit puhuvat mielellään "apostolisen opin jatkuvuudesta"
>eikä apostolisesta piispuudesta ja pappeudesta, mutta toki heillä
>on apostolinen suksessio huolimatta vuoden 1884 tapahtumista.
Protestanttien kielenkäytössä "apostolinen oppi" on jotakin aivan muuta kuin vanhojen kirkkokuntien kielenkäytössä.
Mitä tulee "apostoliseen suksessioon" prostentanttien vihkimyksissä, se on voinut muodollisesti säilyä. Asiallisesti sitä ei ole ollut uskonpuhdistuksen jälkeen, koska virkakäsitys on täysin erilainen. Vaikka piispat olisi muodollisesti vihitty apostolisten sääntöjen mukaan kättenpäällepanemisella, se ei riitä tekemään vihkimyksestä validia, kun nimittäin piispuuteen ei apostolisessa mielessä uskota. Niinpä esimerkiksi luterilaiset "piispat" eivät ole piispoja vaan virkamiehiä (1800-luvun venäläistä terminologiaa käyttääkseni "valepiispoja"), kuten Kantolan tapauskin osoittaa.
Molempien kirkkojen piispat ovat valtion virkamiehiä; tosin luterilaisella piispalla on pamennettavia keskimäärin kolmen ortodoksisen kirkkokunnan verran ja hieman parempi palkka.
Mielestäni Kantola osoitti sellaista suoraselkäisyyttä - tietenkin Iltasanoman ansiosta - jota aina ei ole löytynyt ortodoksisilta piispoista. En tunne erityisen hyvin luterilaista kirkkohistoriaa, mutta tiedän monta mehevää juttua ortodoksisista piispoista, mutta kukaan ei voitaa parjaamisella mitään.
Muistaakseni Johannes sanoi, että kaikki kirjoitukset, joissa arvostellaan pappeja nimimerkin suojassa, poistetaan, joten eikö olisi syytä olla johdonmukainen ja poistaa xyz:n kirjoitus.
"Protestanttien kielenkäytössä "apostolinen oppi" on jotakin aivan muuta kuin vanhojen kirkkokuntien kielenkäytössä."
Olen kuullut tämän fraasin tuhannesti, mutta kukaan ei ole kertonut millä tavalla käsitys piispoista eroaa?
Syvemmällä ja olennaisemmalla tasolla voipi erot ortodoksien ja katolilaisten välillä olla suuremmat kuin katolilaisten ja luterilaisten. Käsitys luomisesta, lankeemuksesta ja pelastuksesta on lännen kirkkojen parissa rakentuneet samoille augustinolaisille perusteille, jotka jäävät perin vieraaksi ortodoksiselle näkemykselle. Näitä oleellisimpia eroja käsittelee John Romanides kirjassaan "Ancestral Sin".
Vanhoissa kirkoissa piispanvirka on liturginen, luterilaisilla taas hallinnollinen.
"Vanhoissa kirkoissa piispanvirka on liturginen, luterilaisilla taas hallinnollinen."
Kaikesta huomaa, että Suomen ortodoksinen kirkko ei ole vanha :-)
Laki ortodoksisesta kirkkokunnasta
6 §
Kirkkokunnan yleistä hallintoa hoitavat piispat ja kirkollishallitus.
16 §
Pappi, diakoni ja kanttori eivät saa ilman hiippakunnan piispan lupaa ottaa sivutointa, josta on oikeus kieltäytyä. Seurakunnanneuvoston on annettava asiasta lausunto.
17 §
Jos papin, diakonin tai kanttorin virkaan valittu ei ole vielä ollut vakinaisena vastaavassa virassa, hänet nimittämisen sijasta otetaan virkaan kahden vuoden koeajaksi.
Koevuosien päätyttyä hiippakunnan piispa, kuultuaan seurakunnanvaltuustoa ja tarvittaessa kirkollishallitusta, vahvistaa vaalin, jos katsoo valitun virkaan sopivaksi.
20 §
Papin, diakonin ja kanttorin eroamisikä on kuusikymmentäseitsemän vuotta. Hiippakunnan piispa saa, harkitessaan siihen olevan syytä ja milloin tämä voi tapahtua viranhoidon siitä kärsimättä, seurakunnan hakemuksesta ja asianomaisen suostumuksella pysyttää hänet kuitenkin edelleen virassa. Tällainen lupa annetaan enintään vuodeksi kerrallaan.
Jos pappi, diakoni tai kanttori on sairauden tai vamman vuoksi pysyvästi menettänyt työkykynsä ja hänellä on oikeus työkyvyttömyyseläkkeeseen, piispa voi vapauttaa hänet virasta.
22 §
Papin ja diakonin, jolla on muu virka tai toimi seurakunnan alueella, tulee tarvittaessa osallistua kirkollisiin tehtäviin hiippakunnassa piispan antaman määräyksen mukaisesti.
23 §
Jos pappi tai diakoni kirjallisesti ilmoittaa hiippakuntansa piispalle haluavansa erota pappeudesta ja eronpyyntöön sisältyy riittävät perustelut, on piispan piispainkokouksessa muiden piispojen kanssa todettava hänet menettäneeksi pappeutensa. Samoin menetellään, jos pappi tai diakoni eroaa ortodoksisesta kirkosta.
Arkkipiispa on kirkkokunnan päämies ja esipaimen, joka johtaa arkkipiispakuntaa Raamatun, perimätiedon, dogmien, kanonien ja muiden ortodoksisen kirkon kirkollisten sääntöjen sekä kirkkokunnasta voimassa olevien säännösten mukaisesti yhdessä piispainkokouksen ja kirkolliskokouksen kanssa.
35 §
Piispan virkaan nimitetään eliniäksi. Jos piispa pyytää eron virasta tai tulee sairauden tai vanhuuden vuoksi pysyvästi kykenemättömäksi hoitamaan virkatehtäviään, kirkollishallitus antaa hänelle erokirjan.
Jos piispan virka hiippakuntien uudelleen järjestelyn vuoksi tai muusta syystä lakkautetaan, virkaan nimitetyn piispan virkasuhde päättyy ja kirkollishallitus antaa hänelle erokirjan. Piispa säilyttää tällöin piispallisen arvonsa.
Piispan oikeudesta eläkkeeseen on voimassa, mitä virkasuhteessa valtioon olevan henkilön oikeudesta eläkkeeseen säädetään.
36 §
Kirkollishallituksen puheenjohtajana on arkkipiispa ja muina jäseninä:
1) muut hiippakuntien piispat; sekä
37 §
Piispainkokouksen muodostavat kirkkokunnan kaikki piispat sekä niissä tapauksissa, joissa se on tarpeen täysilukuisuuden saavuttamiseksi se tai ne toisen ortodoksisen kirkkokunnan piispat, jotka ekumeeninen patriarkka on siihen määrännyt.
38 §
Kirkolliskokouksen jäseniä ovat:
1) pappisjäseninä virassa olevat piispat tai, jos jollakulla heistä on este, kirkollishallituksen virkaiältään vanhin pappisjäsen;
42 §
Pappi ja diakoni, joka määrätään pantavaksi viralta taikka joka on jo saanut eron virastaan, voidaan lisäksi asianomaisen kuulemisen jälkeen piispainkokouksen päätöksellä erottaa papillisten tehtävien toimittamisesta vähintään yhdeksi kuukaudeksi ja enintään kahdeksi vuodeksi tai julistaa menettäneeksi pappeutensa. Pappeuden menettäminen tulee kyseeseen silloin kun rikkomus tai velvollisuuksien vastainen käyttäytyminen osoittaa asianomaisen kanonisesti sopimattomaksi pappeuteen.
51 §
Ojennusrangaistuksen määrää ojennuslautakunta.
Ojennuslautakunnan puheenjohtajana toimii sen hiippakunnan piispa, johon vastaaja kuuluu. Lisäksi ojennuslautakunnassa on kaksi pappisjäsentä ja kaksi maallikkojäsentä, joiden on oltava kelpoisia kirkolliskokouksen jäseniksi. Ainakin toisen maallikkojäsenen tulee olla tuomarinvirkaan vaadittavan tutkinnon suorittanut. Määräaikaiset jäsenet ovat samat hiippakunnasta riippumatta.
55 §
Ojennuslautakunta on päätösvaltainen, kun kaikki jäsenet ovat läsnä. Puheenjohtajan estyneenä ollessa toimii lautakunnan puheenjohtajana virkaiältään vanhin muu hiippakunnan piispa. Jos muu jäsen on poissa istunnosta tai todetaan esteelliseksi, tulee varajäsen hänen sijaansa.
Jos ojennuslautakunnassa ilmenee eriäviä mielipiteitä, asia päätetään äänestämällä noudattaen samaa menettelyä kuin monijäsenisessä tuomioistuimessa.
Ojennuslautakunnan jäsen toimii tuomarin vastuulla. Jäsenen, joka ei ole aikaisemmin vannonut tuomarinvalaa tai antanut tuomarinvakuutusta, on ennen toimeensa ryhtymistään tehtävä se yleisessä tuomioistuimessa, kirkollisessa ylioikeudessa tai kirkollishallituksessa.
57 §
Jos piispa syyllistyy 42 §:ssä mainittuun rikkomukseen, piispainkokous voi määrätä hänelle samassa pykälässä säädetyn ojennusrangaistuksen. Piispainkokous voi määrätä erityisen syyttäjän, jos katsoo sen tarpeelliseksi.
Tässä pykälässä tarkoitetuissa asioissa on noudatettava, mitä 45–49 §:ssä säädetään. Piispan pidättämisestä virantoimituksesta päättää kuitenkin piispainkokous.
61 §
Piispa saa antaa nuhteita niille, jotka virassa ovat hänen valvontansa alaisia, ja sitä varten kutsua asianomaisen luokseen. Nuhteesta on pyydettäessä annettava kirjallinen todistus.
63 §
Asian käsittelyyn kirkollisessa ylioikeudessa osallistuvat esteettömät hiippakuntien piispat sekä kaksi pappisjäsentä ja kolme maallikkojäsentä. Kirkollisen ylioikeuden puheenjohtajana on arkkipiispa tai hänen estyneenä ollessaan virassa vanhin muu hiippakunnan piispa.
Kirkollisen ylioikeuden pappis- ja maallikkojäsenet sekä kaksi pappisvarajäsentä ja kolme maallikkovarajäsentä valitsee kirkolliskokous kolmeksi kalenterivuodeksi kerrallaan. Ainakin yhden maallikkojäsenen ja yhden maallikkovarajäsenen tulee olla tuomarinvirkaan vaadittavan tutkinnon suorittanut. Hän on samalla oikeuden sihteeri.
Pappisjäsenten ja pappisvarajäsenten tulee olla kelpoisia kirkolliskokouksen pappisjäseniksi. Maallikkojäsenten ja maallikkovarajäsenten tulee olla kelpoisia kirkolliskokouksen maallikkojäseniksi.
73 §
Kirkollishallituksen ja piispan hallinnolliseen päätökseen saadaan hakea muutosta valittamalla korkeimpaan hallinto-oikeuteen 30 päivän kuluessa päätöksen tiedoksisaamisesta. Papin, diakonin tai kanttorin vaalin vahvistamatta jättämisestä koevuosien jälkeen valitetaan kuitenkin piispainkokoukseen.
81 §
Mitä yleisessä laissa säädetään oikeudesta lähettää valtion hallintoviranomaiselle asiakirjoja muissakin kuin edellä 75 §:n 3 momentissa tarkoitetussa tapauksessa ja siltä saada asiakirjoja, sovelletaan myös seurakunnan viranomaiseen, hiippakunnan piispaan, kirkollishallitukseen ja ojennuslautakuntaan.
81 §
Julkisten jumalanpalvelusten kieli on suomi.
Julkisia jumalanpalveluksia ja muita kirkollisia toimituksia voidaan hiippakunnan piispan ohjeiden mukaisesti mahdollisuuksien mukaan toimittaa myös muilla kielillä.
Asetuksessa on paljon enemmän piispan hallinnollisia tehtäviä.
Lain ainoa liturgiaan liittyvä toimitus on 150 § [piispan vaalien] Vaalitoimituksen edellä pidetään liturgiapalvelus, minkä jälkeen vaali toimitetaan kirkossa. Asetuksessa ei edes mainita liturgiaa.
Lainsäädännössä ei ole tapana antaa määräyksiä liturgisista tehtävistä, ei piispan eikä kenenkään muunkaan. Niitä on etsittävä jumalanpalveluskirjoista ja kanoneista. Sen sijaan lainsäädännöstä ilmenevät piispan hallinnolliset tehtävät, jotka nekin perustuvat enimmäkseen kanoneihin.
Muuten väite, että Suomen ortodoksinen kirkko on perustettu 1920-luvulla, on hivenen harhaanjohtava. Todenmukaisempaa on sanoa, että 1920-luvulla Suomen ortodoksisesta kirkkokunnasta tuli oikeushenkilö Suomen lain edessä.
Kyllä olisi oikeasti hienoa jos ortodoksinen ja katolinen kirkko päättäisivät palata yhteen, sillä vaikka tuo ero lähes tuhat vuotta sitten johtui opillisista eroista, niin omasta mielestäni taustalla oli myös politiikkaa. Mutta kuten täällä on mainittu, niin tärkein asiahan taitaa olla tuo paavin asema ja itse ainakin uskoisin, että jos paavi suostuisi tuohon "primus inter pares"- titteliin, niin yhdistyminen voisi olla todellakin realistista.
En ole aivan varma asiasta, mutta itselläni olisi muistikuva joltain uskonnontunnilta, jossa mainittiin, että konstantinopoli olisi joskus ollut valmis hyväksymään tuon filioque-lisäyksen, jos vain paavi olisi tullut apuun turkkilaisia vastaan, mutta kun paavia ei näkyny, niin tämä "sopimus" hylättiin. JOS tuo olisi totta, niin tuo filioque-lisäys ei mielestäni vaikuttaisi kirkkojen yhdentymiseen, sillä olihan se jo kerran melkein vahvistettu.
Mutta jos yhdentyminen tapahtuisi, niin olisiko myös mahdollista, että oltaisiin yhtenäinen kirkko, mutta silti säilytettäisiin joitain omia perinteitä vähän samaan tyyli kuin nuo uniaattikirkot? No vuosi 2054 olisi hyvä vuosi yhdistyä, mutta realistina luulen, että 50 vuotta ei riitä tähän prosessiin, vaikka ekumenia kehittyisikin. Tosin jos paaviksi tulisi vaikkapa joku itäistä perinnettä noudattava henkilö, niin peli voisikin muuttua dramaattisesti parempaan suuntaan...