Näin entisenä (vuosikymmeniä sitten) helluntailaisena, nykyisenä tunnustuksellisena luterilaisena olen ihmetellyt monesti uutukaista (ainakin käsittäkseni) ilmiötä nimeltä kirkkojen perustaminen/istuttaminen. Tarkoitus ei ole loukata tai puhua halventavasti vapaista suunnista mutta tuoda ilmi eräitä näkökulmia jotka ainakin tällaiseen vakavammin luterilaiseen uskontulkintaan suhtautuvasta askarruttaa. Toivottavasti onnistun kirjoituksessani olemaan rakentava ja kirjoittamaan kunnioittavasti vaikka joudunkin esittämään kritiikkiä. Pieni jännitehän on toisaalta myös keskustelun suola. Toivoisin asliallista ja pohtivaa keskustelua, ei mitään "lonkalta heittoja" -vastauksiksi.
Ymmärrän että tällainen "kirkkojen istuttaminen/monistaminen" perustuu jotenkin kevyeen tai harkitsemattomaan käsitykseen siitä mikä tai mitä kirkko/seurakunta on. Maailmallahan muuten helluntailais-karismaattisissa piireissäkin käytetään paljolti nimitystä kirkko (=Church), vaikka Suomessa sana Kirkko aiheuttaa vielä nykyään joissain piireissä säännöllistä ihottumaa, kun heidän mielestään pitäisi käyttää "seurakunta" -sanaa, pyydän ettei kompastuttaisi nyt tähän lillukanvarteen.
Mitäkö tarkoitan että on kevyt tai pinnallinen käsitys kirkosta? No varmaankin pitäisi ensin avata mitä ITSE ymmärrän Kristuksen kirkolla: Ensinnäkään kirkko ei tietenkään ole yhtä kuin kirkkorakennus tai kirkon jäsenluettelot. Kirkko tuskin on myöskään kastettujen summa, sen enempää vapaissa suunnissa kuin perinteisissä kirkoissakaan. Kirkko on juonnettu sanasta Kyriake eli herralle kuuluva. Tämä sisällöllisesti tarkoittaa kuitenkin samaa kuin Ecclasiae eli uloskutsuttujen joukko, niiden joukko jotka maailmasta ovat kutsutut sisälle evankeliumin valkeuteen. Varsinaisen Kristuksen kirkon rajat eivät noudattele myöskään kirjaimellisesti maan päällä olevien tunnustuskuntien rajoja sillä kristuksen lampaita on varmasti kaikki ne jotka uskovat Kristuksen henkilökohtaisena Vapahtajanaan.
Silti oppi ei ole yhdentekevää, eikä em. sanotusta ole kellään oikeutta vetää sitä johtopäätöstä että "kaikki tunnustukset ovat yhtä oikeita/vääriä". Monesti nimittäin nykyaikana puolin ja toisin törmää jonkinlaiseen opilliseen välinpitämättömyyteen, yleisprotestanttiseen yhteiskristillisyyteen jossa suurkirkkojen ekumenian tavoin etsitään ykseyttä painamalla piiloon erottavia tekijöitä ajatellen että pelkkä elävä usko evankeliumiin riittää ykseydeksi maan päällä. Tätä pidän opillisena välinpitämättömyytenä sillä tosiasiallisestihan kyse on juuri samasta ilmiöstä kuin kansainvälisessä ekumeniassa: ei puhuta erottavista asioista ja kokoonnutaan sen ympärille mikä vielä yhdistää.
Sanoisin että pelkästä uskoontulemisen kokemuksen jakamisesta ei ole vielä ykseydeksi. Isämme ja esi-isämme ovat jo ammoin käyneet samat raja-aidat ja vakavissaan todenneet ettei esim. luterilaisten ja vapaiden suuntien kristityillä ole niin laajaa opillista yksimielisyyttää että voitaisiin pitää yhtä ehtoolista ja yhtä seurakuntaa. Kyllä tässä mielestäni on syvä viisaus. Se ei tarkoita sitä ettemmekö voisi tunnustaa toisiamme uskoviksi ja olevamme Kristuksessa velljiä ja siskoja mutta rehellisempää olisi olla reilusti eri mieltä mutta toinen toistamme kunnioittaen, ei-vlinpitämättömiä vaan omantunnontarkkoja opillisestikin.
Usein kuulee vähäteltävän oppia, mutta tulisi aina muistaa että myös oppi on siellä Raamatussa. Se on Kristuksen, apostolien ja profeettojen meille jättämää, noudatettavaksi eikä ylenkatsottavaksi. Maanpäällisen tunnustuskunnan/kirkon tulee olla opillisesti yksimielisiä eikä suhtautua siihen kevyesti niin että perustetaan "kirkkoja" sinne ja tänne kunhan vaan "kirkkojen" ja edes jollain tavalla sinne päin uskovien määrä lisääntyisi, vaikka pyrkimystä ei voikaan moittia.
Oikea oppi suojelee uskoa harhoilta. Tukeva aktiivinen seurakuntayhteys auttaa pysymään tiellä. Raamattukin sanoo. "älkää jättäkö omaa seurakunnan kokoustanne". Siksi en käy ehtoollisella enkä muissakaan tilaisuuksissa helluntaisrk:ssa vaan omassani. Rakastan omaa seurakuntaani ja annan mielelläni itseni sen paimenten kaitsentaan. Se on minulle hyväksi ja oolen siitä Jumalalle hyvin kiitollinen että olen löytänyt tällaisen uskovaisten luterilaisen messuyhteisön jossa saan kuin vihreällä laitumella olla ravittuna. Minun on tätä kaikkea vasten vaikea ymmärtää joidenkin seilaamista eri seurakunnissa niin ettei mihinkään juurruta eikä kanneta vastuuta yhdessä. Samoin on vaikea ymmärtää kevytmielistä suhtautumista oppiin.
Kyllähän me kaikki näemme miten maailma on täynnä erilaisia eksytyksiä ja kuinka moni niissä epävarmuudessa harhailee kysellen mikä on oikeaa mikä väärää... Oma seurakunta, opillinen påerusteltu vakaumus ja vastuullisuus Kristuksen opetusten edessä suojelisi kaikelta tältä.
Uusia kirkkoja ei tarvita, vaan entisten kristittyjen heräämistä parannuksen askelille.
Mitäs helluntailaiset veljet ja siskot tuumaa?
Ymmärrän että tällainen "kirkkojen istuttaminen/monistaminen" perustuu jotenkin kevyeen tai harkitsemattomaan käsitykseen siitä mikä tai mitä kirkko/seurakunta on. Maailmallahan muuten helluntailais-karismaattisissa piireissäkin käytetään paljolti nimitystä kirkko (=Church), vaikka Suomessa sana Kirkko aiheuttaa vielä nykyään joissain piireissä säännöllistä ihottumaa, kun heidän mielestään pitäisi käyttää "seurakunta" -sanaa, pyydän ettei kompastuttaisi nyt tähän lillukanvarteen.
Mitäkö tarkoitan että on kevyt tai pinnallinen käsitys kirkosta? No varmaankin pitäisi ensin avata mitä ITSE ymmärrän Kristuksen kirkolla: Ensinnäkään kirkko ei tietenkään ole yhtä kuin kirkkorakennus tai kirkon jäsenluettelot. Kirkko tuskin on myöskään kastettujen summa, sen enempää vapaissa suunnissa kuin perinteisissä kirkoissakaan. Kirkko on juonnettu sanasta Kyriake eli herralle kuuluva. Tämä sisällöllisesti tarkoittaa kuitenkin samaa kuin Ecclasiae eli uloskutsuttujen joukko, niiden joukko jotka maailmasta ovat kutsutut sisälle evankeliumin valkeuteen. Varsinaisen Kristuksen kirkon rajat eivät noudattele myöskään kirjaimellisesti maan päällä olevien tunnustuskuntien rajoja sillä kristuksen lampaita on varmasti kaikki ne jotka uskovat Kristuksen henkilökohtaisena Vapahtajanaan.
Silti oppi ei ole yhdentekevää, eikä em. sanotusta ole kellään oikeutta vetää sitä johtopäätöstä että "kaikki tunnustukset ovat yhtä oikeita/vääriä". Monesti nimittäin nykyaikana puolin ja toisin törmää jonkinlaiseen opilliseen välinpitämättömyyteen, yleisprotestanttiseen yhteiskristillisyyteen jossa suurkirkkojen ekumenian tavoin etsitään ykseyttä painamalla piiloon erottavia tekijöitä ajatellen että pelkkä elävä usko evankeliumiin riittää ykseydeksi maan päällä. Tätä pidän opillisena välinpitämättömyytenä sillä tosiasiallisestihan kyse on juuri samasta ilmiöstä kuin kansainvälisessä ekumeniassa: ei puhuta erottavista asioista ja kokoonnutaan sen ympärille mikä vielä yhdistää.
Sanoisin että pelkästä uskoontulemisen kokemuksen jakamisesta ei ole vielä ykseydeksi. Isämme ja esi-isämme ovat jo ammoin käyneet samat raja-aidat ja vakavissaan todenneet ettei esim. luterilaisten ja vapaiden suuntien kristityillä ole niin laajaa opillista yksimielisyyttää että voitaisiin pitää yhtä ehtoolista ja yhtä seurakuntaa. Kyllä tässä mielestäni on syvä viisaus. Se ei tarkoita sitä ettemmekö voisi tunnustaa toisiamme uskoviksi ja olevamme Kristuksessa velljiä ja siskoja mutta rehellisempää olisi olla reilusti eri mieltä mutta toinen toistamme kunnioittaen, ei-vlinpitämättömiä vaan omantunnontarkkoja opillisestikin.
Usein kuulee vähäteltävän oppia, mutta tulisi aina muistaa että myös oppi on siellä Raamatussa. Se on Kristuksen, apostolien ja profeettojen meille jättämää, noudatettavaksi eikä ylenkatsottavaksi. Maanpäällisen tunnustuskunnan/kirkon tulee olla opillisesti yksimielisiä eikä suhtautua siihen kevyesti niin että perustetaan "kirkkoja" sinne ja tänne kunhan vaan "kirkkojen" ja edes jollain tavalla sinne päin uskovien määrä lisääntyisi, vaikka pyrkimystä ei voikaan moittia.
Oikea oppi suojelee uskoa harhoilta. Tukeva aktiivinen seurakuntayhteys auttaa pysymään tiellä. Raamattukin sanoo. "älkää jättäkö omaa seurakunnan kokoustanne". Siksi en käy ehtoollisella enkä muissakaan tilaisuuksissa helluntaisrk:ssa vaan omassani. Rakastan omaa seurakuntaani ja annan mielelläni itseni sen paimenten kaitsentaan. Se on minulle hyväksi ja oolen siitä Jumalalle hyvin kiitollinen että olen löytänyt tällaisen uskovaisten luterilaisen messuyhteisön jossa saan kuin vihreällä laitumella olla ravittuna. Minun on tätä kaikkea vasten vaikea ymmärtää joidenkin seilaamista eri seurakunnissa niin ettei mihinkään juurruta eikä kanneta vastuuta yhdessä. Samoin on vaikea ymmärtää kevytmielistä suhtautumista oppiin.
Kyllähän me kaikki näemme miten maailma on täynnä erilaisia eksytyksiä ja kuinka moni niissä epävarmuudessa harhailee kysellen mikä on oikeaa mikä väärää... Oma seurakunta, opillinen påerusteltu vakaumus ja vastuullisuus Kristuksen opetusten edessä suojelisi kaikelta tältä.
Uusia kirkkoja ei tarvita, vaan entisten kristittyjen heräämistä parannuksen askelille.
Mitäs helluntailaiset veljet ja siskot tuumaa?
Vastaukset 6
Vanhimmat
On paikallisesti uskovien joukko, joka pitää yhteisiä tapaamisia, kokoontumisia. He muodostavat seurakunnan. Järjestyksen, opin ja käytännön, vuoksi on syytä olla joku terve ja kykenevä henkilö, miespuolinen, siinä asemassa, josta sanotaan 'vanhin'. Sellainen olisi kyllä tarpeen jos vain löytyisi. Aina vain ei ole. Ja kun ei ole on sillä nimityksellä joku muu.
Tuo on luonnollinen seurakunnan perustaminen. Ei ole mikään määrä että kaikki paikkakunnan uskovat löytäisivät yhteyden tuohon piiriin.
Toinen seurakuntien perustamistapa on se, mistä sanotaan 'istuttaminen'.
Jostakin muualta vaikutetaan, ja paikkakunnalla järjestetään kokouksia ja kun mukaan tulijoita on, perustetaan seurakunta.
Mielestäni ei ole aivan luonnollista tuo, mutta täysin sallittua eikä kenelläkään ole perustetta moittia tuota tapaa.
Suomessahan on jo ennestään joka paikkakunnalla seurakunta, luterilainen seurakunta. Traditiomuotoisuus ei täytä kaikkien uskovaisten kokoontumisen tarpeita, ei tyydytä.
Onhan kyllä luterilaisen seurakunnan toiminnassa, sen oheistoimintana, muita piirejä, seuroja. Tällainen vaihtelee paikkakunnittain ja riippuu siitä, kuka alkaa toimia ja yleensä jonkun herätysliikkeen (huom. herätys-) nimissä.
Uskovaiset luonnostaan hakeutuvat toistensa seuraan rakentumaan yhteisestä uskosta. Missä tämä tarve toteutuu, se on sitten aivan oma aiheensa.
Uskovainen ei ole uskossaan riippuvainen siitä että löytää ns. 'elävän seurakunnan' sellaisessa tapauksessa, että sitä ei ole.
"On paikallisesti uskovien joukko, joka pitää yhteisiä tapaamisia, kokoontumisia. He muodostavat seurakunnan. Järjestyksen, opin ja käytännön, vuoksi on syytä olla joku terve ja kykenevä henkilö, miespuolinen, siinä asemassa, josta sanotaan 'vanhin'. Sellainen olisi kyllä tarpeen jos vain löytyisi. Aina vain ei ole. Ja kun ei ole on sillä nimityksellä joku muu."
>>> Kyllä juuri näin. Itsekin toteat tuolla että jos ei paikkakunnalla ole ketään paimeneksi kykenevää, on tietysti surkea tilanne, eikä sellaisesa taoauksessa uskovainen ole riippuvainen uskossaan jokaviikkoisesta seurakuntayhteydestä, -sitähän ei ole tarjolla. Itse olen, kuten sanottu, luterilainen mutta oman paikkakuntani luyterilainen seurakunta järjestää pääasiassa joko harhaoppisia tilaisuuksia joissa ei pysytä puhtaassa luterilaisessa, raamatunmukaisessa opetuksessa tai sitten alttarilla on naispaimenet. Em. syistä olen jo vuosia sitten joutunut suureksi surukseni hylkäämään paikallisseurakuntani yhteyden ja kuljen viikoittain jumalanpalveluksessa n. 50 km päässä uskovaisten messuyhteisössä. Toki olen onnelisessa asemassa sikäli että minulla on auto ja mahdollisuus kulkea.
"Tuo on luonnollinen seurakunnan perustaminen. Ei ole mikään määrä että kaikki paikkakunnan uskovat löytäisivät yhteyden tuohon piiriin."
>>> Minusta juuri siihen pitäisi pyrkiä että uskovat hakeutuvat sen opetuksen piiriin joka on oikeata opillisesti. Jos paikkakunnalla on esim. kaksi tai useampia seurakuntia joissa kaikissa opetetaan oikeaa oppia niin tuolloin ei tietenkään tule sitoa ketään kuulumaan johonkin ennalta määrättyyn yhteisöön, vaan ainoastaan oikein opettavaan. Mutta sitten taas uskossa kasvamisen ja vastuunkantamisen takia on tärkeää myös integroitua osaksi seurakunnan toimintaa, kantaa vastuuta siinä, olla uskollisena sen elävä jäsen. Sen sijaan niitä yhteisöjä ja saarnastuoleja tulee karttaa joissa ei kuulu Hyvän Paimenen ääni.
"Toinen seurakuntien perustamistapa on se, mistä sanotaan 'istuttaminen'.
Jostakin muualta vaikutetaan, ja paikkakunnalla järjestetään kokouksia ja kun mukaan tulijoita on, perustetaan seurakunta.
Mielestäni ei ole aivan luonnollista tuo, mutta täysin sallittua eikä kenelläkään ole perustetta moittia tuota tapaa."
>>>> Tämä on hyvä silloin jos omalla paikkakunnalla ei tosiaan ole oikein opettavaa luyerilaista seurakuntaa, niin joltain toiselta paikkakunnalta voidaan tukea toimintaa. Mutta se että olen saanut käsityksen että joissain piireissä pyritään ainoastaan "istuttamaan" lisää kirkkoja joiden opillisesta käsityksestä ei "ole niin väliä", kunhan vaan ovat jotakuinkin yleisprotestanttisia yhteisöjä ja uskovia yhdistää epämääräinen uskoontulemisen kokemus. Paljon muutakin vaaditaan kuten oikea opetus syntisen vanhurskauttamisesta, kasteesta, sakramenteista, oikea käsitys Raamatusta Jumalan sanana, lain ja evankeliumin oikea erottaminen, oikea eskatologia yms. Eihän Vapahtajakaan ole käskenyt ottaa vain sitä osaa sanastaan vakavasti josta voidaan olla yhtä mieltä vaan"opettakaa heitä pitämään KAIKKI mitä minä olen käskenytteidän pitää".
Tiedän ettei tämmöinen ole muodisa nykyään uskovaisten keskuudessa koska nyt on muotia opillinen velttous ja välinpitämättömyys, kun yritetään rakentaa sellaista yhteyttä jota ei synny Sanan perusteella. Ei Kristus sanonut että "he yhdessä olisivat" vaan että "he YHTÄ olisivat" siis opissa, elämässä ja uskossa, kaikessa mitä herra on opettanut meille!
"Suomessahan on jo ennestään joka paikkakunnalla seurakunta, luterilainen seurakunta. Traditiomuotoisuus ei täytä kaikkien uskovaisten kokoontumisen tarpeita, ei tyydytä.
Onhan kyllä luterilaisen seurakunnan toiminnassa, sen oheistoimintana, muita piirejä, seuroja. Tällainen vaihtelee paikkakunnittain ja riippuu siitä, kuka alkaa toimia ja yleensä jonkun herätysliikkeen (huom. herätys-) nimissä. "
>>> Traditiomuotoisuus sinänsä ei ole ongelma eikä etu, se on vain tapa hoitaa asioita. Kunhan vain pysytään kristuksen mopissa, ei ole suurta merkitystä sillä millaiset jumalanpalvelusmenot ovat -ei niiden tarvitse olla kaikkialla samanlaiset. Vapaissa suunnissa usein kuulee sanottavan että vain täydellinen muodollisuuden puute takaa Hengen toiminnan. Tämä on tietenkin täöysin ajattelematon väite sillä ei missään, ei edes helluntailaisten jumalanpalveluksissa ole mahdollista olla ilman minkäänlaisia ulkonaisia muotoja tai järjestystä. Jumalan Hengen läsnöäolon parhaiten takaa; -ei järjestyksen puute -vaan se että pysytää opetuksessa Jumalan sanassa. Sitäpaitsi tarditioissa voi kyllä aivan yhtä hyvin, jopa paremminkin tulla uskovainen hengellisesti ruokituksi, varsinkin kun traditio palvelee sanaa eikä päinvastoin mikä johtaa kuolleeseen muotomenoon.
"Ymmärrän että tällainen "kirkkojen istuttaminen/monistaminen" perustuu jotenkin kevyeen tai harkitsemattomaan käsitykseen siitä mikä tai mitä kirkko/seurakunta on."
Vaikuttaa siltä, että olet ehkä kuullut jonkun käyttävän termiä väärin. Ei se alkuperäisessä merkityksessään tarkoita pienten epämääräisten porukoiden perustamista. Eikä termi muutenkaan liity erityisesti vapaisiin suuntiin.
Church planting on kaikissa kirkkokunnissa käytetty lähetystyöhön liittyvä termi. Se tarkoittaa kirkkokunnan alaisen paikallisseurakunnan perustamista ja paikallisten työntekijöiden kouluttamista ottamaan niistä vastuu. Apostolit olivat ensimmäisiä seurakuntien istuttajia.
Luterilainen kirkko harrastaa sitä lähetystyössään siinä kuin muutkin. Suvussa sattuu olemaan yksi seurakuntia istuttava luterilainen lähetystyöntekijä.
Länsimaiden olosuhteissa en siis ymmärrä ollenkaan miksi jokaisen Matin tai Teuvon pitää perustaa oma seurakuntansa. Luulisi, että nykyisissä vaihtoehdoissa olisi jo riittävästi valinnanvaraa.
Pirstoutuminen vain hajottaa Kristuksen seurakuntaa. Eikä pienissä porukoissa opetuskaan ole välttämättä niin priimaa. Mahdollisuudet väärinkäytöksiin myös kasvavat, kun taustalla ei ole isompaa yhteisöä.
Matin ja Teuvon pohjimmainen toive saattaa olla johtajana toimiminen. Siitähän seuraa usein myös ympärille kokoontuva hovi. (Se on mannaa narsistiselle johtajalle.)
Kun johtaa itse niin silloin toimina luultavasti menee enemmän omien toiveiden mukaan kuin mitä meni siellä vanhassa seurakunnassa, siellähän joutui tekemään kompromisseja tai tyytymään kokonaan muiden päätöksiin.
Tuo voi olla monessa tapauksessa totta. Kun tulin uskoon, syntyi minulle, niinkuin monelle muullekin sisäinen palava halu saada olla jotenkin mukana evankeliumin työssä. Rukoilin tätä nykyisessä seurakunnassani oikeastaan 2-3 vuotta ennenkuin mitään tapahtui. Olin päättänyt että vaikka rukoukseen ei heti vastattaisikaan, niin en jätä seurakuntaani sen takia koska Jumala kyllä kuulee kaikki pyynnöt ja on voimallinen järjestämään asian ihmisistä riippumatta. En siis lähtenyt tyrkyttämään itseäni mihinkään tehtävään vaan päätin odottaa Jumalan aikaa. Tietysti, kun ihminen kärsimätön on, välillä tuli turhautumistakin mutta kun olin ajatellut että jos itse lähden itseäni tarjoamaan johonkin tehtävään niin en voi olla varma että se on varmasti Jumalan johdatusta ja siksi päätin odottaa että rukoukseen vastataan niin että minua pyydetään johonkin tehtävään.
Olin valmis ottamaan vastaan mitä tahansa, vaikka latioiden lakaisemisesta olisin kiitollinen, mutta sen tuli olla Jumalalta johdatettua että tietöisin voivani siinä kestää ja olla uskollinen.
Lopultakin rukoukseeni vastattiin ja minua pyydettiin tehtävään, joka on oikeastaan aika vaatimaton, saan palvella käytännön asioissa muita seurakuntalaisia, mutta tiesin heti, ja Pyhä Henki todisti sydämessäni että olin kutsuttu "pesemään pyhien jalkoja" niinkuin Jeesuskin pesi. Olen ymmärtänyt ettei evankeliumin työssä ole kyse siitä että pääsee itse näkyvälle paikalle, hohdokkaaseen työhön vaan siinä on kyse palvelemisesta. Ikeen ottamisesta ja vastuun kantamisesta sekä uskollisuudesta. Olen hirveän kiitollinen että Jumala vastasi rukoukseeni ja katsoi minut arvolliseksi palvelemaan pyhiään käsillä ja jaloilla. Rakastan näitä veljiä ja siskoja, rakastan syvästi seurakuntaani ja olen sanonutkin ettei sieltä puutu mitään, se on siitä ihmeellinen seurakunta ettei sieltä todellakaan puutu mitään -ei vikojakaan!
En edes kaipaa mitään "johtajan" virkoja, saarnamiehen tai todistajan paikkoja, vanhimpien paikkoja. Ihmeellistä on että Jumala armossaan on niin ihmeellinen että antaa meille tällaisen vihreän laitumen jossa käydä joka viikkoa kuulemassa sanan saarnaa ja nauttimassa sakramenttia. Tätä haluan olla rakentamassa sillä tehtävä ja näky on suuri: se ei ole vähempi kuin työ Herran elopellolla jossa kaikilla on oma paikkansa oman lahjansa ja kykynsöämukaan. Kyllä Jumala kuulee ja vastaa rukouksiin mutta ei saa heti luovuttaa rukoilemasta tai lähteä seurakunnasta jos siellä muuten on oikea opetus ja oppi.