Olen ihmetyksekseni havainnut, että etenkin vanhemman sukupolven edustajat haluavat olla kirkon jäseniä, vaikka heitä ei kiinnosta osallistua kirkon järjestämiin tilaisuuksiin ja saattavat jopa kokea kuulemansa saarnatkin humpuukiksi. Eräänkin kerran keskustelin sellaisen henkilön kanssa, joka sanoi kerran käyneensä joulukirkossa ja kuulleensa siellä sellaisen humpuukisaarnan ettei enää sen jälkeen ollut kiinnostunut menemään mihinkään jumalanpalvelukseen. Silti hän ei koskaan ollut edes ajatellut eroavansa kirkon jäsenyydestä. Olen miettinyt, että mistä tämä johtuu, koska jos pappien saarnat/puheet kuullostavat enemmän tai vähemmän humpuukilta ja kirkon järjestämät tilaisuudet eivät kiinnosta, niin eihän kirkon taloudellisessa tukemisessa ole mitään järkeä. Luulenkin, että tällaisilla henkilöillä on ehkä osin virheellisetkin mielikuvat kirkon ns. yhteiskunnallisesta, kulttuurillisesta merkityksestä, sen harjoittamasta ”auttamistyöstä” ja jopa siunauksellisesta vaikutuksesta. Ehkä vielä on niitäkin, jotka kokevat kirkon jäsenyyden jopa isänmaallisena tekona. Uskon, että nyt on aika pöllyttää näitä pölyttyneitä käsityksiä ja mielikuvia kirkosta ja sen todellisesta merkityksestä tai pikemminkin merkityksettömyydestä. On tärkeää, että uudet sukupolvet eivät enää omaksuisi näitä vanhemman sukupolven mielikuvia, koska niille ei ole enää mitään katetta. Ikävää, että juuri tuo vanhempi sukupolvi yrittää pitää ja ehkä jopa osin painostaakin nuorikoitaan pysymään jäseninä, vaikka jäsenyydellä ei ole näille enää mitään todellista merkitystä. Mutta, nyt on aika käydä väärien mielikuvien kimppuun. Jos vielä jaksat pysyä mukana niin seuraavat rivit saattavat saada sinut ajattelemaan uudella ja ajantasaisella tavalla kirkosta ja sen todellisesta merkityksestä/ merkityksettömyydestä yhteiskunnassamme.
Onko ev.lut kirkon olemassaololla maallemme esim. siunaksellista vaikutusta? Uskon, että edes kirkon työntekijät itsekään eivät usko niin. Kirkko on loppujen lopuksi varsin maallinen yhteisö lukuisine työyhteisöllisine ongelmineen. Kirkon piirissä on tehty lukuisia työilmapiirikyselyjä ja niistä paljastuu monia epäkohtia: Härskit, toista halventavat vitsit, kiroilu, toisen huomiotta jättäminen, tylyys, välinpitämättömyys, selän takana pahaa puhuminen, töiden laistaminen toisten kustannuksella jne. ovat todellisuutta. Lisäksi seurakunnan työntekijät voivat käyttää viinaa ja tupakoida ja elää avioliiton ulkopuolisissa suhteissa, erota ja olla vaikka vapaamuurari. Heillä ei juurikaan ole sen kummempi moraali kuin muillakaan. Jumalastakin saatetaan heittää vitsiä. Mahdolliset hartaudet ovat vain muodollisuus, joita ei pidetä tiettyjen virallisten tilaisuuksien ulkopuolella. Pappi saattaa laulattaa muistotilaisuudessa ruokavirren, mutta muualla syödessään siihen ei olekaan tarvetta. Kirkko ei edelleenkään ole tasa-arvoinen työyhteisö esim. Seura-lehdessä nro 9, 2018 kerrotaan naispappien kivisestä taipaleesta kirkon sisällä. Jos siis joku ajattelee, että kirkon kautta Jumalan siunaus jotenkin välittyy koko yhteiskuntaan on pahasti väärässä. Melkeinpä voisi sanoa, että on hurskaampaa erota kirkosta kuin tukea taloudellisesti sen olemassaoloa. On myös turha luulla, että tämän kirkon jäsenyys, jotenkin varmistaisi paikan taivaassa. Jotkut uskovat, että kirkko on tärkeä taho kristillisten arvojen ylläpitäjänä ja evankeliumin julistajana. Sanon tähän, että kirkon arvot ovat kuin kuminauha, joka joustaa aina sen mukaan, millä konstilla voisi turvata taloudellisen asemansa tyylii: kenen leipää syöt sen lauluja laulat. Katsokaa vaikka kirkkohistoriasta, että kuinka kirkko on seurannut rahaa eikä sanomaa. Pienet herätysliikkeet ovat sitten asia erikseen, siellä saatetaan hyvinkin uida vastavirtaan.
Onko kirkon olemassaololla sitten yhteiskunnallista merkitystä? Ainakin siinä mielessä, että se saa ja kuluttaa paljon taloudellisia resursseja: Kirkollisvero, saadut testamentit, lahjoitukset, valtiolta saatu tuki, sijoitusten tuotot, rahakeräykset ym. Kirkko saa vuodessa mukavasti rahaa periaatteella: seurakuntalaisten tulee saada hyötyä antamastaan taloudellisesta tuesta mahdollisimman vähän. Missä tämä periaate näkyy? Ajatelkaapa kirkon suurta kiinteistömassaa sen ylläpitokuluineen ja alhaisine käyttöasteineen. Esim. vanhan kirkkorakennuksen lämmityskustannukset maksavat maltaita ja se palvelee vain kourallista ihmisiä ehkä kerran tai pari viikon aikana. Monissa seurakunnissa jumikset voisi järjestää kouralliselle kuulijoita esim. seurakuntatalossa eikä kirkossa. Rakennusten käyttöastetta ei voi monestakaan syystä parantaa, koska se voi maksaa ja se voi lisätä kirkon työntekijöiden työtaakkaa. Seurakunnan kiinteistöt saavat rapistua rauhassa ja niitä pidetään peruskuntoisina ja siksi tiloja, joita seurakuntalaisetkin voisivat harvoina kertoinaan käyttää näyttävät kalseilta ja niissä voi olla ja onkin myös sisäilmaongelmia. Kuitenkin ne on kaikki kerran maksettu verovaroin ja verovaroin niitä myös ylläpidetään huonokuntoisina.
Onko ev.lut kirkon olemassaololla maallemme esim. siunaksellista vaikutusta? Uskon, että edes kirkon työntekijät itsekään eivät usko niin. Kirkko on loppujen lopuksi varsin maallinen yhteisö lukuisine työyhteisöllisine ongelmineen. Kirkon piirissä on tehty lukuisia työilmapiirikyselyjä ja niistä paljastuu monia epäkohtia: Härskit, toista halventavat vitsit, kiroilu, toisen huomiotta jättäminen, tylyys, välinpitämättömyys, selän takana pahaa puhuminen, töiden laistaminen toisten kustannuksella jne. ovat todellisuutta. Lisäksi seurakunnan työntekijät voivat käyttää viinaa ja tupakoida ja elää avioliiton ulkopuolisissa suhteissa, erota ja olla vaikka vapaamuurari. Heillä ei juurikaan ole sen kummempi moraali kuin muillakaan. Jumalastakin saatetaan heittää vitsiä. Mahdolliset hartaudet ovat vain muodollisuus, joita ei pidetä tiettyjen virallisten tilaisuuksien ulkopuolella. Pappi saattaa laulattaa muistotilaisuudessa ruokavirren, mutta muualla syödessään siihen ei olekaan tarvetta. Kirkko ei edelleenkään ole tasa-arvoinen työyhteisö esim. Seura-lehdessä nro 9, 2018 kerrotaan naispappien kivisestä taipaleesta kirkon sisällä. Jos siis joku ajattelee, että kirkon kautta Jumalan siunaus jotenkin välittyy koko yhteiskuntaan on pahasti väärässä. Melkeinpä voisi sanoa, että on hurskaampaa erota kirkosta kuin tukea taloudellisesti sen olemassaoloa. On myös turha luulla, että tämän kirkon jäsenyys, jotenkin varmistaisi paikan taivaassa. Jotkut uskovat, että kirkko on tärkeä taho kristillisten arvojen ylläpitäjänä ja evankeliumin julistajana. Sanon tähän, että kirkon arvot ovat kuin kuminauha, joka joustaa aina sen mukaan, millä konstilla voisi turvata taloudellisen asemansa tyylii: kenen leipää syöt sen lauluja laulat. Katsokaa vaikka kirkkohistoriasta, että kuinka kirkko on seurannut rahaa eikä sanomaa. Pienet herätysliikkeet ovat sitten asia erikseen, siellä saatetaan hyvinkin uida vastavirtaan.
Onko kirkon olemassaololla sitten yhteiskunnallista merkitystä? Ainakin siinä mielessä, että se saa ja kuluttaa paljon taloudellisia resursseja: Kirkollisvero, saadut testamentit, lahjoitukset, valtiolta saatu tuki, sijoitusten tuotot, rahakeräykset ym. Kirkko saa vuodessa mukavasti rahaa periaatteella: seurakuntalaisten tulee saada hyötyä antamastaan taloudellisesta tuesta mahdollisimman vähän. Missä tämä periaate näkyy? Ajatelkaapa kirkon suurta kiinteistömassaa sen ylläpitokuluineen ja alhaisine käyttöasteineen. Esim. vanhan kirkkorakennuksen lämmityskustannukset maksavat maltaita ja se palvelee vain kourallista ihmisiä ehkä kerran tai pari viikon aikana. Monissa seurakunnissa jumikset voisi järjestää kouralliselle kuulijoita esim. seurakuntatalossa eikä kirkossa. Rakennusten käyttöastetta ei voi monestakaan syystä parantaa, koska se voi maksaa ja se voi lisätä kirkon työntekijöiden työtaakkaa. Seurakunnan kiinteistöt saavat rapistua rauhassa ja niitä pidetään peruskuntoisina ja siksi tiloja, joita seurakuntalaisetkin voisivat harvoina kertoinaan käyttää näyttävät kalseilta ja niissä voi olla ja onkin myös sisäilmaongelmia. Kuitenkin ne on kaikki kerran maksettu verovaroin ja verovaroin niitä myös ylläpidetään huonokuntoisina.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Paljon hehkutetut rippi/ nuorten leiritkin pidetään leirikeskuksissa, joista monet oikeasti olisivat jo peruskorjauksen tai jopa purkamisen tarpeessa. Rippikoululainen vielä maksaa erikseen siitä viikosta, jonka leirillä viettää. Monien seurakuntien leirikeskukset ovat jo menneetkin käyttökelvottomiksi ja sitten leiritkin pitää hoitaa ostopalveluina.
Seurakuntien rahoja myös ohjataan kirkkohallituksen ja kapitulien pyörittämiseen, joissa raha kyllä palaa erilaisten ”asiantuntiojoiden” palkkoihin. Luku sinänsä ovat seurakuntayhtymät, jotka ovat osoittautuneet kalliiksi tavaksi kasvattaa seurakuntien (ovat myös epäedullisia seurakunnille) kokoa ja kirkon palvelukeskukset, jotka ovat ottaneet vastuun taloustoimistojen työstä, joka on itseasiassa kalliimpi systeemi kuin se, että seurakunnat olivat hoitaneet talousasiansa itse. Nämäkään systeemit eivät hyödytä kirkollisveron maksajaa millään tavalla, mutta maksavat kirkolle enemmän ja sitä kautta lisäävät kirkon painetta saada enemmän rahaa. Oma lukunsa ovat viime aikoina esiin tulleet rahan törsäämiset, jotka ovat vain jäävuoren huippu. Muistanette ainakin nämä otsikot: Arkkipiista lensi business luokassa- kansanedustajaa sapetti: Hyvä, että on rahaa” ja Laajasalon runsas rahankäyttö muuhun kuin seurakuntalaisten hyväksi. Tässäkin taisi käydä niin, että loppujen lopuksi tämäkin törsääminen sai siunauksen eikä seuraamuksia tullut.
Kirkon ehkä osin liikaakin hehkuttama auttamistyö on myös vähäisempää kuin annetaan luulla. Diakoniatyölle on varattu varsinaista avustusrahaa minimaalisesti verranten siihen, mitä kirkko kokonaisuudessaan saa. Yksittäisiä asiakkaita voidaan kertaluonteisesti avustaa, mutta siihen se sitten jääkin kunhan avustettavia ei siunaannu liikaa. Ei tarvitse kuvitellakaan,että yhtä ihmistä voitaisiin taloudellisesti avustaa montaa kertaa vuodessa, koska rahat loppuvat. Siellä kyllä pidetään kirjaa siitä, että kuka on jo saanut, ettei tule annettua vain liikaa apuja. Yhteisvastuukeräyksenkin rahoista taitaa jäädä välikäsille melkoinen siivu ennen kuin avustettavat alkavat jotakin saamaan. Kovin mainostettu sielunhoitokin on yleensä leppoisaa jutustelua, jonkin kirkollisen tilaisuuden yhteydessä tai ammattitaidotonta puoskarointia jossain sanan ja rukouksen illassa, jossa ihmiset tulevat ”sielunhoitoon” tilaisuuden päätteeksi. Jotain kirkon todellisesta auttamishalusta kertoo tämä uutisotsikko: Lehtisaasen vuokrapäätös kauhistuttaa asukkaita- kirkko päätti nostaa vuokria reippaasti. Luku sinänsä ovat mm. Heikki Hurstin kasvavat leipäjonot, joita ev.lut seurakunta ei ole kovin innokas lyhentämään. Mielestäni pienemmät ns.vapaat suunnatkin hoitaa tätä leiviskää varoihinsa nähden paremmin kuin ev.lut kirkko. Eikä kirkko taida pahemmin pitää ääntä vähäosaisten asioista, työttömistä ja muista eri syistä toimeen-tulonsa rajamailla keikkuvista ihmisistä. Medianäkyvyyttä haetaan ”trendikkäillä” aiheilla ja sitten kun hoksataan, että kannanotot saa ihmiset eroamaan kirkosta niin sitten taas vaietaan. Hauskana yksityiskohtana voisin mainita kirkon kannanotot ns. tasa-arvoiseen avioliittolakiin, jonka käsittely kirkolliskokouksessa vain venyy ja venyy, kun odotellaan uusia ja uusia selontekoja ilman mitään päätöksiä. Kaikki tämä on vain ajanpeluuta, koska pelätään tehdä päätöstä, joka ehkä lisää kirkosta eroamisia ja vähentää kassavirtaa. Tässä ei ole kyseessä ihmisoikeudet tai kirkon usko, vaan pelkästään raha. Asiat voi toki aina perustella hurskaasti, mutta kyse on vain tulojen turvaamisesta mahdollisimman pitkälle.
Joillekin on tärkeää, että papin saa ”ilmaiseksi” tekemään kirkollista toimitusta tai kotikäynnille. Tämä ”ilmainen” palvelu on täysin väärä mielikuva. Ajatellaanpa henkilöä, joka on ollut koko ikänsä kirkon jäsen ja joka ehkä tarvitsee pappia alle 10 kertaa elämässään esim. jonkin kirkollisen toimituksen toimittamiseen. Kyllä yhdelle palvelukerralle tulee hintaa ja esim. hautajaisista, hautapaikasta ym. sukuselvityksen tilaamisesta, seurakunnan tilan vuokraamisesta ym. maksetaan vielä erikseen. Pappi syö vielä mahansa täyteen, jos muistotilaisuuteen tai muuhun tilaisuuteen (synttärit, kaste ym) huolitaan. Kaikki papit eivät muistotilaisuuksissa ruuan päälle välttämättä enää pidä puhettakaan, käyvät vaan syömässä ja häipyvät.
Teilläkin saattaa olla suvussa vanhoja uskollisia kirjon jäseniä, jotka ovat maksaneet kirkollisveroa kuolemaansa asti ja ovat saaneet esim. syntymäpäivälahjaksi jonkin alehintaan hankitun synttärikirjan, joka on jäänyt avaamattomana hyllyn perälle. Monissa seurakunnissa väki kirkossa ja erilaisissa piireissä vähenee eikä kirkko viitsi maksaa kuljetuksia, että huonojalkaiset vielä pääsisivät käymään esim. kirkossa. Joskus olen kuullut sellaisenkin lausahduksen, että kotiehtoollisiin pitää suhtautua nihkeästi, ettei tarvitsisi liian usein ryhtyä juoksemaan asiakkaan kotona. Papit eivät todellakaan ole käytettävissä 24/7.
On tosin helppoa sanoa niin, kun tietää, ettei juuri kukaan soita ja jos soittoja rupeaisi tulemaan enemmälti niin kapula voi mennä kiinni. Tavoitettavuuskin taitaa joskus olla vähän niin ja näin. Kirkon ahneus näkyy siinäkin, että se yrittää pitää jäsenmäärän mahdollisimman korkeana ei sen takia, että se olisi huolissaan ihmisten sieluista, vaan kassavirran takia. Kirkon jäsen saa olla aivan rauhassa ilman hengellistä ohjausta tai opastusta tai ilman, että osallistuu mihinkään. Kirkossa on periaate, että kenenkään uskoa ei kysellä ja että jäsen saa uskoa niin kuin haluaa tai olla uskomatta, kirkko ei tästä välitä. Tärkeää vain on se, että kirkko saa jäseneltään rahat käyttöönsä. Toisin sanoen kirkolle mieluisin jäsen on sellainen, joka maksaa kiltisti veronsa eikä ole työntekijöille vaivaksi eikä puutu kirkon asioihin, ei arvostele eikä välttämättä liian usein osallistu tilaisuuksiinkaan, ainakaan liian suurella väkimäärällä. Tämä nykyinen systeemi toimii vain siten, että on suuri maksava passiivisten jäsenten joukko, joka rahoittaa pienen piirin hengelliset harrastukset ja osallistumisen. Jos seurakuntalaiset rupeaisivat yhtäkkiä tarvitsemaan esim. pappeja suuressa määrin niin tämä ei enää toimisi.
Papit ovat seurakuntiensa ns. lippulaivoja parhaiten palkattua väkeä, joiden peruspalkka riippuen seura-kunnasta vaihtelee 2500-3000e/kk välimaastossa ja tähän vielä ikälisät ja muut virkalisät päälle. Kappalaisilla ja kirkkoherroilla on sitten vielä paremmat liksat. Palkka on kohtuullinen, jos tekee 40h/vko mutta, jos ajatellaan, että todellisia työtunteja viikossa voi olla vain 10-20 niin palkka on tosi hyvä. Ajatellaan, että papilla on viikonloppuna pari kolme toimitusta ja jumalanpalvelus (voi olla vähemmänkin, harvoin enemmän, jos on enemmän niin silloin jollakin toisella ei ole yhtään!!!), viikolla hän voi käydä tapaamassa omaisia tai käy kastekodissa tai sitten hoitaa keskustelut puhelimitse tai sähköpostilla. Koska hän käyttää toimituspuheissaan myös valmista materiaalia, joka on yleistä löpinää kuolemasta, surusta, lapsen syntymästä ym. ja liittää elämänkerrallista ainesta vain siteeksi puhe on valmis aika pienellä valmistelulla. Jumalanpalvelukseenkin on olemassa valmiit tekstit, mutta saarnaa voi joutua hetken miettimään, mutta siihenkin on esim. netissä ja kommentaareissa materiaalia yllin kyllin. Koska samat aiheet pyörivät saarnoissa vuodesta toiseen, pidempään töissä olleet voivat pyöritellä jo käytettyä saarna materiaalia eikä satunnainen kirkkovieras voi millään muistaa vuoden takaisia tarinoita. Viikolla voi olla joitain palavereja tai yhteydenottoja työalasta riippuen ehkä joku käynti jossain. Tästä lystistä sitten maksetaan ainakin minun mielestäni aika hyvä palkka. Yksi seuraus töiden ja henkilöstön määrän epäsuhdasta on se, että joissain seurakunnissa papeillekin lisätään viikonloppuvapaita ajatellen, että he olisivat sitten topakammin töissä niinä viikonloppuina, jolloin on työvuoro. Koska mitä järkeä on olla töissä viikonloppuna, jossa on vain yksi toimitus. Toinen seuraus on se, että nyt nämä ns.työajattomatkin olisivat tulevaisuudessa siirtymässä työajallisiksi, eli kutsumustietoisuus käytettävissä olemisesta ohenee edelleen.
Tämä nykyinen tilanne ruokkii vielä sellaista haitallista ilmiötä, että kirkko saattaa vastuuttomasti kannustaa nuoria opiskelemaan kirkon virkaan ja kun tämä nuori valmistuu esim. teologisesta niin eipä töitä olekaan ja työpaikat vähenee, kun jäsenmäärä vähenee. Ihmiset tärväävät monta vuotta elämästään ammatin hankki-miseen, jolla ei juuri ole virkaa kirkon ulkopuolella. Tänäkin päivänä on monta pettynyttä teologia, joille on sanottu, että opiskele kirkon virkaan ja töitä ei näy eikä kuulu.
Kirkko voi pelotella sillä, että jos ihmiset eroavat kirkosta niin toimitukset jää tekemättä samoin kaikki muutkin ”tärkeät” työt. Samoin kirkkoon kuulumattomien hautausmaksut voi nousta (paineita tähän on jo tälläkin hetkellä). Uskon, että yksi ratkaisu tähän voisi olla palkkioperusteiset toimitusten tekijät, jotka tulisivat paljon halvemmiksi kuin kuukausipalkkaiset, jotka tekee kuukaudessa vain kourallisen toimituksia. Alalle valikoituisi ihmiset, jotka satsaisivat elämänkaaririitin sisältöön, monipuolisuuteen ja laatuun. Sama henkilö osaisi tehdä toimituksen eri kohderyhmälle ja räätälöidyllä sisällöllä. Esim. työttömät teologit voisivat ihan hyvin ryhtyä toimitusten erikoisammattilaisiksi ja irtaantua kirkosta, joka ei heitä kumminkaan kykene työllistämään. Toki joku voi väittää, että eihän esim. uskonnollista kastetta voi tehdä ilman että liittyy kirkon jäseneksi. Mielestäni tähänkin on nyt tulossa muutos, koska yhä suuremmassa määrin etenkin nuoret ovat alkaneet ajatella niin, että oma lapsi menisi kasteelle ja liittyisi kirkkoon vasta sitten, jos hän itse sitä haluaa eikä niin, että liitetään heti pienenä kirkon jäsenyyteen, kirkon joka ei jäsenistään välitä muuta kuin vain sen veroeuron verran.
Tämä mahdollistaisi esim. todella monipuoliset ja rikkaat lapsen nimiäismahdollisuudet. Uskon, että sellaiset, jotka itse päättävät haluta liittyä kirkon jäseniksi ovat kirkon toiminnan kehittämisen kannalta parempi vaihtoehto kuin se, että on valtava passiivisten joukko, joka ei juurikaan osallistu mihinkään ja kuitenkin sillä suurella rahapotilla pitäisi jotain ohjelmaa/ palveluja kyetä järkkäämään niille vähille, jotka sitten osallistuu. Tästä seuraa se, että työn tarkoitus ja sisältö on mitä on ja palvelee ketä palvelee. Seurakunnassa voi puuhastella melkein mitä huvittaa, kun tulosvastuuta ei ole eikä juuri kukaan vaadi mitään ja on melkein ihan sama, että osallistuuko kukaan järjestettyyn tilaisuuteen vai ei. Luulen, että tämä nykyinen asetelma on kirkolle itselleenkin vahingollinen ja vääristää sen toimintaa tarkoituksettomaksi.
Tarkoitukseni ei ole yrittää selittää tyhjentävästi kirkon jäsenyyden mielekkyyttä, vaan herättää lukijassa ajatuksia. Siitä, miten kirkko haluaa pitää rahat itsellään ja antaa seurakuntalaisten iloksi mahdollisimman vähän voisi kertoa paljonkin, mutta tämä ei ole tässä oleellisinta. Toivoisin, että ihmiset alkaisivat keskustella, nähdä asioita eri näkökulmista ja että mielikuvat voisivat hieman tuulettua. Onko ev.lut kirkko enää tätä päivää tässä muodossaan? Mihin nykyistä kirkkoa oikeasti tarvitaan? Onko taloudelliset resurssit käytetty tarkoituksenmukaisella tavalla? Palveleeko tämä kirkko yhteiskuntaa, jäseniään tai ylipäätään ketään tai mitään? Kannattaako kirkkoa rahoittaa, jos sen toimintaan osallistuminen ei kiinnosta pätkääkään vai onko kirkolla muuta esim. mielikuviin perustuvaa arvoa, jonka vuoksi kirkko tarvitsee rahansa. Miettikää ja pohtikaa, keskustelkaa kaikessa rauhassa. Ehkä joskus kirkon asemaan vaikuttava kansalaisaloite eduskuntaankin voisi olla paikallaan. Muutos ei synny hetkessä, mutta sen voi panna alulle. Ehkä kirkkokin vielä herää ja terävöityy, vaikka sitä hieman epäilen. Kirkolla on riveissään monenlaista läpättäjää ja puolesta puhujaa, mutta entäs jos näitä läpätyksiä ei kukaan enää uskoisi? Heillähän on tässä vain oma lehmä ojassa. Tunnette varmaan aina ajankohtaisen sadun keisarin olemattomista vaatteista. Jos keisarilla ei ole vaatteita se pitää rohkeasti voida sanoa. Syystä tai toisesta ihmiset vain toistavat tiettyjä uskomuksia, ilman, että voisivat ajatella olevan toisenlaisiakin näkökulmia. Jos jotain uskomusta vain toistetaan niin kyllähän se tarttuu. Kun ajattelen kirkkoa tulee tämä satu eittämättä mieleen. Luotankin siihen, että juuri nuori sukupolvi uskaltaa ajatella omilla aivoillaan ja sanoa totuuden tämän sadun nuoren tytön sanoin, muiden nähdessä olemattomia:
” Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään! sanoin pieni lapsi. Herranen aika, kuulkaa nyt, mitä tuo viaton lapsi sanoo! virkkoi lapsen isä, ja sanoja kuiskattiin suusta suuhun. - Hänellä ei ole vaatteita ensinkään! huusi vihdoin koko kansa. Keisarin selkää karmi, sillä hänestäkin kansa oli oikeassa, mutta hän ajatteli:- Kyllä minun täytyy kestää tämä loppuun asti. Ja hän ojentui entistä ylpeämmäksi ja kamariherrat kantoivat laahusta, jota ei ollut ensinkään”
H.C.Andersen
En ole kirkon jäsen. Olisi tekstissä voinut olla asiaakin, mutta kuka tuollaista ilman kappalejakoa olevaa jaksaa lukea. Jo alussa into herpaanui.