Palstalla ryöpsähtää silloin tällöin perusteluja, että valkoisten kosto punaisille johtui näiden 1918 keväällä harrastamista vankien kiduttamisista. Myös ajan lehdistö molemmin puolin rintamaa sodan ajan toisteli kidutuskertomuksia, jotka niin artikkelien kirjoittajat kuin lukijatkin ottivat usein suuttumuksen vallassa tosissaan. Lähdekritiikki ei ole sota-aikoina vahvimmillaan.
Tutustuessani vuoden 1918 tapahtumista kertovaan kirjallisuuteen viimeisimpiä teoksia joihin tartuin oli Anna-Maija Peltosen "Punakapinan muistot" (1996). Vierastin, että mitä annettavaa folkloristilla olisi historiantutkimukseen, varsinkin on aineisto oli epäluotettavana faktatiedon lähteenä pidetystä kansanrunousarkistosta. Yllätyksekseni teos olikin avartava, ja lisäsi kriittisyyttäni varsinkin julmuuskuvauksia kohtaan.
Peltosen erityisenä kohteena olivat kauhutarinat, ts. kertomukset epätavallisista julmuuksista, joista hän löysi samoja teemoja kuin varhaisemmissa ns. vainolaistarinoissa. Sodan osapuolet ovat kertoneet toisistaan samantyyppisiä tarinoita propagandistisin päämäärin.
Kuvaavaa oli, että samalta kuulostavia kidutuskuvauksia kuin 1918 tapahtumista on merkitty muistiin myös isonvihan kauhuista 1700-luvulla, ja tätä ennen peräti katolisen ajan pyhimyslegendoissa. Lähemmät tutkimukset tapahtuneista murhista vahvistivat kuvaa, että murhiin harvemmin liittyi niitä edeltävää harkittua kidutusta. Sodan edistyessä näin saattoi kyllä tapahtua siitä yksinkertaisesta syystä, että uskottiin lehdistön ja huhujen levittämiä vihollisen harjoittaman kidutuksen kuvauksia, ja haluttiin maksaa samalla mitalla. Tiedä mitä sitten teki oikeasti rääkkäykseen osallistuneen omalletunnolle kuulla, että sitä hänen kostamaansa tekoa ei oikeasti edes tapahtunut...
Vuoden 1918 kokemuksista ei ole aina välttämättä avauduttu edes oman suvun piirissä. Aiheen arkuus aiheutti sen, että sekä valkoisella että punaisella puolella harrastettiin mieluummin asiat omalta kannalta parhain päin selittäviä legendoja kuin realistisia tapahtumakuvauksia. Punaiselle osaksi jäi uhriutuminen, valkoiselle sankarikultti.
Peltonen tutki myös sotaan liittyvien uskomustarinoiden lajia, jossa vääryyksiin syyllistynyt kokee lopulta rikkomuksistaan rangaistuksen. Nämä toistuvat kertomaperinteessä usein: tappaja tuli omantunnontuskiin, riisti hengen itseltään, tuli hulluksi ja vietti loppuelämänsä mielisairaalassa jne. Näillä oli tehtävänsä uhrien omaisten lohdutuksena - huolimatta siitä, etteivät tarinat edes olleet paikkaansapitäviä.
Isovanhempieni kotipaikkakunnalta kuulin vastaavia tarinoita julmien suojeluskuntalaisten myöhemmistä surkeista vaiheista. Vanhoista sanomalehtiartikkeleista sain kuitenkin lukea heidän jatkaneen uraansa ja työtänsä jopa kymmeniä vuosia eteenpäin.
Tutustuessani vuoden 1918 tapahtumista kertovaan kirjallisuuteen viimeisimpiä teoksia joihin tartuin oli Anna-Maija Peltosen "Punakapinan muistot" (1996). Vierastin, että mitä annettavaa folkloristilla olisi historiantutkimukseen, varsinkin on aineisto oli epäluotettavana faktatiedon lähteenä pidetystä kansanrunousarkistosta. Yllätyksekseni teos olikin avartava, ja lisäsi kriittisyyttäni varsinkin julmuuskuvauksia kohtaan.
Peltosen erityisenä kohteena olivat kauhutarinat, ts. kertomukset epätavallisista julmuuksista, joista hän löysi samoja teemoja kuin varhaisemmissa ns. vainolaistarinoissa. Sodan osapuolet ovat kertoneet toisistaan samantyyppisiä tarinoita propagandistisin päämäärin.
Kuvaavaa oli, että samalta kuulostavia kidutuskuvauksia kuin 1918 tapahtumista on merkitty muistiin myös isonvihan kauhuista 1700-luvulla, ja tätä ennen peräti katolisen ajan pyhimyslegendoissa. Lähemmät tutkimukset tapahtuneista murhista vahvistivat kuvaa, että murhiin harvemmin liittyi niitä edeltävää harkittua kidutusta. Sodan edistyessä näin saattoi kyllä tapahtua siitä yksinkertaisesta syystä, että uskottiin lehdistön ja huhujen levittämiä vihollisen harjoittaman kidutuksen kuvauksia, ja haluttiin maksaa samalla mitalla. Tiedä mitä sitten teki oikeasti rääkkäykseen osallistuneen omalletunnolle kuulla, että sitä hänen kostamaansa tekoa ei oikeasti edes tapahtunut...
Vuoden 1918 kokemuksista ei ole aina välttämättä avauduttu edes oman suvun piirissä. Aiheen arkuus aiheutti sen, että sekä valkoisella että punaisella puolella harrastettiin mieluummin asiat omalta kannalta parhain päin selittäviä legendoja kuin realistisia tapahtumakuvauksia. Punaiselle osaksi jäi uhriutuminen, valkoiselle sankarikultti.
Peltonen tutki myös sotaan liittyvien uskomustarinoiden lajia, jossa vääryyksiin syyllistynyt kokee lopulta rikkomuksistaan rangaistuksen. Nämä toistuvat kertomaperinteessä usein: tappaja tuli omantunnontuskiin, riisti hengen itseltään, tuli hulluksi ja vietti loppuelämänsä mielisairaalassa jne. Näillä oli tehtävänsä uhrien omaisten lohdutuksena - huolimatta siitä, etteivät tarinat edes olleet paikkaansapitäviä.
Isovanhempieni kotipaikkakunnalta kuulin vastaavia tarinoita julmien suojeluskuntalaisten myöhemmistä surkeista vaiheista. Vanhoista sanomalehtiartikkeleista sain kuitenkin lukea heidän jatkaneen uraansa ja työtänsä jopa kymmeniä vuosia eteenpäin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Eipä ole maailma paljoa muuttunut siltä osin, kun avaa lööppilehtien sivut tänäpäivänä. Samaa viholliskuvaa luodaan ja rakennellaan uudestaan ja uudestaan.
Kyllä minun suvussa on avauduttu venäläisten ja niiden morsioiden lahtaamisesta. Ei paljoa neiti Lintuja ja muita Raja 1918-elokuvan tapaisia hahmoja säästelty.