Siis ihmettelen todella tätä asiaa, miksi itsemurhaa hautovia ihmisiä yritetään estää tekemästä itsemurha. Ensinnäkin, kukaan meistä ei ole syntynyt tähän paskaan maailmaan omasta tahdosta, keneltäkään ei ole kysytty sitä haluaako syntyä tänne. Eikö sitä nyt edes ole mahdollisuus itse päättää haluaako kuolla ja koska. Mutta jos itsemurhayritys epäonnistuu niin heti joutuu psykiatrille, yms... Itselläni ei ole omakohtaisia kokemuksia tästä epäonnistumisen kiinni jäännistä ja psykiatrille joutumisesta, mutta niin olen kuullut että siinä sitten käy. Tosin itsemurhaa olen jo pitkään hautonut ja muutama yritys takana jotka epäonnistuneet mutta onneksi kukaan ei ole saanut tietää itsemurhayrityksistäni.
Muutenkin meitä ihmisiä on tässä maailmassa niin paljon että jos esimerkiksi työtön (olen myös itse työtön) teke itsemurhan niin yhteiskunnallahan on yksi työtön vähemmän elätettävänä.
Kyllä äitini olisi palveluksen tehnyt jos abortin olisi tehnyt silloin kun mua odotti. Miksi synnyin? Miksi lupaa siihen ei kysytty minulta? Vihaan elämää!
Muutenkin meitä ihmisiä on tässä maailmassa niin paljon että jos esimerkiksi työtön (olen myös itse työtön) teke itsemurhan niin yhteiskunnallahan on yksi työtön vähemmän elätettävänä.
Kyllä äitini olisi palveluksen tehnyt jos abortin olisi tehnyt silloin kun mua odotti. Miksi synnyin? Miksi lupaa siihen ei kysytty minulta? Vihaan elämää!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Joo - ymmarran sua - usko pois. En minakaan tanne "vapaaehtoisesti" tullut...!
HEi!
Luin viestisi ja normaalisti en vastaile,mutta nyt tuli pakottava tarve. Tiedän miltä teistä kummastakin kirjoittaneesta tuntuu. Olin samassa tilanteessa 12 vuotta. Yhtä helvettiä. Aamulla kun heräsi, olin pettynyt että heräsin ylipäätään. Halusin niin paljon pois tästä maailmasta. Olin viisi vuotta terapiassa hiukan vastahakoisesti. Mutta sitten se päivä tuli. Huomasin yhtenä päivänä, että tuntuukin hiukan paremmalle. Se oli uusi tunne jota en ollut koskaan tuntenut. Masennuin melko nuorena, joten sitä kevyempää olotilaa en edes muista koskaan kokenut. Muistan edelleenkin sen päivän. Oli helmikuu ja ensimmäistä kertaa muistin hiukan hymyilleeni, aidosti. Siitä se lähti eteenpäin.
Tämä kuulostaa varmaan yhdenpäiväiseltä sinulle,mutta usko minua. On ihme että olen vielä elossa. Koin helvetin, elin helvetin. Mutta päätin joku vuosi sitten, että jos näin pitkälle olen päässyt, en pirulauta anna periksi enää tässä vaiheessa.
Mutta hae apua. Se auttaa. Älä vaan anna periksi. Voimia. Ja et ole yksin asian kanssa. Muista se.
Manna
Tuskinpa hyödyttää puhua kenellekään. Vaikka puhuisin asiasta kenelle tahansa niin pelkkä sanojen vaihto ei tuo minulle ystäviä joiden kanssa viettää aikaa, ei tuo minulle vakituista työpaikkaa, ei tuo omaa rakasta joka välittää minusta todella, ei herätä henkiin kuolleita vanhempiani. Vai alkaisiko psykiatri sitten ystäväkseni jonka kanssa käydä viikonloppuisin baareissa, yms.
Ei puhuminen ammattiauttajan kanssa tuo ystäviä. Ja taas on viikonloppu tulossa ja yksin se on taas vietettävä. Viikonloput on yhtä tuskaa, olisipa aina arki.
Ja mä haluan kuolla, multa ei oo kysytty haluanko syntyä tänne.
Hei taas!
Huomasin, että olit kirjoittanut taas.
Kyllä minunkin elämäni oli erittäin yksinäistä niiden 12 vuoden aikana. Masentuneisuuden syövereissä olo on niin tyhjä ja niin yksinäinen. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän. Elin omissa maailmoissani.
Minun on turha antaa mitään tyhjänpäiväisiä käskyjä jossa haluaisin sinun tutustuvan mm. kotikaupunkisi yhdistystoimintoihin, jossa tapaisit ihmisiä. Sinun ei tarvitse selittää, ymmärrän.
Mikä minua kummiskin auttoi oli se ajatus siitä, että loppujen lopuksi ikinä ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Menneisyys tulee aina olemaan osa minua, mutta olen päättänyt ettei se määritä tulevisuuttani. Ja mikä parasta, tiedän sen päivän vielä tulevan, jolloin oma kulta on kainalossa,ja tiedän että sinäkin tulet varmasti vielä sen kokemaan. Sinun täytyy vain tehdä ensimmäinen askel. Hae apua! Kenenkään ei pitäisi olla yksin tämmöisen asian kanssa.
Mikset soittaisi jo tänään ja kyselisi vaihtoehdoista..? Tiedän, että kynnys on kova ja korkea, mutta toisaalta, onko tässä enää mitään hävittävääkään?
Ja ei keneltäkään meistä kysytty haluttiinko me tänne maan päälle. Mutta lainatakseni Helen Fieldingiä: "Aion etsiä tästä paskamaailmasa kauneutta ja jännitystä, ja aion pitää helvetin hauskaa"
Olet ajatuksissani tänään. Rohkeutta.
Manna
Mulla on ollut samanlaista ja kaikenlaista muutakin ongelmaa, fyysistä ja psyykkistä.
Kun olin aivan pohjamudissa löysin yllättäen aviopuolison!!! Enkä edes ollut hakenut. En tiedä mitä hän minussa näki mutta rupesi vikittelemään ja parin kk:n seurustelun jälkeen olimme kihloissa, kesällä muutettiin yhteen ja saman vuoden lopussa menimme naimisiin.
Kuulostaa joltain siirappiselta tuhkimotarinalta mutta tämä on siis tosi juttu omasta elämästäni.
Vietimme juuri 11-vuotishääpäivää. Tietysti on ollut ongelmia mutta yksissä olemme pysyneet.
Sinullekin voi yhtäkkiä löytyä joku tosi hyvä kaveri tai vaikka oma rakas. Et voi tietää sitä. Menetät ihanan tilaisuuden jos nyt menehdyt "ennen aikojasi".
Ihmisen elämän varmin tarkoitus on kuolema,
joten mikset heittäisi henkeäsi vaikkapa tänään.
paskempi homma jos jää henkiin, mutta jos et, ei tarvitse huolehtia enää mistään.
Onhan se itsekästä ja vahingoittaa läheisiä mutta vaikeasti itsemurhaa hautovia ihmisiä ei todellakaan kiinnosta.
Yleensä en käy näillä synkillä sivuilla, koska muistuttavat liikaa omaa menneisyyttä. Kuitenkin, täytyy muistaa, että masennus on sairaus, josta voi toipua. Oletko sairaana l. masentuneena toimivaltainen päättämään esimerkiksi omasta kuolemastasi. Yleensä ne ihmiset, jotka on pelastettu itsemurhalta, ja ovat toipuneet, niin ovat ollet iloisia siitä, että elävät.
käy sivuilla http://www.teosofia.net/pe/itsemurh.htm
No just joo, elämän on antanut jumala! Turhaa kenenkään uskovaisen on alata paasaamaan mitään. Kyllä kuule elämä on saanu alkunsa siitä kun siittiö on hedelmöittäny munasolun. Jumalaa ei oo olemassakaan. Jos jumala olis olemassa niin ei kai mun elämä olisi tällaista paskaa!
kyllä se on vähän itsestäkin kiinni,miten tämän elämänsä elää!sitä on helppo syyttää esim.jumalaa.....! pitää miettiä,mitä itse voisi elämässään muuttaa.ei se,että jää neljän seinän sisälle itseään surkuttelemaan,auta yhtään mitään!tuossa ylempänä oli positiivisia juttuja,mutta nekin haluttiin vaan hylätä het enskertomalta,vaikka ne oli varmasti tarkotettu kannustukseksi!
Jos joku haluaa todella kuolla, niin kyllä hän keinot keksii vaikka ensin menisikin yritys mönkään.
Ehkä peli ei siis ole kohdallasi täysin menetetty. Ehkäpä kuitenkin Sinullakin on sisimmässäsi toivo, että elämäsi parantuu tuosta?
Muutama vuosi sitten harkitsin itsekin oman elämäni lopettamista. Joka päivä tuntui niin pahalle! Halusin vain lopettaa sen pahan olon. Ajattelin, että elämä on kärsimystä minulle, ja mitään hyvää en tule koskaan saamaankaan. Yritin kuitenkin olla kärsivällinen, ajattelin että jospa jaksaisin taas tämän päivän elää.
Ja odotus palkittiin. Löysin nykyisen aviomieheni, joka jaksoi kuunnella minua. Elämä alkoi tuntua jo ihan elämisen arvoiselta.
Tänä päivänä olen todella onnellinen, minulla on perhe jota rakastaa. Tätä samaa toivon Sinullekin! Yritä jaksaa taas tämäkin päivä.
minulla on epäonnistunut yritys ja nyt jälkeenpäin voin sanoa että olisipa joku estänyt minua silloin. silloin olin vaan niin helvetin paska olo ja tajunnut muuta, halusi vain pois.
en minä nytkään hyvin voin. edelleen masennusta ja muuta. mutta en sentään halua enää kuolla.