Miten ottaa ongelmat puheeksi masentuneen kanssa?

Nimenomaan tälläistä se työttömyys- ja mielenterveyspuolen toiminta on. Vaikka masentunut saisikin motivaation tehdä jotain itse, niin tavallisesti sabotoidaan sekin kun pitää tehdä homma meidän tavallamme ja käyttäytyä niinkuin me haluamme. Niitten pompotukselta ei kyllä pääse rauhaan. Se on sitten vaan masennuksesta jauhamista 24/7 halusit tai et.

Vuorokausirytmillä vaikka ei ole mitään väliä, kunhan teet jotain mielekästä hereilläolotunteina. Ei pitäisi olla mikään pakko huolehtia työllistymisestä yms. Lääkkeet veks ja laita vaikka talvivaellus jonnekin napapiirille ohjelmaksi, niin pääsee masennusajattelukierteestä. En sitten sano, että toimii, mutta voi toimia.

Kun huolehtii itsestään huolehtii samalla myös muista....

Käy mielenterveyspalveluissa säännöllisesti keskustelemassa, kuntoutuspsykoterapiaa on hankittu, mutta kaatui kolmeen asiaan; kielitaitoon, oikean terapeutin etsintään ja masennuksen saamiseen hallintaan. Meille on sanottu, että oireet kuten itsemurhasta puhuminen on saatava hallintaan ennen psykoterapian aloitusta (nämä olivat aluksi jonkin aikaa hallinnassa, mutta kyseinen lääkitys täytyi lopettaa). Mieheni ei itse osaa sanoa asioihin enää juuta eikä jaata ja on sitten vain entistä masentuneempi kun asiat ei ala toimimaan eli esim sopivaa terapeuttia ei löytynyt noin vain.
Tapaamisissa olen mukana käynyt silloin kun töiden puolesta mahdollista. Yhteensä on kokeiltu muistaakseni 10 eri lääkettä, osa aiheutti niin pahat sivuoireet, että käyttö loppui yhteen päivään eli lääkkeitten huonoja puolia on kyllä punnittu. Ilman lääkkeitäkin on ollut, muttei sekään toiminut. Itsemurhariski on jo olemassa. Hän ei siis enää puhu voinnistaan kuin harvakseltaan, mutta silloin puheessa vilisee luovuttaminen ja kuolema.

"Kuka maksaa elämäni, minä itse vai joku muu" -kysymyksen esittäjälle:
Tämä on melkoinen isku vyön alle, jos viitataan siihen, että aviomieheni elää valtion tuilla. Hän kokee nimittäin siitäkin asiasta valtavaa syyllisyyttä ja se huonontaa vointia entisestään. Kyseessä on kuitenkin ihminen, joka teki töitä 17-vuotiaasta 33-vuotiaaseen saakka päivittäin. Kuitenkaan nykyisin hän ei kykene työhön,koska ei pysty säätelemään nukkumistaan vaan nukkuu yhtenä yönä 2 tuntia ja toisena 12; ei muista asioita eikä pysty vastaanottamaan negatiivista palautetta hajoamatta täysin. Mikäli kysymyksellä on ajettu takaa joitain muuta, en ymmärtänyt kysymystä.

kaikkiturhathaaveet kirjoitti:

Käy mielenterveyspalveluissa säännöllisesti keskustelemassa, kuntoutuspsykoterapiaa on hankittu, mutta kaatui kolmeen asiaan; kielitaitoon, oikean terapeutin etsintään ja masennuksen saamiseen hallintaan. Meille on sanottu, että oireet kuten itsemurhasta puhuminen on saatava hallintaan ennen psykoterapian aloitusta (nämä olivat aluksi jonkin aikaa hallinnassa, mutta kyseinen lääkitys täytyi lopettaa). Mieheni ei itse osaa sanoa asioihin enää juuta eikä jaata ja on sitten vain entistä masentuneempi kun asiat ei ala toimimaan eli esim sopivaa terapeuttia ei löytynyt noin vain.
Tapaamisissa olen mukana käynyt silloin kun töiden puolesta mahdollista. Yhteensä on kokeiltu muistaakseni 10 eri lääkettä, osa aiheutti niin pahat sivuoireet, että käyttö loppui yhteen päivään eli lääkkeitten huonoja puolia on kyllä punnittu. Ilman lääkkeitäkin on ollut, muttei sekään toiminut. Itsemurhariski on jo olemassa. Hän ei siis enää puhu voinnistaan kuin harvakseltaan, mutta silloin puheessa vilisee luovuttaminen ja kuolema.

"Kuka maksaa elämäni, minä itse vai joku muu" -kysymyksen esittäjälle:
Tämä on melkoinen isku vyön alle, jos viitataan siihen, että aviomieheni elää valtion tuilla. Hän kokee nimittäin siitäkin asiasta valtavaa syyllisyyttä ja se huonontaa vointia entisestään. Kyseessä on kuitenkin ihminen, joka teki töitä 17-vuotiaasta 33-vuotiaaseen saakka päivittäin. Kuitenkaan nykyisin hän ei kykene työhön,koska ei pysty säätelemään nukkumistaan vaan nukkuu yhtenä yönä 2 tuntia ja toisena 12; ei muista asioita eikä pysty vastaanottamaan negatiivista palautetta hajoamatta täysin. Mikäli kysymyksellä on ajettu takaa joitain muuta, en ymmärtänyt kysymystä.

Lue lisää

"kuntoutuspsykoterapiaa on hankittu, mutta kaatui kolmeen asiaan; kielitaitoon, oikean terapeutin etsintään ja masennuksen saamiseen hallintaan.

Itse käyn kuntoutuspsykoterapiassa, voin suositella. On tosi tärkeää löytää oikea terapeutti ja se onkin vaivalloinen vaihe. Onneksi miehesi ei ole siinä hommassa yksin, vaan sinä olet mukana ja jaksat kannustaa ja auttaa ottamaan yhteyksiä.

"Meille on sanottu, että oireet kuten itsemurhasta puhuminen on saatava hallintaan ennen psykoterapian aloitusta "

Siis tuo, että Kelan vaatimusten mukaan ei saa olla "liian sairas" eikä "liian terve" saadakseen kuntoutusta. Itse sain ensimmäiseen hakemukseen hylkypäätöksen, koska psykiatrinlausunnosta tuli vahingossa liian negatiivinen. Olin silloin sairauslomalla psyk.syistä. Sairausloma ei sinänsä ole este kuntoutukselle, mutta sen saamiseksi oli tehty Kelalle tietenkin aika negatiivisia lausuntoja, muutenhan saikkua ei saa. Joten meidän piti psykiatrini kanssa katsoa tarkkaan seuraava lausunto. Se tehtiin muutaman kuukauden päästä ja oli muotoiltu toisin. Olin tosin silloin oikeastikin jo hieman paremmassa kunnossa.

On sinänsä kyllä aivan typerää ja julkiselle psykiatrialle tyypillistä ilmaista asia noin että "oireet kuten itsemurhasta puhuminen on saatava hallintaan" jotta voisi aloittaa psykoterapian. Höpö höpö. Kela voi tehdä omia aika raakoja valikointejaan hakijan kunnon perusteella, mutta yleisesti ottaen psykoterapiaan voi ja pitääkin mennä aivan siinä kunnossa kuin on, oli sitten vaikka itsemurhakandidaatti. Terapian lähtökohta on tunteiden ja ajatusten avoin ilmaisu. Jos miehesi nyt rupeaa pakottamaan itseään "terveemmäksi" ja pidättelemään ja tukahduttamaan todellisia tunteitaan, niin terapialla on huonot lähtökohdat ja tämä teeskentely pitää ensimmäisenä purkaa.

Koko tuossa prosessissa olisi hyvin tärkeää että on hyvä keskusteluyhteys hoitavaan psykiatriin ja muihinkin lausuntojen ym. päätösten tekijöihin. Miten lausunnot ja hakemukset muotoillaan, jotta ne menevät läpi. Olette julkisella. Jos tuntuu ettei palvelu ole riittävää niin voisi ehkä harkita siirtymistä yksityiselle. Se tulee kalliimmaksi mutta voisi kannattaa, kun voi valita sellaisen psykiatrin jonka kanssa juttu luistaa parhaiten ja lausuntojakin voidaan käydä rauhassa läpi. Yksityisellä paneudutaan asiakkaan asioihin eri tavalla kuin julkisella. Onhan yksityisissäkin toki hyvin monenlaista yrittäjää, huonoja ja hyviä.

Minun psykiatrini on yksityinen ja hänen lisäkseen olin ehtinyt tavata jo useampaa. Ei ole samantekevää kuka ne lausunnot tekee. Terapeuttia olen vaihtanut Kela-aikana kahdesti ja nyt olen tyytyväinen. Terapiahan ei ole automaatti vaan perustuu ihmissuhteelle joka on aivan yhtä monimutkainen kuin muutkin ihmissuhteet.

Kela-hakemus on periaatteessa yksinkertainen tehdä eikä vaadi yhtä laajoja ja syvällekäyviä ja henkisesti raskaita tutkimuksia kuin ne mitä julkisella puolella yleensä tehdään jotta mitään terapiaa ylipäänsä harkitaan. Kela-hakemukseen riittää periaatteessa kaksi psykiatrikäyntiä.

Oikean terapeutin hakemista kannattaisi mielestäni jatkaa koko ajan, vaikka se tuntuisikin hyödyttömältä ja raskaalta. Nimittäin sitten kun se oikea terapeutti eli IHMINEN löytyy, kokemus on todennäköisesti miehellesi voimaannuttava jo sellaisenaan. Hänelle tulee jo ensi tapaamisella tunne, että kyseisen ihmisen kanssa voi olla oma itsensä ja puhua rauhassa ja turvallisesti (tai olla puhumattakin, jos siltä tuntuu). Kun henkilökemiat onnistuvat, tutustumiskäynnit ovat jo sellaisenaan alustavaa terapiaa. Näin sanoisin omasta kokemuksesta. Eli jos tapaamisessa tuntuu jokin asia pahalta, ei pidä pakottaa itseään vaan jatkaa etsintää. Pitää luottaa sisäiseen ääneensä. Se puhuu kyllä masennuksenkin alta.

Mainitsit että miehesi on tehnyt valtavasti töitä. Siinähän on jo selitystä siihen mikä on ajanut hänet masennukseen. Hän kuulostaa ihmiseltä joka vaatii itseltään huikeasti. Yhdessä työuupumuksen ja ihmissuhdevaikeuksien (jotka ehkä ovat kasautuneet ja joiden alkukohta voi juontaa kaukaakin) sekä erilaisten - ehkä tiedostamattomienkin - traumojen kanssa ei ole mikään ihme jos hän on nyt kohdassa, josta tuntuu ettei pääse eteenpäin. Mutta hän on kuitenkin nuori, ja se valtava työpanos johon hän on kyennyt on jo merkki siitä että hänessä on paljon sisäistä voimaa. Sekä kyky luottaa toiseen ihmiseen eli sinuun kertoo jo paljon hänen potentiaaleistaan!:)

Se vielä lisäyksenä, että tällä tavalla aloittaessa ensiarvoisen tärkeää on noudattaa rutiinia, koska rutiinin rakentaminen on tässä se pääasia.

Eli jos aloittaa vaikka tuosta esimerkin liikunnasta, niin on tärkeää käydä aina samana päivänä salilla. Jos ensimmäinen päivä on tiistai, niin sitten salilla käydää aina tiistaina, no excuses. Jos jää välistä pakottavasta syystä, niin sitten jää ja ensi viikolla uudestaan. Tärkeintä on, että tiistai on aina salipäivä. Sitten tiistai ja torstai, sitten maanantai, tiistai ja torstai jne.

Ainakin minulla rutiini on auttanut ylläpitämään hyvinvointia tuovia elementtejä elämässäni, mutta nämä ovat tietysti aina yksilöllisiä.

Heh heh.
Lääkärisetä on puhunut.
M*lkku, maailmaa vastaan k*yrpiintynyt surkimus.
Täällä loistaa - omasta mielestään - kuolemattomilla totuuksilla.
"Lääkkeiden tuomaa huumekuormitusta" jne jne
Voi tziizuz mikä molopää surkimus!
Etsi vankka puunoksa metsästä.
Tulen henk.koht.-avustajaksi ilman palkkiota.
Palkintoni on siinä kun näen sinut keinumassa.

Se Viktor Franklin kirja Ihmisyyden rajalla on hyvä, olen lukenut sen.

Suosittelen masennuksesta kärsiviä ja heidän läheisiään lukemaan James Daviesin kirjan Hajalla - onneton totuus psykiatrian nykytilasta. Se kertoo masennuslääkityksen vaikutuksista tehdyistä tutkimuksista ja siitä kuinka suuri vaikutus lääketeollisuudella on siihen miten masentuneita hoidetaan.
http://www.rosebud.fi/2011/kirja_2010.php?ean=9789522603630

Lääkitys voi saada aikaan sen että psykoterapia ei ole niin tuloksellista kuin ehkä voisi olla. Siinä kun on tarkoitus käsitellä tunteita ja lääke juuri turruttaa tunteet. Virallisissa Käypähoito-suosituksissa suositellaan terapian ja lääkityksen yhdistelmää, mutta monet terapeutit ja jotkut psykiatritkin ovat sitä mieltä että lääkityksestä on terapiassa haittaa. Näin ajattelee esimerkiksi psykiatri Marja Vihervaara:
https://www.meillakotona.fi/artikkelit/psykiatri-marja-vihervaara-herkkyys-ei-ole-heikkous

"Jo opiskeluaikana Marjaa järkytti se, miten vahvasti kyse oli lääketieteestä. Itämaiset ajattelutavat olivat vaikuttaneet niin, että häntä kiinnosti ihmisen sielunelämä ja hyvinvointi kokonaisuutena. Lääkefirmojen edustajat kuitenkin marssivat koululle ensimmäisestä vuosikurssista lähtien.

Vuosia myöhemmin Marja piti yksityisvastaanottoa. Hän ohjasi ihmisiä psykoterapiaan, mutta huomasi, että jos nämä samalla alkoivat syödä mielialalääkkeitä, terapiassa ei välttämättä enää ollutkaan juteltavaa.

– Lääke korjasi ahdistusta, mutta samalla se turrutti tunteet. On kuitenkin oleellista, että terapiassa nousee esiin ahdistusta. Se on merkki sisäisistä ristiriidoista, joita pitäisi käsitellä.

Marja asettelee sanojaan tarkasti. Vaikka hän uskoo, että syömme liikaa lääkkeitä, hän painottaa niiden olevan tärkeitä ensiapuna. Moneen sairauteen ne ovat välttämättömiä, ja ne voivat myös suojata ihmistä. Hän kuitenkin miettisi tarkkaan lääkkeiden syömistä etenkin elämän kriiseissä."

Mitä miehesi tilanteeseen tulee, niin minulle tuli mieleen kaikenlaista, mm. se että hän on muuttanut vieraaseen maahan. Se on suuri muutos ja siihen liittyy väistämättä myös menetyksen tunteita. Onkohan hän voinut käsitellä niitä mielessään riittävästi...

Masennuksen syyt ovat tietysti yhtä yksilöllisiä kuin jokaisen ainutlaatuinen elämänhistoria. Tapahtumat saavat eri ihmiselle erilaisia merkityksiä. Monesti me tiedostamme selkeästi vain ne tunteet ja kokemukset joille sosiaalinen ympäristömme ja kulttuurimme antaa nimen ja oikeutuksen.