Uskovissa piireissä todetaan, että oma anteeksianto on tärkeintä, ei toisen ihmisen osoittama anteeksipyyntö niinkään.
Kun uskovaisen perheen lapsi raa'asti henkisellä tavalla kiusasi, ei tullut pyytämään anteeksi, ei senkään jälkeen ole anteeksipyyntöä tullut, vaikka koki hieman myöhemmässä vaiheessa oman kääntymyksen uskoon, kuten vapaissa suunnissa on tapana. Teot ovat olleet niin raakaa henkistä julmuutta, että häneltä itseltään tuskin asia on voinut jäädä ymmärtämättä, olleensa kiusaaja. Se ei ole ainoa tekijä siihen mikä sai minut ihmisenä heikoksi ja haavoittuvaksi....koen kuitenkin sen yhtenä isona tekijänä siihen, että olin pitkään itse toimintakyvytön elämäni suhteen, oli vaikea kohdata suuria ihmisryhmiä, avautua, olla rento, tehdä uusia asioita, olla spontaani ja nähdä asioita positiivisesti, eikä niin, että muut mahdollisesti voisivat olla mahdollisia "vihollisia".
En enää koe olevani niin rikki, jokin tässä sai miettimään asiaa vuosien jälkeen.
Hain uskossa paljon hyväksyntää muilta uskovilta, kokemus on kuitenkin matkan varrelta ollut, ettei minua ole koskaan niin vähän rakastettu ja välitetty kuin juuri uskovien taholta. Miksihän?
Kun uskovaisen perheen lapsi raa'asti henkisellä tavalla kiusasi, ei tullut pyytämään anteeksi, ei senkään jälkeen ole anteeksipyyntöä tullut, vaikka koki hieman myöhemmässä vaiheessa oman kääntymyksen uskoon, kuten vapaissa suunnissa on tapana. Teot ovat olleet niin raakaa henkistä julmuutta, että häneltä itseltään tuskin asia on voinut jäädä ymmärtämättä, olleensa kiusaaja. Se ei ole ainoa tekijä siihen mikä sai minut ihmisenä heikoksi ja haavoittuvaksi....koen kuitenkin sen yhtenä isona tekijänä siihen, että olin pitkään itse toimintakyvytön elämäni suhteen, oli vaikea kohdata suuria ihmisryhmiä, avautua, olla rento, tehdä uusia asioita, olla spontaani ja nähdä asioita positiivisesti, eikä niin, että muut mahdollisesti voisivat olla mahdollisia "vihollisia".
En enää koe olevani niin rikki, jokin tässä sai miettimään asiaa vuosien jälkeen.
Hain uskossa paljon hyväksyntää muilta uskovilta, kokemus on kuitenkin matkan varrelta ollut, ettei minua ole koskaan niin vähän rakastettu ja välitetty kuin juuri uskovien taholta. Miksihän?
Vastaukset 25
Vanhimmat
Uskovien vastaus yleensä tuonkaltaisten kipujen kanssa painiville on että tulee antaa anteeksi ja usein se syy käännetään kiusattuun, ei ole päässyt ylitse ja pyhittynyt pois rikkonaisuudesta, asioista tulee vaieta ja antaa anteeksi, ei saa syyttää...tulee ymmärtää ihmisyyttä ja synnin aiheuttamaa tuhoa, nähdä toinen yhtä suureen armoon. osallisena kuin mihin itse pääsisi anteeksiannon kautta.
Todellisesti kiusattu ei koskaan pääse käsittelemään asioita, vihantunteet pitää tukahduttaa, kaikki normaalit reaktiot ovat vastoin uskovalle määritettyä luonnetta.Jeesus uskovien mukaan muuttaa luonteen...on paljon uskovia jotka ovat myös paljastaneet olevansa pieniä ja epävarmoja, heidät käännytetään pois uskovien taholta, heissä ei uskovien mielestä ole mitään mitä voisi rakastaa.
Ymmärrän aloittajan tuskan. Itse myös kokenut lapsena ja nuorena rankkaa henkistä väkivaltaa. Edelleenkin se sattuu.
Anteeksipyytelyt ovat siinä mielessä turhia, että ne eivät enää tee tehtyjä tekemättömiksi. Asian ydin ei olekaan anteeksianto vaan uhrin jääminen kärsimyksentilaansa. Parempi onkin, ettei tekijä tule vieläpä vaatimaan anteeksiantoa teolleen, jonka seurauksia uhri on kantanut ja joka kulkee uhrin psyykessä ehkä läpi koko elämän.
Jos tekijä helluntailaiseen uskoon tullessaan sai huomenlahjana edes alkeellisen omantunnon, hän voisi sanoa uhrilleen: "Olen pahoillani. Kadun sitä mitä olen sinulle tehnyt. Kuinka voisin korjata tai hyvittää tekoni?" Piste. Ei anteeksipyytelyjä ja -vaatimisia, vaan selkeä asioista "sopiminen", tätä Jeesus opetti. Raamattu ei opeta "anteeksipyytämistä" muilta kuin Jumalalta.
Sitten on toisenlainen anteeksipyyntö-ryhmä: henkilö, joka jatkuvasti "loukkaantuu", "pahoitti niin mielensä kun sanoit noin" (joko aidosti, omaa heikkouttaan, tai sitten ihmisiä hyväksikäyttäen, "pahanmielen" avulla vaatii itsensä jatkuvaa korottamista) ja huuli vapisten vaatii ihmisiä anteeksipyytelemään häneltä. Tähänkään leikkiin ei pidä ryhtyä.
Hän on itse oman mielensä pahoittaja, muut elävät tavallaan.
Miksiköhän? Tämä on ollut tuttua minullekin, mutta nykyisin koirat eivät räksytä ja siat ahdista. On ihmeellistä kun itseään uudesti syntyneiksi ja uskoviksi nimittävät tekevät sellaista joita tekoja eivät tee edes maltilliset muslimitkaan. Syistä tiedän, miksi toinen vieressä istuva ryhtyy muiden mukana pilkkaamaan ja syyttämään. Yksin ei ole hyvä olla sanoo sana, mutta ei ole oikein liittyä niihin vääriin luulouskoviin, laista ja totuuden ihmisistä piittaamattomien seuraan jossa totuus imetään joukolla pois ja jäljelle jää vain hengellinen raato. Jos maailma on julma uskoon tulleille sitä ovat enemmässä määrin ne muut uskovat joita saatana taluttaa kahleissaan. Minä sanon että Jeesuksen kanssa on hyvä olla, mitä niistä lahko-karismaattisista tai homokirkon väestä.
En oikeastaan ole varma mikä sai asiaa miettimään pitkän ajan jälkeen...oliko se lyhyt dokumentti koulukiusatusta pojasta ja hänen tarinastaan, jonka jälkeen itkin...oliko se kun huomasin sanovani asioita spontaanisti ja huomasin toisen eleissä jotain, pelkäsin toisen ottaneen asian ilkeilynä vaikka tarkoitin hyvää...oliko se suru ettei tarpeeksi ollut arvostanut itseään ja antoi muiden talloa ylitse.
Tietää sen tunteen, pelkää sen tulevan jostain nurkan takaa odottamatta...lukossa, sanat eivät tule suusta jopa änkyttää, ahdistus, haluaa paeta ja jäädä pois ihmisten joukosta, halu olla yksin, neljä seinää turvallisuuden tuojina, oma maailma...sulkee kaikki ulkopuolelle....ei itkua, mutta lukittuja tunteita...
Paranemisessa vaikeinta on kestää tunteita, odottaa niiden ohimenoa...kaikki tunteet vyöryvät kuin tsunami...ei ole millä niitä voisi vaimentaa...paraneminen on jopa kivuliaampaa kuin vain hautautua ja laittaa päänsä piiloon...paraneminen on tuskainen prosessi jossa opettelee uudestaan olla ihminen.
Pelkään kiusatuksi tulemista, mutta pelkäänkö enemmän sitä tunnetta...avuttomuuden tunnetta, sitä kun ei kykene itseään edes puolustamaan ja kukaan toinenkaan ei tee sitä puolestasi.
Kuulin, kun he sanoivat jopa siitä"kun se ei edes puolusta itseään" tai jotenkin niin...he eivät tienneet mitä on olla jumissa...he pitivät tyhmänä joka ei osaa edes puolustaa..he eivät tunteneet mitä on ahdistus, mitä on vammautua heidän toimistaan niin sisäisesti, että sydänkin muuttuu lopulta kiveksi.
Mene terveyskeskukseen juttelemaan hoitajan / lääkärin kanssa.
Vaikkakaan asia itse ei tällä poistu, jokin mieltä tasaava lääke voisi olla paikallaan. Ihan totta, en pilkkaa sinua, vaan vastaavaa kokeneena tiedän asiasta jotakin.
Syvä haavoittuvuus ei tällä parane, mutta lievittää henkistä kipua. Ei poista, mutta lievittää. Myös lääkkeet ovat Jumalan lahja ihmisille, kunhan niitä käyttää oikein.
Kipu ei lähde sillä, että ottaa niitä tuplasti siihen nähden, mitä lääkäri on reseptiin kirjoittanut, vaan sekoittaa pään entisestään, mutta jatkuva, mieto lääkitys voi toimia hyvinkin.
Kun kerron ja puran tuntemuksiani täällä...tulkitsetko minun olevan lääkitystä vailla?
En sanonut että olisin turra sillä tavoin nyt, enkä halua tullakaan turraksi...mutta joskus pelkään kiusaamista koska se tuhoaa elämän ja en ehkä enää kestäisi niitä koettelemuksia. Miksi minun mieleni pitäisi lääkkeellisesti turruttaa? Silloin se on kuin vain tila johon jää, eikä ehkä koskaan tarvitse oppia ymmärtämään.
En sinänsä ole mielialalääkkeitä vastaan, joskus ne on vain ainoa keino...en ole varma...olisiko se oikea keino minulle, rikkonaisuudesta pitäisi pyrkiä parantumaan, eikä turruttamaan tunteita tasaisemmaksi, tunteiden myllerrykseenkinhän voi olla syy seuraus toiminto...tietenkin jos ei kestä kaikkea...tänäpäivänä kaikkeen löydetään parannuskeino lääkkeistä, vaikka mieli voisi korjaantua muutenkin.
Olin aikoinaan niin rikkinäinen, että tunsin kovaa, repivää, fyysistä kipua rinnassani. Tätä kesti vuosia. Yritin turruttaa sitä alkoholilla ja muilla väärillä valinnoilla. Kun raitistuin, tuskaani helpottamaan määrättiin lääkkeitä. Kokeiltiin monenlaisia, vääriä. Lopulta löytyivät oikeat mielialalääkkeet.
Sinä ja minä emme ole samanlaisia. Ilmaisin mielipiteeni siltä varalta, että saattaisit kokea sen hyväksi. Jos et, unohda koko juttu. Mutta ehkä joku muu tuli autetuksi neuvostani.
Ok. Kiitos mielipiteestäsi, ja ihan hyvä neuvona sekin.
:)
Ystävystyin aikuisiällä uskovan ihmisen kanssa, ymmärrän olleeni itsekin raivostuttava...mutta hän tuntui aina olevan täynnä ymmärrystä muita ja elämää kohtaan. Luotin ja kerroin asioitani, elämäni suruja...aloin huomaamaan, että ymmärrys loppui minua kohtaan, joskus kohtasin jopa tahallista ilkeilyä...en ehkä monia asioita ymmärtänyt selkeästi oman rikkonaisuuteni tähden, mutta...jotenkin kuin hän olisi tulkinnut kaikki asiat hyvin negatiivisesti minua kohtaan, esimerkiksi ilkeily älykkyyttäni ja ymmärrystäni kohtaan, oli naljailua, vihastuin häneen usein ja tunsin siitä syyllisyyttä... Hänkin luuli minua liian typeräksi huomaamaan sitä ja hänkään ei koskaan välittänyt korjata tilannetta, ei kuin olisi kiinnostanut...välirikko oli dramaattinen ja hän halusi nöyryyttää minua...en ole selvinnyt siitäkään vielä, miten voi luottaa koskaan uskoviin enää kun kerran on tehnyt niin...että on luottanut toiseen täysin ja toinen onkin...ei koskaan ollut ystävä. Pelkään usein etten toivu siitä koskaan, en ole toipunut siitä, koska itken sitä ja se aiheuttaa minussa kärsimystä...pelkään että toinen halusi vain kauttani kostaa jotain ja olin vain väline.
puukko selässä kiusaajalla huono olo
Avaa tuo metafora, en ihan ymmärrä?
Huomioi että minulla on oikeus pohtia asioita, en ole ihmisten nimiä tuonut palstalle, eikä tarkoitus ole heitä vahingoittaa...kerron mitä tunnen ja miten olen kokenut asiat...minua et saa syyllistymään kirjoittamalla puukoista selässä...toki sinulla on mielipiteen oikeus kuten minullakin.
Ensimmäisessä kertomassani tapauksessa tavallaan ymmärrän että ihminen toimi rikkinäisen ihmisen mukaan...on ollut myöhemmässä tapahtumassa vaikeampi käsittää ajatusta että joku pitkällä tähtäimellä suunnittelisi nöyryyttää...rakentaisi luottamuksen tarkoituksellisesti...se on ollut suurempi pettymys, koska toisesta on itse välittänyt ja se luottamus ja ystävyys joka on tosin valheellisesti rakentunut, mutta kuitenkin itselle ollut totta silloin omalta osaltani...joskus elätteli toiveita jostain kumman syystä että kyseinen ihminen jonain päivänä ilmaisisi haluavansa olla ystävä ja ottaisi yhteyttä, oli valmis anteeksiantoon ja on vieläkin, on valmis uskomaan jotain toista kuin se mitä asiassa näkee...mutta ymmärtää kuitenkin että ihminen joka toimii pelkästään motiivina lynkata...sellainen ihminen ei koskaa tule mitään tai koskaan katumaan...joten... On halunnut uskoa viimeiseen asti hyvää, mutta kun kaikki asiat puhuvat sitä vastaan ja se omien haavojenkin parantuminen on kiinni myös siitä että ymmärtää asioista totuuden. Ymmärtää että kyseinen ihminen voi olla myös kaiken sen kautta vaarallinen.
Luottamuksen se on vienyt, varsinkin uskoviin ihmisiin.
Sen opin hellareissa ettei heidän elämänkatsomukseensa kuulu katuminen,anteeksipyyntö uhrilta,vain uhrin syyllistäminen ja kiusaajan paijaaminen.Kiitos aloittajalle,tuot esiin erittäin tärkeän asian.
Vaikka kyseinen ihminen ei koskaan ollut sielunhoitaja ja ei itseäänkään tuskinpa sellaisena pitänyt, ystävyyden valta-asetelmat olivat muodostuneet sellaiseksi, toinen oli "täysin ehjä" tai antoi ymmärtää että hän on kuuntelija asioille ja hänellä oli tietoa mitä minulla ei ollut.... ja minä toin asioita, toinen ei koskaan antanut itsestään mitenkään sellaista, minkä kautta voisi olla haavoittuva, kun taas itseni asetin hyvinkin haavoittuvalle paikalle.
Se toisaalta antaa perspektiiviä vallankäytöstä uskonnollisissa liikkeissä, jos ajattelee kohupastoreita mitä on paljastunut ja miten ovat toimineet ja kuinka heikoksi tehdään sielunhoidettavan asema, ja se tuho...niistä jää ikuiset arvet, moni ehkä pettyy kokonaan uskoon ja Jumalaan, asioihin mihin luotti, eivät ehkä olleetkaan niinkuin...
Ikävintä on asiassa ja mitä on vaikea ymmärtää se tietoinen henkinen pahoinpitely mitä hän luultavasti suoritti, sen tietoinen päämäärä on ikävintä ja lisäksi, kun hän tiesi aiemmista rikkonaisuuksistani...henkinen pahoinpitely oli jonkintyyppinen pään sekoittaminen jutuilla, arvoituksilla, se ikäänkuin sisälsi uskonnollista problematiikan ratkaisuja, keskustelussa alkoi pienten asioiden merkitykset korostua...ja ihminen täysin tunnekylmästi kuin olisi "pudottanut minut kuudennesta kerroksesta maahan"...ymmärrän nyt ettei ystävyydessämme tainnut olla mitään normaalia tai siksi kutsuttavaa....kun hän huomasi onnistuneensa, hänen työnsä oli täytetty ja hän katosi elämästäni, ikuisiksi ajoiksi eikä se häntä haittaa, sitä paitsi hän varoitti aikoinaan itsestään, en halunnut sitä uskoa...hän vain halusi tehdä sen, ehkä hän katsoi oikeudekseen, hän ehkä halusi antaa omalla tavallaan minulle opetuksen...mutta se että se vaatii vuosien suunnittelun jollain tasolla....on hyvin kummallista, en olisi voinut uskoa että sellaiseen voi elämässään törmätä.
Koen itseni tapauksen vuoksi koe-eläimeksi, johon pistetään jotain "täytettä" ja katsotaan mihin se johtaa, seuraukset, ne eivät kiinnosta, ikäänkuin olisin yksi koe-eläin tuhansien joukossa, ja toinen leikkii jumalaa.
Tai sitten se mitä hän löysi, oli savi, jonka voisi muotoilla, näyttää sille savelle vain virheet...jos saven näkee hyödyttömänä, sen voi heittää poies, vikavalu.
Ja olen vieläpä murheellinen hänen puolestaan, että se oli vikavalu... Toivottavasti hän ei löydä toista savea matkallaan, minkä heittää nurkkaan ja rikkoa, kun se ei muotoudu oikeisiin mittasuhteisiin.
Joku porukka oli vienyt apteekista hakemani resepti lääkkeet kaapiistani kateissa kilprauhaslääke ja 60tbl toisesta lääkepakkauksesta . Suvun tai tuttupiirin juopponarkit ilm, asialla. Vainoamiminen ja vihanpito ollut koko elämän aikuista rääkkiä eri muodoissa kuristuksineen ja kiristyksineen eri uskonlahkojenntoimesta. Poliitikoillako niiin suuri valta maassa että ovat oikeutettuja kumoamaan lääkärin määräämät hoitoon tarkoitetut lääkemääräyksekin?
Kuinka alkuseurakunta käyttäytyvät toisiaan kohtaan. Ei sortanut vaan olivat veljiä keskenään. He kokivat mitä usko käytännössä vaikuttaa, aistivat hengen yhteyden ja sen tuoman lämmön yhteenkuuluvaisuuden. Heillä oli terveet neuroverkot.
Onnea sinulle siihen veljesten väliseen neuroverkkoiluun. 😊
En kyllä ymmärrä mitä kommentillasi kyseiseen aloitukseen haet 😀 mutta ilmeisesti jotain aivokytkentöjä ja piuhoja pitää asentaa...se on vähän kuin lamppujen asennus oikeita piuhoja laitella paikoilleen...jos ei asennu ja valot syty, niin Jumala heittää jätteenä kaatopaikalle.
Huomaan ettei ole lamput syttyneet. Rukoilen sinunkin puolestasi, että Jeesus pistää piuhat paikoilleen, että tietokoneen neuroverkot hurahtaa käyntiin ja Kristus-valo kirkastuu. Se on ainoa pelastus eikä maksa mitään.
Sama se sinun typerille tuomioillesi 😘 moiskis.
"Luottamuksen se on vienyt, varsinkin uskoviin ihmisiin."
Ei yhden mätämunan vuoksi kannata kääntyä kaikkia uskossa olevia veljiä ja siskoja vastaan. Uskon, että pitkän elämäsi aikana tulee vielä vastaan monia kunnollisia uskovia, joiden sydän ja arvot ovat oikeasti paikallaan.