Hei!
Olen itse luopunut ko.lahkosta ja olisin kiinnostunut kuulemaan kokemuksia miten olette kokeneet elämänne luopumisen jälkeen? Onko ahdistuneisuutta jatkunut kuinka kauan? Miten olette selvinneet, yksin vai ystävien avulla, vai oletteko hakeneet ammattiapua? Mitä ja mistä, jos olette hakeneet ja kuinka kauan esim terapiassa käyntinne on kestänyt? JA TÄRKEIN, voiko tuosta traumasta päästä koskaan eroon, vai onko sukulaisten ym vihjailut väärässäolemisesta aina ahdistavia?? Olen niin yksin näiden kokemusten kanssa että huudan nyt apua täältä...
En tiedä mitä teen!!
Olen itse luopunut ko.lahkosta ja olisin kiinnostunut kuulemaan kokemuksia miten olette kokeneet elämänne luopumisen jälkeen? Onko ahdistuneisuutta jatkunut kuinka kauan? Miten olette selvinneet, yksin vai ystävien avulla, vai oletteko hakeneet ammattiapua? Mitä ja mistä, jos olette hakeneet ja kuinka kauan esim terapiassa käyntinne on kestänyt? JA TÄRKEIN, voiko tuosta traumasta päästä koskaan eroon, vai onko sukulaisten ym vihjailut väärässäolemisesta aina ahdistavia?? Olen niin yksin näiden kokemusten kanssa että huudan nyt apua täältä...
En tiedä mitä teen!!
Vastaukset 41
Vanhimmat
Hei!
Pysy vahvana ja usko itseesi. Kellään ulkopuolisella ei ole oikeutta väittää sinun olevan väärässä. Sinun täytyy nyt vain uskoa itseesi.
... kaipaisin vertaistukea tms.. Kokemuksia että tästäkin voi selvitä, ja että miten olette selvinneet!! Että osaisin itsekin rakentaa elämäni uudelleen tekemättä pahempia virheitä mitä tähänmennessä olen tehnyt!
uskaltanut erota tästä lahkosta. Sydämestäni en oo edes uskomassa, mutta käyn tavan vuoksi seuroissa. Pelkään, miten läheiset suhtautuvat, jos kiellän uskon. Mulla on samassa tilanteessa olevia vl-kavereita, jotka vain tavan vuoksi käyvät seuroissa.
En tiedä, onko oikein tämä, ettei kerro totuutta.
näyttelee olevansa uskovainen.
Tuntuu, että tämä on parempi vaihtoehto, sillä nyt ei tarvitse kuunnella syytöksiä, ei ikäviä saarnoja helvetin tulista jne.
Mutta, mä en saa pitää hauskaa. en saa kuunnella musaa, josta pidän. sunnuntait on käytettävä seuroissa istumiseen(ainoita päiviä, jolloin olisi vapaata).
Kertokaa, kandeeko mun ja mun kavereiden (n 10kpl) kieltää julkisesti usko.
Se on ainaki selvää, että jos yksi kieltää, muiden on helpompi tehdä perässä.
Mutta kuka meistä tekee ensin, sitä ei tiedetä.
Kertokaa pliis ex-lessut ohjeita, miten olette pääässeet irti uskosta ja pelotteluista ym, vai ootteko päässeet. Mitä apuja olette joutuneet käyttämään selviytyäksenne.
Hei Vl-Kisu!
Minusta on ymmärrettävää että sinä siellä arjen ristipaineissa koetat luovia parhaasi mukaan. Varsinkaan nuoren ihmisen ei ole helppoa osoittaa tietoisia ympäristöstä poikkeavia valintoja silloin kun kasvatus on niin voimakkaan yhdenmukaistava kuin se vanhoillislestadiolaisuudessa on. Anna itsellesi rauhaa ja aikaa, hanki tietoja asioista, mieti mitä mieltä ihan itse lopulta asioista olet ja millainen sinä itse olet. Mistä haaveilet. Mitä sinulle merkitsee hyvä elämä. Kokemukseni on että jos lähtee yhteisöstä ikään kuin toisten kanssa kimpassa, perustelematta itselleen asiaa kunnolla, saattaa olla joidenkin vuosien kuluttua vähän heikoilla. Teetpä ratkaisusi suuntaan tai toiseen, on tärkeää pitä mielessään että tekee rehellisesti ja sydäntään kuunnellen.
Ja niin, omille unelmilleen on syytä olla uskollinen. Jos voi kuoleman hetkellä sanoa että edes yritti olla uskollinen omille unelmilleen ja arvoilleen ja eli niiden mukaan aitoa omaa elämää, silloin voi lähteä levollisesti.
Toivotan lämpimästi sinulle mitä parhainta jatkoa: löydä oma polkusi, mikä se sitten onkin!
Paula E.
Omalla kohdallani lähtö tapahtui siirtyessäni opiskelemaan pois kotipaikkakunnalta. En vaan hakeutunut vl:n seuraan.
Asian todellinen tilanne selvisi vanhemmilleni vasta kun en lähtenykään perheen mukana Suviseuroihin.
Kyllähän minua vanhempien taholta "rakkaudella neuvottiin" muutaman kerran eli jonkinlaiset perheensisäiset hoitokokoukset pidettiin.
Sellainen suhde vl-liikkeeseen on jäänyt,että seurailen esim. näitä keskusteluja.
Sana luopuminen kertoo kaiken asenteestasi ja populistisella ilmaisulla lahko on hyvin on vähättelevä ja alentava merkitys, varsinkin kun kyseessä on ollut syvästi merkittävä taustakontekstisi.
Mitäpä suret kun aivan itse olet lähtenyt keskentekoisena kylmään maailmaan, haikeasti taakse vilkuillen. Älä haikaile mennyttä, jos se ei ollut edes minkään arvoistakaan, tai mieti olikohan sittenkin.
Kyllä sulle kaukaloita köytyy muualtakin ja evästähän on tarjolla, mutta kestääkö vatsa.
"Sana luopuminen kertoo kaiken asenteestasi ja populistisella ilmaisulla lahko on hyvin on vähättelevä ja alentava merkitys, varsinkin kun kyseessä on ollut syvästi merkittävä taustakontekstisi."
Just joo! Syvästi merkittävä, pahaa ahdistusta tuova.. siitäkö pitäisi nauttia? Sisältäpäin niin mätä lahko, oppia vastaan elävien joukko.
"Mitäpä suret kun aivan itse olet lähtenyt keskentekoisena kylmään maailmaan, haikeasti taakse vilkuillen. Älä haikaile mennyttä, jos se ei ollut edes minkään arvoistakaan, tai mieti olikohan sittenkin."
Mitäpä niin vilkuilen.. Vilkuilen vain ja ainoastaan sitä pahaa mitä olen joutunut kokemaan, minkä kanssa joudun elämään lopun elämäni. (tästä saan vl:ltä leiman, että olen katkera!) Olen ylpeä itsestäni, että pystyn sanomaan oman mielipiteeni! Että pystyn seisomaan omien sanojeni takana, että vastaan itse omista teoista! (tästä vl:t sanovat että olen omavanhurskas!)
Miksi pysyisin sellaisten ihmisten joukossa, jossa minua pilkataan oman taustani takia? Miksi??
Haluaisitteko itse kuulua joukkoon, jossa teitä pilkataan ja alistetaan? Se ei _todellakaan_ ole minkään arvoista! Enkä haikaile niitä aikoja, vaan tunnen suurta tuskaa, miksi olen joutunut uhriksi moiseen lahkoon!
"Kyllä sulle kaukaloita köytyy muualtakin ja evästähän on tarjolla, mutta kestääkö vatsa."
Aivan niin, en oikein ymmärrä haluatko pilkata vai miten olet tuon viimeisen lauseesi tarkoittanut, suomennapas vähän ajatustasi näin tyhmälle...
"Sana luopuminen kertoo kaiken asenteestasi"
...
Mitä se kertoo asenteesta? Eikö se ole fakta, että kys. hlö on _luopunut_ lestadiolaisuudesta? Mitä "asennetta" siinä on?
Jos muusta maailmasta syrjäytyneessä uskonyhteisössä - siis lahkossa - kasvanut ja elänyt henkilö luopuu vanhempiensa ja sukulaistensa uskosta ja elämäntavasta, ja kokee itsensä sen jälkeen täällä "maailmassa" yksinäiseksi, orvoksi ja vieraaksi, niin mitä ihmeen "haikailua menneeseen" se on?
Nimimerkkisi on "Entinen 2". Jos tuo tarkoittaa että olet itse myös ex-lesto niin luulisi että sinä myös exänä olisit sen orpous/yksinäisyysvaiheen kokenut. Jos itse löysit lahkostasi irtaantumisen jälkeen heti oman paikkasi ja kaukalosi, niin sinulla on ollut tuuria matkassa.
Kah ku mun vaan on jotenkin vaikea uskoa että olisit ex-lesto itse. Jos olisit niin ihmettelenpä asennettasi. Kyllä elämä voi olla helvetin vaikeaa jos joutuu yksin yrittämään elämää sen jälkeen kun on ensin koko alkuelämänsä kasvanut eristettynä kaikesta mahdollisesta. Sitä voi olla kuule ku avaruudesta tipahtanut. On vaikea löytää mitään yhteistä kenenkään kanssa jotka eivät ymmärrä menneisyyttäsi. Puhutaan eri kieltä, ei ymmärretä toisiaan.
Myös lapsuudesta asti sisäistetyt pelot ja uhkakuvat kummittelevat hyvin pitkään, pahimmillaan loppuelämän, taustalla, vaikka rationaalisesti ajatellen niiden ymmärtäisikin olevan vain kasvatuksen ja vanhempien elämänkatsomuksen aikaansaamia. Ei sitä kuule ihan niin vain uskosta luovutakaan. Se on pitkä prosessi.
Mut kerropas nyt mistä moinen asenteesi?
En suostu milloinkaan sanomaan Luterilaista synnyinilmastoani lahkoksi ja olen tosi kiitollinen kodilleni ja sen kristilliselle kasvupohjalle juuri sen antamista avartavista näkö ja ajattelualueista, ajatteluelimistä, jotka asioita sivuamattomilta puuttuvat kokonaan.
Perheemme oli suuri, mutta ompahan perheelläni ystäviä, vaikka yhteisöön ei kuulutakaan. Vaatimuksia ei ole kaikunut, ehkä varovaisia, ystävällisiä kutsuja silloin tällöin.
Vaikka omat rajoitteet parhaaksemme olivatkin niin ei meitä pullossa kasvatettu. Tutuista rasististisista haukuista olen saanut tarpeekseni, joten niitä en halua loukkaavina kuullakaan.
Kunnioitan suuresti heikon uskovaisen ihmisen nykymaailmassa ylivoimaisen vaikealta näyttävää kasvattajan roolia. Kaikkihan sen tietävät että suurille perheille on suomessa tilaa ja tarvettakin, joten se ei se ole häpeällistä.
Jos meillä (vl lapsilla)on ongelmia niin ei ne aina kasvupohjasta johdu, mutta toisinkin voi tietysti olla. Hautomalla ja syyllistämällä itseään tai läheisiä ei mikään etene.
Elämä on niin ainutlaatuista tavaraa ettei kannata katkeruuden tai syyllistämisen viedä itsään ahdinkoon.
Jokapäiväinen vilpitön rukous, varsinkin heikon ja ruman hetken tullessa, on hyvä lääke. Elämässä on jokin suurempi tarkoitus kullakin, joten on turha kompastella lillukanvarsiin, kyllä asiat valkenee kun toteutat sen nöyrästi, vilpittömästi ja parhaalla tavallasi, sinä elämään kutsuttu.
Niin, jokaisella meillä on oma kokemus perheestä ja sen vaikutuksista. Itselläni ei ole se ihana lapsuuden rakastava koti takana, mutta ymmärrän jollakin tasolla vanhempieni käyttäytymisen. Tosin prosessini on vielä kesken.
"Perheemme oli suuri, mutta ompahan perheelläni ystäviä, vaikka yhteisöön ei kuulutakaan. Vaatimuksia ei ole kaikunut, ehkä varovaisia, ystävällisiä kutsuja silloin tällöin."
olet onnellisessa asemassa, ja toivon itsekin olevani joskus sinunlaisessa asemassa, mutta nyt, vasta eronneena vl-piireistä, tuntuu että olen kaikille vain se pahanmielen aiheuttaja, siitäkin syystä, että minulle suoraan sanotaan omasta valinnastani, että se on väärin. Tämä taas aiheuttaa itselleni ahdistusta, ja tulee tunne, että en itse halua pitää yhteyttä ihmisiin, jotka eivät puhu enää muusta kun siitä että erosin. Siis, haluaisin olla ystävä, mutta omat vaikeudet ovat niin pinnassa, että koen helpommaksi olla yksin, jos minua kohdellaan siten miten edellä kerroin.
"Vaikka omat rajoitteet parhaaksemme olivatkin niin ei meitä pullossa kasvatettu. Tutuista rasististisista haukuista olen saanut tarpeekseni, joten niitä en halua loukkaavina kuullakaan."
Aivan, on helppoa ymmärtää se ns. normaali pilkka, mutta kohdallani ei ole kyse ainoastaan tästä, vaan on paljon pahempaa taustalla.
"Jos meillä (vl lapsilla)on ongelmia niin ei ne aina kasvupohjasta johdu, mutta toisinkin voi tietysti olla. Hautomalla ja syyllistämällä itseään tai läheisiä ei mikään etene."
Ei niin kaikki sieltä, mutta suurin osa kohdallani kumminkin. Olen verrannut joskus omaa taustaani samaksi kuin esim. alkoholistiperheessä lisänä lestadiolaisuus. Tarkoitan sitä, että usko on tuonut toki hyvää, mutta myös jos sitä ei olisi ollut, niin emme olisi joutuneet kärsimään niin paljoa. Olisi ollut useampi vaihtoehto elää...toivonmukaan ne olisivat olleet parempia mitä sain lapsuudessa kokea, mutta niin...enhän voi tietää, mitä se silloin olisi ollut. Siis turha jossittelu syrjään, ja keskityn nyt vain siihen mitä oikeasti koin ja käyn ne läpi ja olen vahvempi ihmisenä kuin koskaan!!
"Jokapäiväinen vilpitön rukous, varsinkin heikon ja ruman hetken tullessa, on hyvä lääke."
Olen samaa mieltä, kiitos tästä!
Pakko myöntää että hätkähdytti miten tylysti ja epäkristillisesti sinä vastasit toiselle, joka kyseli vertaistukea täällä. Jos et kykene antamaan toiselle tukea, yritä toki kuitenkin olla lyömättä toista. Sen asian luulisi ymmärtävän vanhoillislestadiolaisenkin, se on alkeellisinta inhimillisyyttä.
Paula
En ole uskovainen millään muotoa, vaan tavallinen syntinen liberaalin maailman kasvattama pakana.
Mutta ulkopuolinen näkee asiat usein kirkkaammin. Tämän aloitteen alla olevat mielipiteet ovat uskomattomia.
Kuinka kukaan voi toiselta riistää omaa ajattelua, omaa tahtoa tulevaisuuteen, halua omaan tahtoon.
Uskottoman ihmisen elämä on rankka. Se on täynnä pettymyksiä, yksinäisyyttä, turhaumia...mutta se on sentään OMA.
Ja muistutuksena: kyllä meidän syntisten pakanoidenkin maailmassa toista autetaan. Olemmehan ihmisiä mekin.
Eli rohkeasti ja ylpeästi vain mäkiä päin!
Mukavaa pääsiäistä niin uskovaisille kuin synnissä rypevillekin!
On aika hassua, että kellään ei ole neuvoja....
Odottelen kaivaten niitä vieläkin..
No minä vastaan vaikka en lestadiolaisesta kodista olekaan. Oon helluntailaisesta perheestä, joka oli aika syrjäytynyt muusta maailmasta. Elämä pyöri periaatteessa aika pitkälti sen kiihkoilevan uskon ympärillä ja Jeesuksen toista tulemusta odotellessa.
Oikeastaan tämän linkin keskustelussa kerron aika paljon niit omia ongelmiani joita kohtasin uskosta luopumisen jälkeen. (nimim. Pakana)
http://keskustelu.vapaa-ajattelijat.fi/read.php?f=3&i=10007&t=6605#reply_10007
Minä en ole mitään terapiaa kuitenkaan tarvinnut joten siihen en osaa sanoa mitään. Loppujenlopuksi luulen että aika hyvin pääsee eteenpäin elämässään jos löytää muita luopioita, joiden kanssa voisi asioita jakaa ja tukea toisiaan.
Et kertonut että mitkä asiat tarkasti ottaen sinulle aiheuttaa ongelmia? Mitkä asiat koet kaikista ongelmallisimmiksi? Sitä on vähän vaikea sanoa mitään kun ei tiedä mikä se sinun suurin ongelmasi on. Vähän paha alkaa neuvomaan. Kerrotko vähän enemmän itsestäs?
Voisin kertoakin..
Ensinnäkin ongelmani ei ainoastaan johdu uskosta, vaan lapsuudenkotini ilmapiiristä, jossa äiti oli uskovainen ja lapset (14 kpl) kukin vuorollaan punnitsi omaa elämäänsä ja teki ratkaisunsa joskus yläasteen tietämillä, ollakko vaiko eikö olla lestadiolainen. Isäni oli erotettu lestadiolaisuudesta (syynä synnillinen käytös,josta ei tehnyt parannusta), jonka vuoksi meitä lapsia syrjittiin koulussa ja heidän (uskovaisten) piireissään useita vuosia. Tämä on jättänyt jälkensä minuun syvälle.
Tuosta ilmapiiristä sen verran, että äitini oli hyvin väsynyt kaikenaikaa, ja ei jaksanut hoitaa ja rakastaa meitä lapsia tarpeksi(kärjistetysti). Jouduimme itse kasvattamaan toisemme.Tosin, opimme myös sen, että mistään pahasta ei saa puhua kellekkään! Se on suurin virhe, minkä kanssa joudun tekemään todella töitä tänäpäivänä. Isä oli kokoajan töissä tai omilla retkillään, eli vanhemmuus puuttui lapsuuteni kodista. Tämän takia itselläni on "läheisriippuvuus" sekä muita masennukseen liittyviä oireita joita hoidan terapian avulla.
Mietin nyt, että olisiko mitään paikkaa muuta terapian lisäksi, jossa voisin saada tukea ja erityisesti kohdata vertaistukea. Onko sätissä tms mahdollista keskustella nimettömänä...tai onko joku järjestö, joka järjestäisi kursseja tms.. Tämä palstakin riittäisi aluksi, jos vain olisi joku, joka oikeasti olisi kokenut samankaltaista kuin minä, ja olisi halukas kertomaan omat kokemukset ahdistuneisuudesta ja siitä ylitse pääsemiseen!
Kiitos jo etukäteen!!
Voimia sinulle Yksinäinen ex.
Olisi tavallaan paljon puhuttavaa, mutta kun tuntuu siltä, että minun ajatukseni eivät kuitenkaan auttaisi, eivätkä ne auttaisikaan. Mutta sinä puolestasi autoit minua näillä kirjoituksillasi.
Voimia sinulle.
Minä huomaan, että olet yhtä arka kuin minäkin.. Mutta toivoisin, että jakamalla oman kokemuksesi auttaisit minuakin... ja kenties montaa muutakin!
Voimia sinullekin!
Ps:Ole rohkea ja jaa kokemuksesi täällä!
Kiitos, mutta en voi. Minä en voi kirjoittaa mitä olen kokenut ja mikä hämmentää. Se ei edes auttaisi ketään. Mutta kiitos sinulle.
voin pari juttua kirjoittaa:
Serkkuni kanssa Oulussa autolla, hän yhtäkkiä panee itsensä matalaksi, ettei näkyisi. Miksi; xxx(maallikkosaarnaaja,arvostettu) tuli autollaan vastaan!!!
Serkkuni on tänä päivänä arka ja omissa oloissaan oleva.
Kauhulla muistelen yöseuroja ja transseja, mitä siellä nähtiin. Miljoona kertaa kysyin äidiltäni, koska mennään kotiin.
Saarnamiehen perversiot, kaunis vaimoni kertoi kokeneensa vierailun yhteydessä, samoin itse paikalla ollessa.
Järki on kasvanut myöhemmin ymmärtämään lestojen huuhaan, joten olen jotenkuten päässyt eroon heidän "ainoasta" opistaan.
Jotenkin kuitenkin en en hyväksy "pakanuutta".
Se jotenkin taistelee eettisyytä vastaan.
Hei XVL,
kiitos ajatuksistasi ja suorastaan hätkähdyttävistä muistikuvistasi. Tuttua täälläkin.
Yksi juolahdus vielä: sanoit päässeesi irti yhden opin mallista, mutta et tunne vetoa ateismiinkaan. Toki on paljon muitakin tapoja ymmrtää ihmisen osa täällä maailmankaikkeudessa. Ei pidä alistua niin lestadiolaisten kuin Suomessa monien muidenkin suosimaan mustavalkoiseen, dikotomiseen ajatteluun. Joko-tai -ajattelu on kovin hedelmätöntä ja yksiulotteista. Maailmassa ja sen ymmärtämisen tavoissa on rikkaita värejä ja loputtomasti löydettävää viisautta ja syvyyttä.
Onnea ja iloa sinun matkallesi.
Paula E.
vastauksestasi.
Luokittelen itseni lähelle "valtionkirkkoa".
En hyväksy kaikkia heidän oppejaan, mutta noudatan useita heidän oppejaan.
Minusta parempi kuin islam, katolisuus ym.
Minulla on juuri samanlaisia kokemuksia. Olemme joutuneet samoihin aikoihin vaikeuksiin. Kertomasi tuntuu niin tutulta kuin tuntisin sinut ja sinun ystäväsi. Etunimesi ja synt.kuntasi nimi ja tyttönimesi päättyy samaan kirjaimeen? Eikö?
Minun osoitteeni
[email protected]
Pitkä, pitkä oli tie, ennenkuin aurinko paistoi minun risukasaani vaikean ratkaisuni jälkeen, yksinäinen ex. Näinä päivinä on tullut täyteen 15 vuotta, kun erosin vl-liikkeestä. Nämä ovat olleet henkisen murenemisen ja jälleen eheytymisen vuosia; vain läpeensä haavoitetusta on voinut tulla haavoittumaton.
Tärkeintä on sinun muistaa, että kaikesta huolimatta olet Herran kädessä, eikä hiuskaan katkea päästäsi Hänen tietämättään. Hän pitää huolta taivaan linnuista ja kedon kukkasista, miksei siis myös sinusta! Niin yksinkertaista se on :)
Uskokaa synnit anteeksi, niin saatte Jumalan rauhan tunnollenne ja tuo kauhea katkeruus häviää. Sillä tavalla pääsette kerran taivaan Kotiin.
Olet täysin naurettava tuon "tee parannus" vl-fraasisi kanssa.
Olen kymmenen vuotta vanhempieni kuoleman jälkeen jo lähes pystynyt antamaan heille anteeksi tuon fraasin tuottaman turvattomuuden arven.
USKONTO JA PSYKOLOGIA ON ERI ASIOITA.
"Kauhea katkeruus" ei häviä parannuksen teolla.
Lapsensa ehdollinen hyväksyminen on pahinta ,mitä voi vanhemmat voivat tehdä.
"Lapset ovat jumalanlahjoja ja kaikki lapset ovat yhtä rakkaita olivat he vammasia tai ei"-fraasi pitää varmaan paikkansa,mutta ei päde enää jos lapsella onkin rakastava Jumala vastoin vl:en ankaraa ja tuomitsevaa Jumalaa.
rakas ystävä.
Me uskomme syntimme anteeksi. En yhtään epäile etteikö syntini olisi anteeksi annettu minulle.
Taivaan kotiin olen menossa.
Se väkivalta, mitä vl-liikkeessä on, on se ongelma, joka ei jätä rauhaan, kun siinä on joutunut niin kauheita kokemaan. Millä tavoin voisi siitä irti päästä, kun ne haavat on syvällä psyykessä, mielessä? Sitten kun vl-liike tunnustaa syntinsä, tekee parannuksen, muuttuu ja pyystää jäseniltään anteeksi, sitten vasta voi sen jäsenet rauhan saada. Siitä tässä on kysymys.
Ehkäpä heitit tuossa tahtomattasi yhden käytetyimmistä hokemista, joita entiset vl-uskovaiset saavat kuulla milloin kysymyksen muodossa tai pahimmillaan oletettuna itsestäänselvyytenä.
Kyllä vl-yhteisöstä voi lähteä ilman katkeruuttakin. Itse lähdin ilman sen kummempia ahdistumisia ja katkeroitumisia. Minua ei kohdeltu huonosti, alentuvasti tms. ratkaisuni takia. Lähipiirissäni omia valintoja kun pidettiin aikuisuuteen kuuluvina perusarvoina.
Vl-yhteisö toimii parhaimmillaan kuin perusvanhemmat murrosikäiselle. Antavat tarpeeksi selkeät arvot, joita on helppo ajatella, kyseenalaistaa ja vastustaa tarvittaessa. Sain kiinni hyvin nuorena mihin minun olisi kasvettava, mikäli aikoisin liikkeen piirissä olla. En halunnut kasvaa noihin arvoihin, koska arvot eivät sopineet minulle.
Rauha ihmisellä voi olla sen vuoksi että on rehellinen itselleen ja uskoo ja elää niin kuin todellisuudessa uskoo. Minua lähtö helpotti, mutta ei katkeroittanut tai tehnyt levottomaksi.
Minua on helpottanut ajatus..."Vl:llä on uskonsa ja perinnäissääntönsä ja ne koskevat vain heitä. He saavat rakentaa omat "sellinsä" ja tuomiovaltaa ei yhden yhdistyksen väki käytä maailmassa."
Hei nimim. Maailma on suurempi kuin SRK
Kiitos mainiosta kommentistasi! Juuri tuo sama ajatus auttoi ja rohkaisi itseänikin aikoinaan, ja tuli ihana vapauden ja onnen tunne. Se on osoittautunut kestäväksi. Vähän sama huomio on sarkastisesti Sinuhessa: "Egyptin jumalat eivät vaikuta Kreetalla, täällä on eri jumalat...".
Ja muuten, ranskalainen nobelkirjailija André Gide on sanonut: Kuunnelkaa niitä jotka etsivät totuutta, mutta varokaa niitä jotka ovat sen löytäneet.
Paula E.
Olen myös luopunut lestadiolaisuudesta joitakin vuosia sitten. Tässä vastauksia omiin kokemuksiini pohjautuen:
"miten olette kokeneet elämänne luopumisen jälkeen?"
Alkuun melkein euforisen riemullisena ja huojentuneena. Tuolloin myös itkeskelin paljon, mutta en katunut hetkeäkään päätöstäni sitten kun sain itseni vihdoin riuhtaistua irti. Nykyisin asia on suorastaan yhdentekevä, elän omanlaistani elämää.
"Onko ahdistuneisuutta jatkunut kuinka kauan?"
Olin käsitellyt asiaa mielessäni jo kauan, enkä ollut uskon menettämisen vuoksi lainkaan ahdistunut. En ole perusluonteeltani uskonnollinen, joten erosin myös luterilaisesta kirkosta. Näen nykyisin uskonnot lähinnä omalaatuisina maailmanselitystapoina, joita ei kannata ottaa kovin vakavasti.
"Miten olette selvinneet, yksin vai ystävien avulla, vai oletteko hakeneet ammattiapua?"
Uskonnon uhrien tuesta voit saada vertaistukea. Itse suhtauduin epäluuloisesti tuon yhdistuksen kristilliseen taustaan: onko kyseessä sama tavara hieman erilaisessa pakkauksessa? Olen työstänyt asiaa lähinnä yksikseni sekä myös psykologisen kirjallisuuden avulla. Samanmieliset ystävät ovat kuitenkin kullan arvoisia. Ole itse aktiivinen "epäuskoisten" ystävien hankkimisessa, kutsu kotiisi jne.
"JA TÄRKEIN, voiko tuosta traumasta päästä koskaan eroon, vai onko sukulaisten ym vihjailut väärässäolemisesta aina ahdistavia?? "
Oma ratkaisuni oli melkoisen radikaali, jätin liikkeen kokonaan taakseni, sukulaisineen, "ystävineen" kaikkineen. Halusin rauhassa kasvaa omaksi itsekseni. Haluaisin kuitenkin jossain vaiheessa saada edes jonkinlaiset välit sukulaisiini, mutta vielä ei ole se aika. Tiedän tulleeni tuomituksi heidän taholtaan, koska vanhoillislestadiolaisten rakkaus on melkein aina ehdollista.
Traumoista voi kyllä päästä ajan kanssa. Sinullakin saattaa olla edessä erilaisia vaiheita, haluat nyt vertaistukea, ja tunnet ehkä katkeruutta ja vihaa. Älä anna kuitenkaan lestadiolaisten enää tällä tavoin saada otetta elämästäsi!
Mielestäni tärkeintä on, ettei jää märehtimään kokemiaan vääryyksiä, koska se kuluttaa ja rasittaa lähinnä vain itseä. Myöhemmin voi ehkä jopa antaa lestadiolaisille anteeksi: he vain toimivat omien auktoriteettiensa mukaan niitä koskaan kyseenalaistamatta. Vähän säälittävää porukkaa itse asiassa :(.
Alkuun voi tuntua vaikealta antaa omahyväisille lestadiolaisille anteeksi asioita, joita ei koskaan tulla pyytämään anteeksi. Alkuun minäkin lähinnä suutuin tuosta ajatuksesta. Ymmärrän anteeksi antamisen tässä yhteydessä lähinnä luopumisena, vanhan jättämisenä taakse, en ripinomaisena vapauttamisena heidän tekemistään vääryyksistä.
Onnea uuteen elämääsi!
Kiitos paljon vastauksestasi ja siitä että kerroit kokemuksiasi! Nämä on minulle jokainen tärkeä, että saan voimaa tällä lailla jaksaa vaikeuksista huolimatta eteenpäin. En nyt ehdi paneutua vastaamaan syvällisempää pohdintaa, mutta haluaisin käydä keskustelua vielä... (lapset pomppivat sylissäni :)) Siinä syy, miksi en ehdi =)
PS:Hyvää jatkoa jokaiselle..luen mielelläni lisää!
Miten olette kokeneet elämänne luopumisen jälkeen?
Lyhyesti sanottuna mielekkääksi ja omaksi. On helppoa olla, kun enää ei tarvitse kelvata uskonsa vuoksi kenellekään. Kenelläkään ei ole nokan koputtamista, jos rikon tapakulttuurisäännöksiä vapaan omaan tunnon ohjaamana. Uskoni ei ole yhteisön arvosteltavissa ja punnittavissa. Opin inhoamaan sanaparia ”kuuliainen seurakunnalle” sydämeni pohjasta. Mielekästä on myös että voin avoimin mielin suunnitella tulevaisuutta (aikaisemmin tein sen hiukan salatummin). En koskaan kyennyt siihen fatalismiin. Että lapsia vaan muka tulee. Tiesin jo varhain että minulle ei vaan tule, koska en suurperhettä halua. Oli vaikeaa motivoitua suurperheeseen, kun en oikeastikaan halunnut enkä raamatusta ehkäisemättömyydelle perustetta löytänyt.
Miten olette selvinneet, yksin vai ystävien avulla, vai oletteko hakeneet ammattiapua?
En ollut ahdistunut liikkeessä oloaikanani juuri mistään. Tiedostin tarkasti mistä en ole samaa mieltä, mihin en usko ja mihin taas uskon. Ongelmani oli vuosien pohdinnan aikana jäsentyneet itselle aika selviksi. Ystäväpiirini koostui myös avarakatseisista lestadiolaisista, joiden suhteen minun ei tarvinnut varoa sanojani ja ajatuksiani. Ajatukseni saivat olla rauhassa niin ristiriidassa liikkeen yleisen opin kanssa kuin sattuivat kulloinkin olemaan. Minulle ei koskaan tuputettu mitään yksiselitteisiä ota-jätä ratkaisija, vaan sain aitoa tukea uskomiseeni. Ja nämä ystävät ovat tukenani edelleen. En ole hakenut ammattiapua. Oma sosiaalinen verkosto on sellainen etten kaipaa.
Voiko tuosta traumasta päästä koskaan eroon, vai onko sukulaisten ym vihjailut väärässäolemisesta aina ahdistavia??
En tiedä ahdistaako väärässäolemiset jos ei kerran itse usko sellaiseen. Minua ne eivät häirinneet liikkeessä ollessanikaan. Saatoin joskus nauraa älyttömimmille kommenteille seurapenkissäkin. Jos minä en aidosti asioita niin koe/usko, kuin väitetään toisten kokevan, en ota hirmuista pulttia. Uskon asioihin yksinkin. Toisaalta sukulaisissani ei ole noita väärässä olemisen hokijoita, joten ole suurelta osin säästynyt moiselta. Ainoa taisi olla mummoni ja hänellekin sanoin suoraan että en muuten kuuntele tuollaista. Perheeni myös puuttui mummon moukkamaiseen käytökseen. Perheeni ei ole koskaan arvottanut uskoani tai mahdollista väärässäolemistani.
Luulenpa että jokainen tarina liikkeestä irti lähteneistä omanlaisensa. En tiedä auttoiko tämä yhtään.
Paljonkin samanlaisia kokemuksia minulla.
Hyvin menee ja on mennyt pitkään.
Erään sukuhaaran "fanaatikot" välillä vielläkin yrittävät tuputtaa "armoansa" esim. takkatulen ääressä.
"Olen itse luopunut ko.lahkosta ja olisin kiinnostunut kuulemaan kokemuksia miten olette kokeneet elämänne luopumisen jälkeen?
Useiden vuosien ajan oikealta tuntuvan ratkaisun tekemisen miettiminen oli ahdistavaa, koska asioista ei voinut/uskaltanut puhua kenellekään, edes puolisolle(koska ne kaikki oli vl-uskoa tunnustavia ja itse tiesi miten syvällä oppi on)
VL-opeista luopumisen jälkeen usko Jumalaan ja raamattuun on alkanut tuntumaan normaalilta. Aiemmin se tuntui ahdistavalta taakalta.
"Onko ahdistuneisuutta jatkunut kuinka kauan?"
En ole tiedostanut itsessäni ahdistuneisuutta vl-opista luopumisen takia, koska usko kuitenkin säilyi. Mietin tekojani siten, että teenkö väärin jotain toista kohtaan tai hyväksyisikö Jumala ne.
VL-uskossa piti miettiä, että hyväksyvätkö muut vl:t tekoni, vaikka asia ei heitä edes koskettaisi.
"Miten olette selvinneet, yksin vai ystävien avulla, vai oletteko hakeneet ammattiapua? "
Ystävistä on jonkin verran apua, mutta oma usko siihen, ettei olisi ajatuksineen väärässä on riittänyt tähän saakka. Se, että löytää samoin ajattelevia helpottaa lisää.
Joskus tulee ajatuksia, että jos elämässä tulee suurempia vastoinkäymisiä, niin tarvitseeko sitten apua, kun tietää, että vl-yhteisöstä eronneita usein lähestytään silloin kun ihminen on heikoimmillaan.
"JA TÄRKEIN, voiko tuosta traumasta päästä koskaan eroon, vai onko sukulaisten ym vihjailut väärässäolemisesta aina ahdistavia??"
Tottakai tulee mietittyä sitä miten vl-sukulaiset ja muut tuttavat ajattelevat jne., mutta itse ajattelen niin, että heidät on tähän kasvatettu ja opetettu. Mutta ne muutamat joiden kanssa olen puhunut kasvotusten ovat ymmärtäneet ratkaisuni, eikä suurempia kiistelyjä ole tullut opin epäkohdista. (mm. perinnäissäänöt ja jyrkkyys ehkäisyn suhteen)
Voimia sinulle!
käy harva se päivä mielessä se, että joutuuko helvettiin kun tekee sitä tai tätä ja kun ei pyydä syntejään anteeksi. Joka päivä useita vuosia ehkä jatkuva kuolemanpelko ja pelko, että joutuu helvettiin. Vaikka joku uskoo Jumalaan, niin hän ajattelee koko ajan, että se ei riitä ja se pelko siitä helvetistä on varmaan tosi vahva. Mistä sen tietää jos vanhoillislestadiolaisuus onkin sittenkin se ainoa ja oikea suuntaus ja muut uskonnot vievät ikuiseen kadotukseen? Vanhoillislestadiolaisuudessa on paljon hyvää, mutta on asioita mitkä moni kokee ahdistavina. Pelko helvettiin joutumisesta on todella kamala pelko, raskas ja hirveä ajatus, mikä seuraa mukana ainakin alitajuisesti loppuiän. Tällaisia ajatuksia varmaan on uskonsa kieltäneellä.
Kirjoituksesi kertoo, että olet vielä lestadiolaisuudessa sisällä. En ole muualla nähnyt yhtä kuoleman/helvetinpelkoista porukkaa. On ahdistavaa yrittää kelvata tulisilmäiselle tuomarille ja ennen kaikkea muille lestadiolaisille, ja tehdä kouristuksenomaisesti parannusta kaikenkarvaisista synniksi nimetyistä asioista.
Itse en ajattele mitään helvettiasioita oikeastaan koskaan vaikka olen lähtenyt lestadiolaisuudesta. Uskonto yleensä ja lestadiolaisuus erityisesti on vain tapa katsoa maailmaa, on lukuisia muitakin tapoja.
Itse olen päätynyt uskonnottomuuteen, ja voin sanoa rehellisesti etten ole koskaan ennen ollut näin levollinen.
haluatko kirjoitella aiheesta?
Mut erotettiin ja aluksi masennuin täysin ja etsin omaa hengellistä kotia muista seurakunnista, ja nyt olen löytänyt ja saanut varmuuden, että raamatun mukaan ei välikättäkään tarvita että saa synnit anteeksi."ainoa välittäjä ihmisen ja jumalan välillä on jeesus kristus!" sanoo raamattu ja monta vuotta meni selvitä jaloilleen, mutta nyt entistäkin ehompana ja nyt voin sanoa että olen todella henkilökohtaisesti uskomass, armosta ja ilman sitä että pelosta noudatan sääntöjä, ettei tuomittais helvettiin.
...vaan tulin itse piireissä niin ahdistuneeksi, että en kestänyt sitä. Tähän oli monta syytä, mutta mainitsen esimerkkinä sen, että vain lestat pelaistuisivat. Mielestäni se ei ole niin.
Ja jos omatuntoni on erilainen kuin seurakunnan "ääni", en koe tarvetta kuulua sellaiseen seurakuntaan jossa en voi allekirjoittaa heidän oppejaan. Tiedän kyllä, ja minulle on suoraan sanottukin, että ei se haittaa jos ajattelen eritavalla, voisin silti kuulua järjestöön, mutta en itse ajattele voivani ja siksi erosin. Enkä ymmärrä sellaisia jotka näin sanovat. Heillä taitaa itsellään olla myös vähän miettimistä omissa tekemisissään. Tiedän sellaisia lestadiolaisia, joiden mielestä ei ole väärin katsoa televisiota, joka taas mielestäni lahkossa on kielletty!
En voi ymmärtää, että joillakin on lupa tehdä asioita ja joillakin ei. mikä se sellainen järjestö on jossa toiset puhuu toista kuin puhujat saarnaavat? Itselläni oli ainakin niin ristiriitainen olo seuroissakäynnin jälkeen, että en kestänyt sitä ja siksi mieluummin erosin.
No, en tiedä onko tuossa mitään viisasta ja selkeää tekstiä, on vähän omatkin ajatukset sekaisin kaiken jälkeen. Mitään muuta lahkoa en jaksa ajatellakaan, ja uskon omalla tavallani. En mieti sitä joka päivä, miten uskon.. uskon vain, että Jumala on olemassa ja sen, että vain Jumala tuomitsee. Se riittää minulle tällä hetkellä. Noudatan elämässäni myös kymmentä käskyä, tosin voisin lisätä siihen yhden kohdan: Kunnioita lastasi, että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä!
Lisäksi haluan pyytää anteeksi, jos loukkaan jotain ihmistä. Sekä antaa anteeksi, pyydettäessä ja pyytämättäkin.
On ilo huomata, että en sittenkään ole yksin!
Kiitos kaikille, ja keskustelua näistä asioista luen mielelläni, en vain ehdi jokaiselle vastamaan, vaikka haluaisinkin!
Voimia jokaiselle, ja kyllä elämä voittaa!
On opittava elämään
katsomaan eteenpäin.
Iloittava hetkestä,
joka on tässä.
Sanoja, sanottuja
mutta niin paljon sanomatta.
Tarviikohan minun niitä kaikkia löytää?
Olen tässä
kokonaisena
nyt opettelen
elämää..
siis ELÄN!
1. Vedä vaikka kunnon kännit
2. Järjestä itsellesi vapaata viikko, jolloin vain heräät kun huvittaa, makaat ja syöt herkkuja
3. Hanki terveitä (=ei-fundamentalisteja) ystäviä
4. Tee sitä mitä haluat! Kunhan et vahingoita muita!
Näin elämä on paljon mukavampaa.
Mä olen käynyt monet vaiheet läpi. Luulen voivani kertoa monia hyviä juttuja. Haluaisein tuntea kaltaisiasi. Ite olen ollut ei-vl n. 5 v.