Halusin kirjottaa vähän tästä aiheesta ja siitä, miten mun kohdalla tämä oivaltaminen/valaistuminen tapahtu. Kun sä viimein oivallat sen, niin mahdollisuudet on vaikka mihin.
Oon ollu nuoresta asti villi kapinallinen nuori. Oon kauan aikaa yrittänyt löytää omaa paikkaani tuloksetta. Tuntuu, että ihan sama kenen kanssa oon ollut, niin ei olla kohdattu ihan henkisellä tasolla tai oon kokenut olleeni hivenen epänormaali muihin verrattuna. Lapsena jouduin yleensä syrjinnän kohteeksi, joka jatku ihan koko opiskeluajan. Oli tunne, että kukaan ei pidä musta. Onko mussa joku vika.
Vaihdettuani paikkakuntaa meinasin, että nyt alkaa uusi luku elämässä ja aloitan puhtaalta pöydältä. Jotenki taas eläminen ei ollut ihan sitä mitä halusin, ja lähdin jonkunlaiseen syöksykierteeseen elämässäni. Puhuisin jonkunlaisesta luovuttamisesta ihmiskuntaaa kohtaan. Rupesin vanhasta tottumuksesta juomaan, jouduin mielialalääkitykselle ahdistuksen kanssa. Siinä elämä lähti luisuun sopivasti ja voin sanoa, että olin ihan pihalla kaikesta. Työpaikasta sain potkut myöhästelyjen takia ja muutenkin sosiaalisesta elämästä tuli niin ahdistavaaa, että lukittauduin kotia pääasiassa. Tuntui, että olen ihmiskunnan hylkiö, jota kaikki pitää hulluna sairaana tai jollain tasolla friikkinä. Varmaankin kaikki tää elämässä koettu jonkunsortin hylkääminen oli niin pinttynyt muhun, että koin vaan tarvetta eristäytyä muista ihmisistä. Lähdin vähän aikaa töihin muualle, jossa pääsin vähän mietiskelemään asioita kaikessa rauhassa.
Me ihmiset eletään materia maailmassa, missä sokeus on avainasemassa. No mitä mä tarkalleen ottaen tarkoitan tai mihin mä tähtään on se, että jos jokainen ihminen maanpäällä tajuais mitä lähimmäisen rakkaus on tai että kohtele toisia niinkuin haluaisit itseäsikin kohdeltavan, niin meillä ois asiat paremmin kuin hyvin. Mutta materia saa ihmiset niin sekasin, että se hämärtää puhtaasti omaa ajattelua ja saa haalimaan lisää ja sitä kautta yritetään omaa egoa saada mahdollisimman näkyviin, vaikka sitten heikommaan ihmisen kustannuksella. Ollaanko me oikeesti näin röyhkeitä ja itsekkäitä ihmisiä? Tähänkö maailma on oikeesti menossa?
Tällä pinttyneellä ajatusmallilla menee vaan pohja sille mitä se elämä oikeastaan on. Käännetään selkä kaikelle sellaselle mitä ei edes haluta ymmärtää. Sä et ole yhtään sen arvokkaampi kuin muutkaan ihmiset. Ison statuksen omaava ihminen on melkeen jumala "normaali" ihmisen silmissä, jota muut kumartaa ja kuuntelee, vaikka hänkin on ihminen siinä missä muutkin..
Se, että sä oot täydellisesti oma itsesi ja hyväksyt itsesi sellaisena kuin oot, on harvinaista. Esimerkiksi multa ei mene ohi, jos henkilö kenen kanssa juttelen kärsii suuresta egosta tai että tämä ihminen on pinnallinen. Luulen, että suuret ahdistukset oon tästä saanut, kun tuntuu että näkee nykyään ihmisen läpi niin hyvin.
Meistä jokainen voi mennä itseensä ja miettiä, oisko omissa toiminta tavoissa parantamisen varaa. Masentuneet ja ahdistuneet ihmiset joutuu näitä asioita punnitseen luultavasti joka päivä. Jos näet tai tiedät ihmisen, joka kärsii niin meillä on oikeus ottaa toista kädestä ja kysyä onko kaikki hyvin. Tai ihan yksinkertisuudessaan halata. Se, jos joku tuo sisäistä voimaa.
Että mä en ihan marttyyriksi rupeaisi, onhan kolikolla aina kääntöpuolensa. Oon miettinyt ja miettinyt, että mitä mä en ymmärrä itsessäni. Miksi kärsin ahdistuksesta näin paljon. Se on ymmärtämättömyyttä itseä ja muita kohtaan. Kaikki asiat mitä oon pyöritellyt päässä, pääasiassa negatiivisia tuntemuksia on vaan mielenkuvitelmaa. Kaikki se, mistä me ihmiset kärsitään, mikä saa huonon olon aikaiseksi sitä ei ole edes. Me ollaaan vaan totuttu siihen, että me voidaan itkeä tai jos ei saada mitä halutaan suututaan. Eikö olisi mukaavaa herätä joku päivä ilman huolen häivää, olo olisi suoraan sanottuna taivaaallinen. Meillä kaikilla on mahdollisuus kääntää vipu off -->on.
Tiedostat itsessäsi nämä ongelmat tai ongelmalliset ajattelutyylit, jotka tuo huonon olon ja kyseenalaistat onko tämä edes oikea ongelma, onko tämä mitään. pärjäänkö ilman tätä ajatusta.
Älä jää pyöritteleen ajatuksia päässä, vaan päästä irti. Menneille asioille ei voi mitään. Tulevaa on turha murehtia. Keskity vaan tähän hetkeen, koska sillä on väliä. Päästä irti ja ole parempi versio itsestäsi. Ei ole turhaa sanottua, että positiivisella ajattelulla pääsee pitkälle, koska se jos joku on elämän suolaa.
Ehkä tämä meni psykologiseksi höpötykseksi, mutta jos yhdelleki ihmiselle tästä on jotain hyötyä se riittää.
Ja on muutenkin kauan ollut olo, että haluaisi päästä juttelemaan näistä asioista, kun nämäkin on sellaisia mistä ei paljon puhuta. Ja nämä on kumminkin aika tärkeitä asioita, joista on välillä hyvä muistuttaa.
Oivaltamisella sain elämänilon takasin ja se, jos joku pistää elämän uusiksi.
Oon ollu nuoresta asti villi kapinallinen nuori. Oon kauan aikaa yrittänyt löytää omaa paikkaani tuloksetta. Tuntuu, että ihan sama kenen kanssa oon ollut, niin ei olla kohdattu ihan henkisellä tasolla tai oon kokenut olleeni hivenen epänormaali muihin verrattuna. Lapsena jouduin yleensä syrjinnän kohteeksi, joka jatku ihan koko opiskeluajan. Oli tunne, että kukaan ei pidä musta. Onko mussa joku vika.
Vaihdettuani paikkakuntaa meinasin, että nyt alkaa uusi luku elämässä ja aloitan puhtaalta pöydältä. Jotenki taas eläminen ei ollut ihan sitä mitä halusin, ja lähdin jonkunlaiseen syöksykierteeseen elämässäni. Puhuisin jonkunlaisesta luovuttamisesta ihmiskuntaaa kohtaan. Rupesin vanhasta tottumuksesta juomaan, jouduin mielialalääkitykselle ahdistuksen kanssa. Siinä elämä lähti luisuun sopivasti ja voin sanoa, että olin ihan pihalla kaikesta. Työpaikasta sain potkut myöhästelyjen takia ja muutenkin sosiaalisesta elämästä tuli niin ahdistavaaa, että lukittauduin kotia pääasiassa. Tuntui, että olen ihmiskunnan hylkiö, jota kaikki pitää hulluna sairaana tai jollain tasolla friikkinä. Varmaankin kaikki tää elämässä koettu jonkunsortin hylkääminen oli niin pinttynyt muhun, että koin vaan tarvetta eristäytyä muista ihmisistä. Lähdin vähän aikaa töihin muualle, jossa pääsin vähän mietiskelemään asioita kaikessa rauhassa.
Me ihmiset eletään materia maailmassa, missä sokeus on avainasemassa. No mitä mä tarkalleen ottaen tarkoitan tai mihin mä tähtään on se, että jos jokainen ihminen maanpäällä tajuais mitä lähimmäisen rakkaus on tai että kohtele toisia niinkuin haluaisit itseäsikin kohdeltavan, niin meillä ois asiat paremmin kuin hyvin. Mutta materia saa ihmiset niin sekasin, että se hämärtää puhtaasti omaa ajattelua ja saa haalimaan lisää ja sitä kautta yritetään omaa egoa saada mahdollisimman näkyviin, vaikka sitten heikommaan ihmisen kustannuksella. Ollaanko me oikeesti näin röyhkeitä ja itsekkäitä ihmisiä? Tähänkö maailma on oikeesti menossa?
Tällä pinttyneellä ajatusmallilla menee vaan pohja sille mitä se elämä oikeastaan on. Käännetään selkä kaikelle sellaselle mitä ei edes haluta ymmärtää. Sä et ole yhtään sen arvokkaampi kuin muutkaan ihmiset. Ison statuksen omaava ihminen on melkeen jumala "normaali" ihmisen silmissä, jota muut kumartaa ja kuuntelee, vaikka hänkin on ihminen siinä missä muutkin..
Se, että sä oot täydellisesti oma itsesi ja hyväksyt itsesi sellaisena kuin oot, on harvinaista. Esimerkiksi multa ei mene ohi, jos henkilö kenen kanssa juttelen kärsii suuresta egosta tai että tämä ihminen on pinnallinen. Luulen, että suuret ahdistukset oon tästä saanut, kun tuntuu että näkee nykyään ihmisen läpi niin hyvin.
Meistä jokainen voi mennä itseensä ja miettiä, oisko omissa toiminta tavoissa parantamisen varaa. Masentuneet ja ahdistuneet ihmiset joutuu näitä asioita punnitseen luultavasti joka päivä. Jos näet tai tiedät ihmisen, joka kärsii niin meillä on oikeus ottaa toista kädestä ja kysyä onko kaikki hyvin. Tai ihan yksinkertisuudessaan halata. Se, jos joku tuo sisäistä voimaa.
Että mä en ihan marttyyriksi rupeaisi, onhan kolikolla aina kääntöpuolensa. Oon miettinyt ja miettinyt, että mitä mä en ymmärrä itsessäni. Miksi kärsin ahdistuksesta näin paljon. Se on ymmärtämättömyyttä itseä ja muita kohtaan. Kaikki asiat mitä oon pyöritellyt päässä, pääasiassa negatiivisia tuntemuksia on vaan mielenkuvitelmaa. Kaikki se, mistä me ihmiset kärsitään, mikä saa huonon olon aikaiseksi sitä ei ole edes. Me ollaaan vaan totuttu siihen, että me voidaan itkeä tai jos ei saada mitä halutaan suututaan. Eikö olisi mukaavaa herätä joku päivä ilman huolen häivää, olo olisi suoraan sanottuna taivaaallinen. Meillä kaikilla on mahdollisuus kääntää vipu off -->on.
Tiedostat itsessäsi nämä ongelmat tai ongelmalliset ajattelutyylit, jotka tuo huonon olon ja kyseenalaistat onko tämä edes oikea ongelma, onko tämä mitään. pärjäänkö ilman tätä ajatusta.
Älä jää pyöritteleen ajatuksia päässä, vaan päästä irti. Menneille asioille ei voi mitään. Tulevaa on turha murehtia. Keskity vaan tähän hetkeen, koska sillä on väliä. Päästä irti ja ole parempi versio itsestäsi. Ei ole turhaa sanottua, että positiivisella ajattelulla pääsee pitkälle, koska se jos joku on elämän suolaa.
Ehkä tämä meni psykologiseksi höpötykseksi, mutta jos yhdelleki ihmiselle tästä on jotain hyötyä se riittää.
Ja on muutenkin kauan ollut olo, että haluaisi päästä juttelemaan näistä asioista, kun nämäkin on sellaisia mistä ei paljon puhuta. Ja nämä on kumminkin aika tärkeitä asioita, joista on välillä hyvä muistuttaa.
Oivaltamisella sain elämänilon takasin ja se, jos joku pistää elämän uusiksi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.