Kuulun itse sota-aikana syntyneisiin pieniin ikäluokkiin. Jatkosodan hyökkäysvaiheen jälkeen isäni oli päässyt kotiin jouluksi. Minä poika ilmaantua putkahdin kansakunnan uudeksi jäseneksi seuraavana syksynä. Poliittiselta kannaltaan isä oli maalaisliittolainen, pientalonpoika. Kun aikanaan eli esim. 50- ja 60-luvuilla ihmisten ajatusten vaihdossa nousi esille suhtautuminen työväenliikkeeseen, sosialidemokraatteihin ja kommunisteihinkin, niin siihen isäni joskus lausahti lyhyesti:
- Yhdessä siellä sodassa taistelimme me talonpojat ja työläiset ja Suomen itsenäisyys säilyi. Oma osuutensa siinä sotasavotassa oli myös päällystöllä, upseeristollakin. Unohtaa ei sopinut kotirintamaakaan. Kaikki kansa monipuolisena voimana oli jalkeilla isänmaata puolustamssa.
Me sota-ajan pienien ikäluokkien suomalaiset kuten myös sota-ajan jälkeinen suurten ikäluokkien väki, me kuta kuinkin kaikki olemme sotaveteraanien jälkeläisiä. Se tietoisuus mielessä joskus hiukan huomaan kohottelevani omia kulmiani, kun havaitsen jonkun jopa leuhkumistarkoituksella kehuskelevan, että hän on sotaveteraanin tytär tai poika. Minusta se on itsestäänselvää sanomattakin.
Sitten maailman ilmapiirin muutoksien tuoksinassa myös meillä Suomessa on vuosikymmenien mittaan käännelty näkökulmia ja nosteltu esille kriittistä historian tulkintaa. Siinä on joutunut koetukselle myös viime sotiemme tapausten kulun aikaisempi historian kirjoitus. Kriittisyys on ilman muuta aiheellista ja se pitää kestää. Jos ja kun jotain kohtia menneisyyden kohdalla on perusteltua arvioida uudestaan, niin arvioidaan uudestaan uuden tiedon valossa. Joka tapauksessa Suomi on kohtalaisen istenäinen tasavalta edelleen, vaikka tuo ilmaukseni "kohtalainen" tarkoittaakin nykyisenä EU-kytköksen aikana ikävä kyllä rajoittunutta itsenäisyyttä.
Miten sitten tämä nykyinen asetelma soveltuu yhteen "isänmaallisuus"-käsitteen kanssa ja vertailukohtana on aikaisempi tilanne, jossa emme olleet EU-jäsenmaa ja oma rahamme oli Suomen markka? Oma käsitykseni on se, että kaikkein itsenäisimmillään Suomi oli vuosina 1991-1994 eli Neuvostoliiton romahduksen ja EU-jäsenyyden välisenä kovin lyhyeksi jääneenä ajanjaksona. Kun yritän tässä tutkiskella nykyisen ajan suomalaisen isänmaallisuuden sisältöä, niin ehkäpä sopii lähemmin tuumailla seuraavanlaista ajatusrakennelmaa:
- Suomalainen yhteiskunta on tätä nykyä täynnään erilaisuutta. Yhteistoiminnan kautta erilaisuus on monipuolisuutta ja monipuolisuus on voimavara. Toki tuota EU-kuviota on pakko syynäillä kriittisellä mielellä, vaikka onhan siinä tiettyjä myönteisiäkin puolia.
- Yhdessä siellä sodassa taistelimme me talonpojat ja työläiset ja Suomen itsenäisyys säilyi. Oma osuutensa siinä sotasavotassa oli myös päällystöllä, upseeristollakin. Unohtaa ei sopinut kotirintamaakaan. Kaikki kansa monipuolisena voimana oli jalkeilla isänmaata puolustamssa.
Me sota-ajan pienien ikäluokkien suomalaiset kuten myös sota-ajan jälkeinen suurten ikäluokkien väki, me kuta kuinkin kaikki olemme sotaveteraanien jälkeläisiä. Se tietoisuus mielessä joskus hiukan huomaan kohottelevani omia kulmiani, kun havaitsen jonkun jopa leuhkumistarkoituksella kehuskelevan, että hän on sotaveteraanin tytär tai poika. Minusta se on itsestäänselvää sanomattakin.
Sitten maailman ilmapiirin muutoksien tuoksinassa myös meillä Suomessa on vuosikymmenien mittaan käännelty näkökulmia ja nosteltu esille kriittistä historian tulkintaa. Siinä on joutunut koetukselle myös viime sotiemme tapausten kulun aikaisempi historian kirjoitus. Kriittisyys on ilman muuta aiheellista ja se pitää kestää. Jos ja kun jotain kohtia menneisyyden kohdalla on perusteltua arvioida uudestaan, niin arvioidaan uudestaan uuden tiedon valossa. Joka tapauksessa Suomi on kohtalaisen istenäinen tasavalta edelleen, vaikka tuo ilmaukseni "kohtalainen" tarkoittaakin nykyisenä EU-kytköksen aikana ikävä kyllä rajoittunutta itsenäisyyttä.
Miten sitten tämä nykyinen asetelma soveltuu yhteen "isänmaallisuus"-käsitteen kanssa ja vertailukohtana on aikaisempi tilanne, jossa emme olleet EU-jäsenmaa ja oma rahamme oli Suomen markka? Oma käsitykseni on se, että kaikkein itsenäisimmillään Suomi oli vuosina 1991-1994 eli Neuvostoliiton romahduksen ja EU-jäsenyyden välisenä kovin lyhyeksi jääneenä ajanjaksona. Kun yritän tässä tutkiskella nykyisen ajan suomalaisen isänmaallisuuden sisältöä, niin ehkäpä sopii lähemmin tuumailla seuraavanlaista ajatusrakennelmaa:
- Suomalainen yhteiskunta on tätä nykyä täynnään erilaisuutta. Yhteistoiminnan kautta erilaisuus on monipuolisuutta ja monipuolisuus on voimavara. Toki tuota EU-kuviota on pakko syynäillä kriittisellä mielellä, vaikka onhan siinä tiettyjä myönteisiäkin puolia.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Suomi on ollut aidosti itsenäinen ja vapaa maa vain n. 20 vuotta eli 1918-1939. Sodan jälkeen olimme Neuvostoliiton peukalon alla. Kun NL hajosi, niin Suomesta tehtiin Ruotsin alusmaa. Lopullinen maanpetos tapahtui, kun itsenäisyys myytiin Euvostoliitolle eli Brysselin eliitille.
Jostain syystä suomalainen eliitti on tuota lyhyttä itsenäisyys-jaksoa lukuun ottamatta ollut epäisänmaallista ja suorastaan suomalaisvastaista!? Vaikka Suomi taisteli puolustusvoiton sodissa, niin eliittimme selkäranka murrettiin täysin.
Arvioinnin varaistahan se on määritellä, milloin Suomi on ollut itsenäisimmillään. Kyllä minullakin oli mielessä 1920- ja 1930-luvut, kun aihetta tuumailin. Painotukset voivat vaihdella. Erittäin korkealle arvostan presidenttiemme Ståhlbergin, Relanderin, Svinhufvudin ja Kallion toiminnan, kun heidän kausinaan meillä vakiinnutettiin ja vakautettiin kansanvaltainen yhteiskuntajärjestys. Monissa muissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneissä uusissa valtioissa kävi toisin. Meillä Suomessa hallitukset vaihtuivat tuolloin varsin tiheään tahtiin, mutta silti talvisodan alusaikaan mennessä yhteiskuntammekin oli alkanut vakiintua vuoden 1918 vihanpidon jäljiltä. Noitten aikojen "hohtoa" itsenäisyytemme arvotaustan osalta himmentää vuoden 1918 konfliktin voittaneen osapuolen äärimmäisen jyrkkä asennoituminen hävinneeseen osapuoleen. Punaisiin ja heiksi epäiltyihin kohdistettiin suorastaan epä-älyllistä liukunauhatappamista. Taustalla vaikutti rasistiseen ideologiaan kuulunut ihmiskäsitys, jonka mukaan "punainen ruttotauti" olisi saatu juurittua pois muutoin "terveestä kansasta" kuolemantuomioitten ja teloitusten menetelmällä.
Umpi homoksi muuttunut kansa , sukurunttasen näköset jeparit takovat aivotki mäsäksi - tv stä tulee vain jatkuvaa homoprobakandaa , äsc että on tylsäää.
Ei pidä haukkua kansaa, jos eliitti on mätä!
Aivan oikein meillä Suomessa eliitti näkyy muodostavan ongelman. Eliitiksi niputan taloudellisen äveriäistön, poliittiset vallanpitäjät sekä virkahallinnon johtoportaan. Silleensä suurin piirtein. Toki rikkaittenkin keskuudessa on "vikuroijia", jotka eivät suostu laulamaan samoja lauluja ja latelemaan samoja loitsuja kuin eliitin valtakonklaavi. Heitä toisinajattelijoita on myös poliitikkojen joukossa kuten niin ikään viranhaltijoitten pomoportaassakin. Joka tapauksessa on paikallaan tarkastella eliittiä valtaryhmittymänä.
Eliitti vei meidät, Suomen, EU-jäsenmaaksi v:n 1995 alusta lukien. Eliitti halusi Suomen euroraha--alueeseen mukaan ja niin kävi. Nykyisin eliitti vastustaa jyrkästi kansanäänestyksiä, koska valveutuvainen kansa saattaisi äänestää toisin kuin mitä eliitti tahtoo. Siis eliitti pelkää suomalaisia. Vallanpitäjämme pelkäävät omaa kansaansa, joka heidät on vallan kahvaan kiinni nostanut. UK:n (Iso-Britannian ja Ulsterin) Brexit-prosessi etenee, vaikka EU-eliitti niin meillä kuin yleisemminkin nostaa jatkuvasti esille Brexit-hankkeen mahdollisia haavoittuvaisia kohtia. Onhan se kohtalokas kolaus, kun yli 60-miljoonainen EU-jäsenmaa onkin erkaantumassa yhteisöstä.
Tähän kohtaan käy hyvin tarkastella Suomen eliitin armottomuutta vuoden 1918-sodan jälkiselvittelyissä. Sadan vuoden takaisia tapahtumia on kiitettävän laajalti käsitelty nimen omaan tänä vuotena. Yksi ikävä ilmiö silloisessa tilanteessa sata vuotta sitten oli oppineiston keskuudessa vallinnut laaja kuolemantuoioitten langettamisen tahto punaiselle väestölle varsin useissa tapauksissa myös naiset ja lapset mukaanlukien. Eikä ole rehellistä jättää mainitsematta papiston erityisen keskeistä roolia siinä kuolemantuomioitten jakamisessa. Se on murheellista historiaa, mutta sekin historia pitää tietää ja tuntea.
Kansakunta on kokonaisuus ja nimen omaan monisorttinen kokonaisuus. Siinä monenmoisessa vaihtelevaisuudessa eliitti on yksi elementti ja se eliittikin on sisällölliseltä ilmeeltään monirakenteinen. Samalla on aiheellista havainnoida eliitin keskuudessa ilmapiiriä ja erään televisio-ohjelman nimikettä lainatakseni on syytä huolestua, jos ja kun eliitti alkaa esiintyä ylimielisesti ja öykkärimäisesti. Siitä onkin tuossa edellä ollut näkemyksiä.
Monipuoliseen Koti-Suomeen kuuluu kaikki kansa. Liian niukalle huomiollle on jäänyt "tavallisen kansan" sielun elämän tarkastelu. Se tavallinen kansakin on varsin kirjavaa väkeä. On vähävaraista ja keskiluokkaista väkeä. On paremmin kouliintunutta ja vähemmän tiedollista oppia saaneita kansalaisia. Ja kyllä edelleen meillä Suomessa on myös kurjalistoa, vaikka toivon mukaan heidän osuutensa kokonaisuudessa olisikin pienenemässä. Ihmisten kotiseuduilla on niilläkin merkityksensä. Vaihtelevaisuutta rittää.
Kansainvälisissä vertailuissa me suomalaiset olemme saaneet varsin myönteistä mainetta viimeisen neljännesvuosisadan aikana. Peruskoulua oltiin 1990-luvulla jo liki romuttamassa, kunnes tilanteen pelasti Pisa-vertailu ja sen myötä saimme todeta, että meillä onkin ihan maailman mitassa oivallinen koululaitos. Toisaalta siinä yhteydessä käväisi mielessä myös skeptinen ajatus, jotta mimmoisiakohan ne muitten maitten koulut ovat laatuluokaltaan?
Millaista henkisen tason kohentamista meillä Suomessa sitten tarvittaisiin tätä nykyä? Lienee selvää, että nykyistäkin paremmin voisi olla. Olen itse huolissani vallanpitäjien asenteesta eli taas huomio kohdistuu eliittiin ja nimen omaan poliittiseen eliittiin ja käytännössä tällä kertaa Juha Sipilän hallitukseen, joka on leikannut turmiollisella tavalla koulutusrahoitustamme. Selkeänä päätelmänä on perusteltua todeta, että meidän nykyinen valtiojohtomme ei pidä kulttuuria ja koulutusta niin olennaisen tärkeänä perusprinsiippinä kuin ehdottoman välttämättömästi tärkeysjärjestyksessä pitäisi pitää. Ja saman tien huomio on helppoa suunnata myös meihin tavallisiin kansalaisiin, joitten tietämyksen ja taitamuksen taso on semmoista kuin valtiojohto on katsonut aiheelliseksi meidän tietotaitoamme jalostaa. Suorastaan järkyttävää on ollut havaita esim. television "tietämys"-ohjelmien kertomana, miten huteraa on kilvoitteluihin osallistujien tietämys usein on aivan olennaisissa asioissa. Me suomalaiset tarvitsemme perusteellista valveutuvaistumisen asennetta oman itsemme tasolla. Itsekasvatuskin on aina mahdollista.
Mitä isänmaallisuuteen sisältyy nykyisinja mitä isämaallisuus olisi tulevaisuudessa? Laadin tuon aloitusotsakkeeni muotoon "Monipuolinen Koti-Suomi". Yhteiskunnan, kansakunnan ja valtakunnan monipuolisuus on myönteistä meikä-äijän käsityksen mukaan. Laajana yleiskäsitteenä "kattavuus" sopii hyvin luonnehtimaan Koti-Suomeemme suhtautumista. Maantieteellisesti kaikki alueet ansaitsevat arvostuksen ja samaa kattavuutta täytyy noudattaa myös kansakunnan kaikkiin erilaisiin väestöryhmiin suhtautumisessa. On siinä kokonaisuudessa paikkansa myös eliitillä, kunhan se eliitti ei ala luulemaan itsestään liikoja ja haitallisesti leventelemään, muun kansan yli kävelemään.
Olen eri mieltä niitten kanssa, jotka julistavat, että maantieteellisesti laajan maamme kaikkiin alueisiin ei tarvitse suhtautua tasapuolisesti, vaan osa alueista olisi muka elinkelvottomia ja ne voitaisiin vaikkapa asujamistosta tyhjentää yhteiskuntaa rasittamasta. Mikä se semmoinen yhteiskunta on, jossa yhteiskunnassa kaikki eivät olisi mukana? Sama ideologistyyppinen asennoituminen alkaa huolestuttavassa määrin eskaloitua myös vähäväkisempiin väestöryhmiin suhtautumisessa. Ajan kuvana sitä symbolisoi osuvasti television ohjelmien "heikoimman lenkin" tipauttaminen pelistä pois ja ulkopuolelle. Semmoinen ei kuulu kattavalla tavalla kansakuntaan suhtautumiseen.
Sana "nationalismi" näkyy herättävän negatiivisia tuntemuksia niissä piireissä, jotka ahkeroivat Euroopan liittovaltion pystyynpykäämisen, eurofederalismin, puolesta. Sen sortin uskovaisia on runsain määrin myös meillä Suomessa ja heidän politiikassaan isänmaallisuus on lähinnä haitta, jarru. Ja leimauskirveenä heilutellaan varsin usein "nationalismi"-termiä. Siinä leimaamisessa pyritään tahraamaan ja saattamaan epäilyttävään valoon myös yleensä kotimaisuutta, suomalaisuutta. Kyllä se tuntuu murheelliselta asennoitumiselta, kun taustalla on meidän kaikkien yhteinen tietoisuus sota-ajan valtavista vaikeuksista, joista selviämiseen tarvittiin kaiken kansan ja kaikkien väestöryhmien yhteistoimintaa monipuolisuuden menetelmällä.