Herätyskristillisillä piireillä on yleensä oppi, että uskoontuleminen on ollut sellainen tapahtuma, joka on muuttanut kärsimyshelvettiin menevän ihmisen taivastielle. Jos uskossaolo kestää kuolemaan asti, ylosnousemuksessa sitten pääsee taivaaseen. Jos ei kestä, joutuu helvettiin.
Vaikka näin uskoontulleet ovat erittäin varmoja pelastuksestaan, totuus on kuitenkin vastoin heidän ennakkoajatustaan. He uskovat pysyvänsä uskossa, mutta ylivoimainen enemmistö ei pysykään tällaisessa uskossa. Moni on "tullut uskoon" nuorena. Harvalla se kestää sellaisenaan vuosikymmenet. Joko he tulevat myöhemmin kirkollisen kasvatuskristillisyyden kannalle tai suorastaan luopuvat kaikenlaisesta uskosta.
Nytkin palstalla uskoontuloa vaativista vain PIENI OSA kestää uskossaan loppuun asti, mutta KAIKKI uskovat kestävänsä. Miten uskoontuloon uskova selittää suuren luopuneitten määrän?
Samalla tavalla kuin avioliittoon vihittävät. Olen vihkinyt satoja hääpareja ja keskustellut heidän kanssaan. Karmeat riidat ja erojen määrät ovat laajalti tunnettuja, mutta vihittävä uskoo olevansa ERITYISTAPAUS. Ennen haluaan toiseen, hän ei ole yhtä voimakasta tunnetta kokenut koskaan, ehkei tunnetta ollenkaan, ja siten luullut, ettei normaalisti sellaista olekaan. Mutta nyt, kun hän on tuntenut, hän on varma, että hän on erityistapaus.
Kuitenkin muillakin vihittävillä on yhtä voimakas tunne olosta erityistapaus, ja niin kun aviorettelöt ja -erot tulevat, ne koskevat henkilöitä, jotka luulivat olevansa poikkeuksia, jotka pysyvät harmonisesti yhdessä.
Kuvitelmassa, että on erityistapaus on kyse vain pöhöttyneestä itseluottamuksesta. Se on evolutiivisesti hyödyllinen, mutta tiedollisesti väärä. Sama toistuu rokotusvastaisuudessa. Ajatellaan, että tauti on niin harvinainen, ettei se meitä koske, mutta sitten kun sattuu kohdalle, kysytään: "Miten se juuri meille sattui?"
Jos uskoontulon propagoijat olisivat oikeassa, heidän pitäisi olla erittäin huolissaan suuresta luopumisesta, mutta onneksi eivät ole oikeassa. Jos joku tuntee tulevansa uskoon, se on vain yksi elämänvaihe, jolloin tiedostaa uskonasioita erityisen voimakkaasti, mutta pelastuksen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Ei myöskään luopumisella tällaisesta uskosta.
Kirkko pyrkii opettamaan koko elämän ajan. Kerralla ei useinkaan tule valmista. Kirkko neuvoo olemaan levollinen ja luottavainen. Ei hyvä Jumala ole kompuroimassa lillukan varsissa etsimässä syytä, miksi voisi heittää luomansa helvettiin, vaan Kristuksen ansiotyön tähden hän johdattaa paratiisiin nekin, jotka ovat muka luopuneet uskosta.
Vaikka näin uskoontulleet ovat erittäin varmoja pelastuksestaan, totuus on kuitenkin vastoin heidän ennakkoajatustaan. He uskovat pysyvänsä uskossa, mutta ylivoimainen enemmistö ei pysykään tällaisessa uskossa. Moni on "tullut uskoon" nuorena. Harvalla se kestää sellaisenaan vuosikymmenet. Joko he tulevat myöhemmin kirkollisen kasvatuskristillisyyden kannalle tai suorastaan luopuvat kaikenlaisesta uskosta.
Nytkin palstalla uskoontuloa vaativista vain PIENI OSA kestää uskossaan loppuun asti, mutta KAIKKI uskovat kestävänsä. Miten uskoontuloon uskova selittää suuren luopuneitten määrän?
Samalla tavalla kuin avioliittoon vihittävät. Olen vihkinyt satoja hääpareja ja keskustellut heidän kanssaan. Karmeat riidat ja erojen määrät ovat laajalti tunnettuja, mutta vihittävä uskoo olevansa ERITYISTAPAUS. Ennen haluaan toiseen, hän ei ole yhtä voimakasta tunnetta kokenut koskaan, ehkei tunnetta ollenkaan, ja siten luullut, ettei normaalisti sellaista olekaan. Mutta nyt, kun hän on tuntenut, hän on varma, että hän on erityistapaus.
Kuitenkin muillakin vihittävillä on yhtä voimakas tunne olosta erityistapaus, ja niin kun aviorettelöt ja -erot tulevat, ne koskevat henkilöitä, jotka luulivat olevansa poikkeuksia, jotka pysyvät harmonisesti yhdessä.
Kuvitelmassa, että on erityistapaus on kyse vain pöhöttyneestä itseluottamuksesta. Se on evolutiivisesti hyödyllinen, mutta tiedollisesti väärä. Sama toistuu rokotusvastaisuudessa. Ajatellaan, että tauti on niin harvinainen, ettei se meitä koske, mutta sitten kun sattuu kohdalle, kysytään: "Miten se juuri meille sattui?"
Jos uskoontulon propagoijat olisivat oikeassa, heidän pitäisi olla erittäin huolissaan suuresta luopumisesta, mutta onneksi eivät ole oikeassa. Jos joku tuntee tulevansa uskoon, se on vain yksi elämänvaihe, jolloin tiedostaa uskonasioita erityisen voimakkaasti, mutta pelastuksen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Ei myöskään luopumisella tällaisesta uskosta.
Kirkko pyrkii opettamaan koko elämän ajan. Kerralla ei useinkaan tule valmista. Kirkko neuvoo olemaan levollinen ja luottavainen. Ei hyvä Jumala ole kompuroimassa lillukan varsissa etsimässä syytä, miksi voisi heittää luomansa helvettiin, vaan Kristuksen ansiotyön tähden hän johdattaa paratiisiin nekin, jotka ovat muka luopuneet uskosta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
"Kuvitelmassa, että on erityistapaus on kyse vain pöhöttyneestä itseluottamuksesta. "
Taikka sitten kyse on vakaasta uskosta että Jeesus on Hyvä Paimen.
Matt. 18:12
Mitä arvelette? Jos jollakin ihmisellä on sata lammasta ja yksi niistä eksyy, eikö hän jätä niitä yhdeksääkymmentä yhdeksää vuorille ja mene etsimään eksynyttä?