Kysymyksiä

Kristityllä yhteisöllä. Hyvänä kakkosena tulee muslimi yhteisö.

Hei nimim. Elyse!

Sinulla oli terävä huomio, että uskonnollisesta yhteisöstä irrottautumiseen liittyvät usein myös kysymykset aikuistumisesta, erillistymisestä omaksi persoonaksi ja itsenäistyminen lapsuuden kodista (ns. separaatioprosessi). Perheen sisäisestä dynamiikasta paljolti johtuu miten hyvin aikuistuminen onnistuu ja ihminen tosiaan tunnistaa itsensä ja elää itsensä näköistä elämää. Ei siihen tietenkään aina välttämättä sisälly eroaminen uskonnollisesta taustayhteisöstä. :-) Kaikkein tärkeintä on vanhempien ja muiden lähipiirin aikuisten tuki ja rakkaus. Perusta aikuistumiselle luodaan varhaislapsuuden kiintymyssuhteissa. Paras lähtökohta lapselle ja nuorelle on se että hänellä on vanhemmat jotka hyväksyvät hänet ehdoitta ja täysin ja ILMAISEVAT hyväksyntänsä, arvostuksensa ja rakkautensa, riippumatta siitä millaisia maailmankatsomuksellisia valintoja lapsi tai nuori elämässään tekee.

Uskonnollisesta yhteisöstä irrottautumista on tutkittu paljon, erityisesti Yhdysvalloissa, mutta jonkin verran myös meillä. Tieteen kiinnostus asiaan tosin heräsi Suomessa vasta melko myöhään eli 90-luvulla. Siihen saakka uskontotieteessä oltiin enemmänkin kiinnostuneita siitä miten uskonnolliseen yhteisöön liitytään, ei siitä miten sieltä päästään pois.

Luultavasti jostain tutkimuksista saa myös kvantitatiivista tietoa siitä, minkä ryhmien piirissä esiintyy erityisen paljon äärimmilleen vietyä painostusta sekä sosiaalisia ja psyykkisiä ongelmia. En ole perehtynyt tähän asiaan joten en voi sanoa muuta kuin omista kokemuksistani, joita kuvasin tuolle toisessa ketjussa.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000336&posting=22000000006955175

Yksi yleinen kansantajuinen katsaus aiheeseen löytyy täältä:

http://www.uskontojenuhrientuki.fi/apostasi.html

Vaikuttava ja tieteen kriteerit täyttävä analyysi yksityisten ihmisten kokemuksista, menetelmänä syvähaastattelut, on Helsingin yliopiston uskontotieteen laitokselle tehty tutkimus:

Laakso-Tirronen, Tarja. 1990.
Uskonnollisesta ryhmästä irtautuminen. Seitsemän kuvausta irtautumiskriisistä ja kriisiprosessin analyysi. Uskontotieteen tutkielma, Helsingin yliopisto.

Tässä tutkimuksessa on kuvattu perusteellisesti seitsemän erilaisen ihmisen irrottautumisprosessi, he edustavat erilaisia uskonnollisia ryhmittymiä. Kaksi tutkimuksessa haastateltua oli kuulunut vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen.

Mitä lasten ja vanhempien välisen suhteen merkitykseen tulee, sillä alueella itse pidän erityisen hedelmällisenä kiintymyssuhdeteoriaa (J. Bowlby) ja sen piirissä tehdään tällä hetkellä paljon tutkimusta myös Suomessa. Lue esim. Kirsti-Liisa Kuusinen (toim.) Kognitiivinen psykoterapia ja kiintymyssuhdeteoria.

Paula E.

Pohjoismaiden neuvoston sivulta aiheeseen liittyen.

http://www.norden.org/nr/2-6-3-foersl/fi/2002/A1285fi.pdf

”Onko uskonnollisella yhteisöllä suurin merkitys siinä, että kokee olevansa uskonnon uhri, vai voiko vanhempien ja lasten välisellä vuorovaikutuksella olla yhteyttä asiaan” -

Tämä ei ole tutkimustietoon pohjautuva kertomus, vaan omiin ja muutaman ystävän kokemuksiin. Olemme kaikki olleet saman uskonyhteisön jäseniä, yksi vieläkin on. Me irrottautuneet olemme syntyneet koteihin, jossa vanhemmat ovat olleet uskovia ja tämä on näkynyt jollakin tapaa arjen valinnoissa ja perheen arvoissa. Vaikka olemme olleet saman yhteisön vaikutuspiirissä, kokemuksemme ovat aika erilaiset. Olen kokenut oman perheen ja sen uskonnollisen kasvatuksen positiiviseksi elämää kantavaksi tekijäksi. Olen saanut rakkautta ja hyväksyntää aina, myös irrottautumisen jälkeen. Mutta kannan jonkinlaisia yhteisöllisyyteen liittyvä traumoja. Ystäväni sai ankaran kotikasvatuksen, jossa uskonto sekoittui jollakin tapaa vanhempien rakkauteen lastaan kohtaan. Rakkaus on kuulemani (ystäväni kertomukset) mukaan ollut hyvin ehdollistettua. Hänen kuvansa uskonnollisesta kasvatuksesta ja uskovaisesta perheestä (millaista kasvaa siinä) on tuonut traumoja hänelle. Kun hän on tutustunut perheeseeni ja kuunnellut tarinoitani hänen on ollut vaikea ymmärtää miksi minä ylipäätään olen traumatisoitunut tuohon uskonnolliseen yhteisöön.??? Kokemukset ovat siis aivan erilaiset, mutta valinta näyttäytyy ulkopuoliselle samanlaisena. Ainiin ja se, joka ei ole irrottautunut ei ole saanut hengellistä kotikasvatusta yhteisöön ollenkaan, vaan päätti ratkaisustaan aikuisiällä ja sanoo löytäneensä vihdoin rauhanJ

”Olen miettinyt tätä, koska tunnen uskonnollisissa kodeissa kasvaneita ikätovereitani, siis samaa sisarusparvea, joista osa on pitäytynyt vanhempiensa yhteisössä ja uskonkäsityksissä, osa kokee olevansa uskonnon uhri ja on jättänyt yhteisön, vaikka edelleen suhtautuukin positiivisesti vanhempiensa uskonnollisiin näkemyksiin.”

Suhtaudun minäkin. Ja itsekin. Uskon suhteen olen aina ollut onnellinen. Se on tuonut minullekin turvallisuutta ja iloa, mutta yhteisöllisyyttä ja uskonnollisten ryhmien ryhmädynamiikkaan en vaan kestä. Siinä sekoittuu pahimmillaan ihmisten pikkumaisuus ja persoonallisuus hengellisiin asioihin, mikä ylittää rasittavuudessaan sietokykyni.

Onko uskosta luopuminen aina älyllinen ratkaisu, vai voiko sekin olla seurausta hengellisestä väkivallasta ?

Minulle se oli järkiratkaisu. Mutta uskon että ihminen voi erota myös uskonnollisesta ryhmästä kokemansa hengellisen väkivallan vuoksi.

”Mikähän mahtaisi olla se uskonnollinen yhteisö, jonka piiristä on eniten uskontojen uhreja ?”

En tiedä, kun en ole tutkinut asiaa. Jossakin, jossa yksilö tulee kontrolloiduksi arkivalintojensa suhteen muiden uskonystävien taholta ja missä tämänkaltainen toiminen katsotaan ”rakkaudeksi” siis veljen vartioimiseksi hyvässä mielessä. Yhteisö, joka ei kestä järjestelmänä avointa epäilyä ja yrittää pitää jäsenistöään ojossa. Missä tahansa, jossa hengellinen yhteisö voi puuttua yksilön yksityisyyden alueelle uskonnon nimissä.