Laitoin tällä otsikolla aloituksen toiselle palstalle, mutta yhtään vastausta en saanut..
Olisiko täällä ketään, jolle olisi diagnosoitu posttraumaattinen stressihäiriö?
Eli: mitä tiedät kyseisestä diagnoosista, minkä seurauksena sait diagnoosin, miten sinua hoidettiin traumaattisen tapahtuman aikana tai sen jälkeen ja auttoiko saamasi hoito? Oletko joutunut itse etsimään asiasta tietoa, jos et sitä ole terveydenhuollosta asianmukaisesti saanut?
Kysyn siksi, että useiden palstojen viestien perusteella vaikuttaa, että diagnoosit ovat ajastaan jälkeen jääneitä epämääräisiä ja suorastaan mielivaltaisia ja usein vääriä, minkä seurauksena turhaan lääkitään/"hoidetaan" oireita, ei todellisia syitä.
Traumaperäiset mielenterveydenoireilut kun eivät lääkityksillä parane tai katoa, vaan tarvitaan ehdottomasti pitkäkestoista psykoterapiaa riittävän koulutetulta henkilöltä sekä kattavaa tietoa traumojen luonteesta ynnä itsehoidollisia neuvoja.
Riittävää hoitoa ei missään nimessä ole esim. alikoulutetun psykologin tapaamiset tai satunnaiset lääkärikäynnit.
Olemme ahdistus-palstalla- kuinka moni tiedostaa omien ahdistuksen tunteidensa perimmäiset syyt, ihan ilman ulkopuolisten arvioita? Jos taustalla on esim. lapsuuden vakivalta/hyväksikäyttökokemukset, vaikeat hylkäämiskokemukset tai aikuisiän vastaavat esim. raiskaus, pahoinpitelyt, omaa tai läheisen henkeä uhanneet tilanteet yms. kannattaisi tutustua traumamääritelmiin. Pieni vinkki heille, jotka painivat epämääräisten ahdistustuntemusten kanssa. Suosittelen lämpimästi teosta: Psykiatria, kustantaja Duodecim, uudistettu painoa 2017. Kirjastoista löytyy, jos ei tahdo maksaa yli sataa euroa tästä, yliopistoissakin käytettävästä oppikirjasta.
Olisiko täällä ketään, jolle olisi diagnosoitu posttraumaattinen stressihäiriö?
Eli: mitä tiedät kyseisestä diagnoosista, minkä seurauksena sait diagnoosin, miten sinua hoidettiin traumaattisen tapahtuman aikana tai sen jälkeen ja auttoiko saamasi hoito? Oletko joutunut itse etsimään asiasta tietoa, jos et sitä ole terveydenhuollosta asianmukaisesti saanut?
Kysyn siksi, että useiden palstojen viestien perusteella vaikuttaa, että diagnoosit ovat ajastaan jälkeen jääneitä epämääräisiä ja suorastaan mielivaltaisia ja usein vääriä, minkä seurauksena turhaan lääkitään/"hoidetaan" oireita, ei todellisia syitä.
Traumaperäiset mielenterveydenoireilut kun eivät lääkityksillä parane tai katoa, vaan tarvitaan ehdottomasti pitkäkestoista psykoterapiaa riittävän koulutetulta henkilöltä sekä kattavaa tietoa traumojen luonteesta ynnä itsehoidollisia neuvoja.
Riittävää hoitoa ei missään nimessä ole esim. alikoulutetun psykologin tapaamiset tai satunnaiset lääkärikäynnit.
Olemme ahdistus-palstalla- kuinka moni tiedostaa omien ahdistuksen tunteidensa perimmäiset syyt, ihan ilman ulkopuolisten arvioita? Jos taustalla on esim. lapsuuden vakivalta/hyväksikäyttökokemukset, vaikeat hylkäämiskokemukset tai aikuisiän vastaavat esim. raiskaus, pahoinpitelyt, omaa tai läheisen henkeä uhanneet tilanteet yms. kannattaisi tutustua traumamääritelmiin. Pieni vinkki heille, jotka painivat epämääräisten ahdistustuntemusten kanssa. Suosittelen lämpimästi teosta: Psykiatria, kustantaja Duodecim, uudistettu painoa 2017. Kirjastoista löytyy, jos ei tahdo maksaa yli sataa euroa tästä, yliopistoissakin käytettävästä oppikirjasta.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kommentoin vain sen, että vastauksia ja keskustelua täällä suomi24:ssa on nykyisin tosi vaikea saada, sillä tämä koko suomi24:n keskustelualue on oikein erittäin hiljainen! Nykyisin keskustelualueet aika turhia sen vuoksi, että niin tosi harvat tätä näkevät/katsovat. Minusta tämä ajan muutos on vähän kurja, sillä ennenvanhaan keskustelut ja kommentoinnit täällä olivat oikein toimivia.
Minulla on todettu 3 vuotta sitten ja se oli hirveää aikaa, sairastuin myös fyysisesti rajusti kun oireet olivat niin moninaiset ja eipä kuolemakaan kaukana ollut. Kun paino tippui niin matalaksi. Nyt kärsin ilmeisesti uudestaan samasta vaivasta ja voin niin huonosti, traumathan ei katoa mihinkään ja voivat aktivoitua sitten hyvinkin helposti jostain elämän tilanteesta, en itse tarkalleen edes tiedä mistä taas aktivoitui. Mutta hirveää ja pelottavaa tämä on. Minulla on vain lievä rauhoittava lääkitys tähän ja koviin fyysisiin oireisiin ja elimistön ylikierroksilla käymiseen joka ei helpota edes yöllä. Tahtoisin kovasti kuulla itsekin tästä lisää kun lääkärit eivät tunnu tähän juurikaan kiinnittävän huomiota tai eivät osaa tms. Vai onko niin ettei tähän ole apuja ja menee itsekseen ohi joskus jos menee. Kauheaa kärsimystä tämä joka tapauksessa on. Joka ainut päivä. :(
Luulisi nyt näihinkin saatavan terapia-apua, kuten muihinkin psykiatrisiin ongelmiin.
No eipä kaikki ole aina niin yksinkertaista tai mustavalkoista kuin sinun kommenttisi tuntui olevan. Mutta kaikkea hyvää sulle ja toivon empatian löytämistä elämään ja hyvää oloa! Eihän kysyjä kysynyt tuollaista töksäytystä mutta joo suomi 24. :/
Itseasiassa, riittävän moni ei saa asianmukaista diagnoosia,jos kyseessä on vakava traumatisoituminen, esim.perheväkivalta,raiskuaus,hyväksikäyttö,kuolemanuhka,sotakokemukset jnejne, sillä terveydenhuollossa saati muissa viranomaisinstansseissa ei ole kertakaikkiaan minkäänlaista mielenkiintoa puuttua tällaisia asioita koekneiden ihmisten asioihin heitä asianmukaisesti ja oikea-aikaisesti auttamalla. Lääkäri lätkäisee mieluiten persoonallisuushäiriödg:n, vaikka kyseessä olisi ihan mikä tahansa muu syy. Näin saadaan syyllistettyä potilas, eikä lääkäreiden tarvitse kantaa mitään vastuuta siitä, ettei potilas saa oikeanlaista asianmukaista apua tai tietoa oireidensa syistä. Itseapu paras apu-kirjallisuutta lukemalla ja terveisiin elämäntapoihin paneutumalla voi itseään auttaa paljon enemmän,kuin pilleripurkilla,eikä traumoja ensisijaisesti pillereillä kuulu hoitaakkaan..Myös tässä terveydenhuolto menee vipuun,ihmisiä lääkitään väärien diagnoosien vuoksi turhaan ja täysin väärillä lääkkeillä. Traumaterapia on aina ensisijainen traumojen hoitokeino, eivät antipsykootit tai muutkaan lääkkeet. Keskusteluapu riittävän koulutetun hlön kanssa,asioiden ja tapahtumien läpikäynti omien voimavarojen puitteissa turvallisessa ympäristössä. Ja lopulta sen hyväksyminen, että v..iks meni, elämä jatkuu,annan anteeksi itseni,en tekijän tähden. Elämä on liian lyhyt kiinni jäämiseen, jos se ei ole aivan väistämätöntä, kun on hiukan edes toipunut takaisin toimintakykyisyyteen.
Juuri näin, sinä puhut oikeaa asiaa.