Esikoiseni kuolema

Esikoiseni kuoli 8kk sitten vain muutaman päivän ikäisenä. Ensimmäiset kuukaudet meni shokissa ja jonkin asteen psykoosissa. 4kk päästä menin kokeilemaan työntekoa uudessa työpaikassa. Jaksoin alle 1kk ja lopetin. Olin 1kk kotona ja aloitin taas toisessa uudessa työpaikassa. Jaksoin taas 1kk ja tein päätöksen että palaan sittenkin takaisin vanhaan työpaikkaani. Sain siirron ja nyt olen ollut 1kk vanhassa työpaikassani. Tekisin mieli luovuttaa ja lopettaa työt sielläkin mutta jokin pakottaa minua jatkamaan.

Työt on tehneet hyvää mutta ottaneet myös koville. Työkavereiden kanssa on vaikea olla, vaikka ovatkin vanhoja tuttuja ja hyviä tyyppejä. Haluan silti olla kokoajan yksin ja omissa oloissa. Ahdistaa isot ihmisjoukot ja jos täytyy puhua monen ihmisen edessä. Ahdistaa se että melkein kaikki tietää mitä on tapahtunut, mutta toisaalta se on myös helpottavaa että mun ei tarvitse selitellä miksi haluan olla vaan omissa oloissa. Toisaalta musta tuntuu että mua tarkkaillaan ja odotetaan että milloin musta tulee taas oma itseni. En usko että tulee koskaan. Itsetuntoni on myös täysin olematon. Menen usein todella vaikeaksi jos joku tulee vähääkään puhumaan mulle. Työasioistakin on toisinaan vaikea puhua. Tuntuu, että olen ihan huono työkaveri mutta mulla ei ole voimia olla parempikaan. Yritän vaan keskittyä pakolliseen, enkä mihinkään ylimääräiseen. Oon myös tosi herkkänä kokoajan. Jos työkaveri sanoo jotain ihan normaalia niin mä saatan ottaa sen itseeni vaikka siinä ei oliskaan mitään minkä takia pitäis itseensä mitään ottaa. Sit työkaverin ilmeestä näkee että ihmettelee, mitähän hän mahtoi sanoa väärin.

Ei mene päivääkään ettenkö kuollutta lastani ajattelisi ja kaikkea sitä mitä tämän ympärillä on. Olen aina ollut se kiltti ja mukava tyttö joka kuuntelee ja auttaa. Ottaa muiden taakat kantaakseen. Nyt mulla ei ole voimia kantaa kenenkään huolia tai murheita. Auttaa ketään, kuunnella kenenkään valituksia. Tuntuu että se auttavaisuus ja ymmärtäväisyys on ollut aina mussa se mun kantava voima ja nyt mussa ei enää ole sitä.

Taidan olla myös vihainen siitä että todella yksin mä olen saanut tämän kaiken läpi mennä. Kaikki aina ajattelee musta että mä olen niin itsenäinen ja vahva että kyllä mä pärjään. No kyllähän mä olen pärjännyt kun ei ole muutakaan vaihtoehtoa ollut mutta kovasti olen miettinyt että jos sama osuis jonkun muun kohdalle niin ajattelisinko mäkin vaan että "annetaan tuon nyt olla yksin kun se haluaa olla ja kyllä se pärjää, otetaan yhteyttä sitten kun se on päässyt pahimman yli". Kaikki ystäväni olivat tällä asenteella mua kohtaan ja se tuntuu kyllä todella pahalta.

Sitten on verrattu tätä mm. oman kissan ja hamsterin kuolemaan. Poikaystävän kanssa eroamiseen ja milloin mihinkin. On sanottu että "vielä pahempaa olisi jos lapsi olisi elänyt pidempään ja sitten kuollut". Että helpommalla pääsin kun kuoli melkein heti syntymänsä jälkeen. Todella lohduttavaa. On sanottu että lapseni kuolema oli hyvä asia sillä en olisi osannut antaa hänelle hyvää elämää. On sanottu että "eihän tämä tilanne sulle nyt niin paha ole, kun sähän oot sun töissä nähnyt ja kokenut kaikenlaista". Olen lähihoitajana dementiakodissa. Onhan se vissiin sitten sama asia saattaa työn puolesta jonkun 90v äiti lepoon ja saattaa oma vastasyntynyt vauva ikuiseen lepoon. Täysin verrattavissa nämä kaksi asiaa, kyllä...

Moni tuttava kenen kanssa en ole aikoihin ollut tekemisissä alkoi kummasti ottaa yhteyttä tämän jälkeen. Kaikkia kiinnostaa nähdä kuinka hullu musta on tullut kun lapseni on kuollut. Arvatenkaan en ole heitä mennyt näkemään.

Haluaisin olla vain yksin kokoajan. Jokakerta kun menen näkemään ystäviä niin jää paha maku suuhun. Mua ei jaksa kiinnostaa mitä ihanaa heidän elämässään tapahtuu koska mun elämä on pysähtynyt. Tavallaan tuntuu etten mä edes tunne mun ystäviä enää. Mä en ole se sama ihminen enää kun mitä ennen olin ja on raskasta yrittää esittää sellaista ihan vain muiden takia. Multa odotetaan sitä samaa olemusta kuin ennenkin ja tietämättömät kuvittelee että aika parantaa musta ehjän.

On myös todella raskasta kuunnella joidenkin kavereiden mitättömiä huolia ja ongelmia. Alan nähdä todella nopeasti punaista enkä jaksa enää yhtään antaa ymmärrystä tai tukea turhille ongelmille. Jollain tasolla tuntuu että mä nään mun ystävät ja kaikki läheiset nyt ihan uudessa valossa. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä mua. Tuntuu että tää ymmärtämättömyys on meidän välissä liian iso kuilu.

Mä olen vihainen ja katkera. Tiedän että vihasta en koskaan tule täysin irti pääsemään. Kuinka voisin? Kuinka voisin koskaan hyväksyä oman lapseni kuoleman? Minulle se, etten kantaisi vihaa, tarkoittaisi että hyväksyisin tapahtuneen. Niin ei tule koskaan käymään.

Pelkään kokoajan milloin menetän järkeni kokonaan. Eihän tämmöisestä voi kukaan selvitä täysijärkisenä? Teen parhaani että elämä jatkuisi eteenpäin. Ei koskaan samana, eikä ainakaan vielä tippaakaan onnellisena mutta eteenpäin mennään.