1900-luku toi uudenlaisen ilmiön. Johtajat, joiden asema perustui kansanliikkeisiin. Näistä diktatorisimmat herättävät suuria intohimoja. Vieläkin historiantutkimusta rasittaa eräs perustavan laatuinen harha. Se on ajatus siitä, että jonkun "suuren johtajan" saadakseen vallan ja pysyttääkseen sen on ehdottomasti täytynyt olla jotain suurta. Viimeiset 50 vuotta ovat kuitenkin osoittaneet miltei kaikilla elämän osa-alueilla, että kaikin puolin järkevät ja tasapainoisetkin ihmiset ottavat sangen helposti ja hyvin irrationaalisin syin jonkun ihmisen tai ryhmän "fanituksensa" kohteeksi. Ja "fani" on valmis hyväksymään kaiken mitä "fanituksen" kohde tekee tai saa aikaan.
Tämä on hyvin inhimillinen juttu eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa. Mutta tätä ihmisten taipumusta on aina osattu käyttää myös laskelmoiden hyväksi monin tuhoisin tavoin. Tällaista tapahtuu kaiken aikaa.
Varsinkin hieman vanhempi historiankirjoitus on vielä hyvin sokeaa tälle tosiseikalle ja tulee usein tahattomasti pönkittäneeksi suurmiehiin kohdistuvaa myytinrakennusta. Tämä kannattaa pitää asioita lukien tai muuten puntaroidessa visusti mielessä.
Tämä on hyvin inhimillinen juttu eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa. Mutta tätä ihmisten taipumusta on aina osattu käyttää myös laskelmoiden hyväksi monin tuhoisin tavoin. Tällaista tapahtuu kaiken aikaa.
Varsinkin hieman vanhempi historiankirjoitus on vielä hyvin sokeaa tälle tosiseikalle ja tulee usein tahattomasti pönkittäneeksi suurmiehiin kohdistuvaa myytinrakennusta. Tämä kannattaa pitää asioita lukien tai muuten puntaroidessa visusti mielessä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.