elinhän minäkin kerran

Vanhemmiten mieleen on alkanut yhä useammin palautua muistoja lapsuus -ja nuoruusvuosilta.
Ikåvä kyllä useimmat niistä ovat ahdistavia ja nolottaviakin.

Olin erittäin ujo lapsi kansakoulun toiselta luokalta lähtien, Siihen asti olin ollut iloinen ja puheliaskin poika.

Jotenkin minulla on tunne että muutokseni ujoksi,araksi pojaksi johtui siitä matkasta jonka tein 9-vuotiaana kasvatusisäni kanssa.

Menimme hänen vanhan tuttavansa luo joka siihen aikaan työskenteli mainarina outokummun kaivoksessa.Tämä oli sodankäynyt ,karkeapuheinen ja minusta erittäin pelottava mies,isokokoinen ja kovaääninen.

Muistan että kävimme myös kaivoksessa jonne laskeuduttiin syvälle maan alle isolla hissillä.Muistan myös pelänneeni silloin kovasti ja sen että tämä mies ja isäpuoleni vain naureskelivar minulle,
En muista kuinka kauan olimme siellä enkä sitä mitä siellä oli, paitsi pimeää ja meluisaa.

Tämä kaivoksessa käynti ei suinkaan ollut pahin juttu mikä siellä tapahtui, mutta en mitenkään pysty näkemään , mitä ruolla matkalla oikein tapahtui; on vain ahdistava ja pelottava tunne jostain ,jostain, jota tuon ikäinen lapsi ei millään voinut käsittää.

Tuon matkan jälkeen siis kaikki muuttui.

Kolmannella luokalta lähtien minulla oli koko ajan huonommuuden tunne joka seurasi minua koko kouluajan ja kouluhan meni sitten aivan päin helvettiä.
Tuli viina joka antoi sitä kaivattua itsevarmuutta ja rohkeutta puhua ihmisille,
Valitettavasti vain kännissä ei voi olla jatkuvasti, minkä tajusin vasta vuosien jälkeen.
Parasta ennen päivä oli jo aikaa sitten mennyt kun sen ymmärsin.

Mutta nyt minulla on ihanat lapset ja vaimo, Vaikka ei minusta mitään muuta tullutkaan , niin aika hyvä isä ehkä.Toivon niin.