Ensimmäinen raskaus ja keskenmeno

Hei! Kiitos jo valmiiksi niille ketkä jaksavat lukea loppuun! Halusin tarinani ja saada tukea vaikeisiin aikoihin, eli olimme mieheni kanssa yli vuoden yritetty lasta ja olimme jonossa lapsettomuustutkimuksiin. Hakeuduin päivystykseen voimakkaiden vatsakramppien vuoksi ja tätä kautta sain tietää että olin raskaana. Vihdoinkin meidän suurin toive olisi toteutumassa mutta samalla iski pelko että kaikki ei ole hyvin. Sain ajan varhaisultraan, viikon päähän kun olimme asiasta saaneet kuulla. Ultrassa ei näkynyt muualla mitään,muutakuin oikessa munasarjassa iso kysta, koska minulla oli aikaisemmin jo ollut yksi kohdun ulkopuolinen raskaus 7 vuotta sitten nousi epäilys että siitä olisi kyse tälläkin kertaa. Maailma romahti, tilannetta jäätiin kuitenkin seuraamaan että saadaan varmuus missä raskaus on koska kuukautiskierto todella epäsäännöllinen niin raskauden kestoa ei tiedetä, raskaushormoni seuranta määrättiin myös, ultria oli 2- 7 päivän välein samoin verikokeet. Vieläkään ei missään näi mitään muutakuin kysta, mutta vahva pelko ja epäilys siitä että kyseessä kohdun ulkopuolinen raskaus pysyi. Meni viikkoja eteenpäin, kunnes raskaushormoni alkoi nousta normaalisti yhdessä kohtaa se jopa triplaantui, oli taas ultran aika. Pitkä hiljaisuus kunnes ultraaja sanoo että täällä näkyy raskauspussi sekä sikiö muttei vielä sykettä. Ei oltu uskoa sitä todeksi olin todella raskaana, minulle sanottiin että oltiin vain niin aikaisin alettu ultraamaan kystan vuoksi että siksi tässä on kestänyt, saimme kuitenkin vielä uuden ultran viikon päähän jotta nähdään vielä syke. Viikko oli pitkä aika odottaa taas, kunnes oli taas ultrauspäivä jännittyneinä odotimme että pääsemme huoneeseen. Ultraaja on pitkään hiljaa kunnes hän sanoo, täällä näkyy selvä sikiö sekä vahva syke, näettekö sen. Ja kyllä kyllä me näimme siellä meidän vauvan sydän sykkii lujaa ja vahvasti, kumpikin oli onnellisempi kuin ikinä ei ollut enää muutamaan viikkoon ollut lainkaan kipuja tai vuotoja kaikki olisi todellakin hyvin me saisimme vauvan marraskuussa vihdoin unelmastamme tulisi totta tällä hetkellä viikkoja oli 6. Meille annettiin vielä 10pv päähän uusi ultra, viimeinen ultra tarkkailu puolella, olimme niin onnellisia, raskausoireet olivat olleet jo pitkään, ja nyt tiedettiin että ne todella johtuivat vauvasta. Ehdimme jo miettiä mitä kaikkea hankkisimme, ensi jouluna meitä olisi jo kolme eka joulu perheenä. Kumpikin rakasti vauvaa jo koko sydämestään, halusimme odottaa vielä seuraavaan ultraan kun viikkoja olisi yli 7 että saamme kuvan ja voimmr kertoa onnestamme kaikille. Koitti taas ultrapäivä, kumpikin odotti vain että näämme taas vaivan ja sykkeen. Ultran aluksi ehdittiin puhua kaikesta ja sanomaan että tämä on todennäköisesti turha käynti mutta näätte ainakin vauvanne taas, ultraus alkoi tuli hiljaisuus, ultraaja toteaa rennosti nää hiljaiset hetket on varmaan aina kamalia, sitten kestää ja yhä kestää, olimme miehen kanssa heittänyt huumoria että kai sieltä sanotaan että täältä löytyykin kaksi sykettä sitä ajattelin että se nyt miettii miten sen sanoo. Sitten tulee lause joka muuttaa koko maailman, minulla ei valitettavasti ole hyviä uutisia, vauvanne sydän on lakkanut sykkimästä. Ensimmäinen ajatus on että ei tämä ei ole totta, siinä on joku virhe ei ole ollut kipuja ei vuotoja lainkaan se ei voi olla totta, sitten saimme kuulla että vauva oli elänyt vain pari päivää viime ultran jälkeen eli 6 2-6 4 sanottiin että mitään ei voi enää tehdä sinun pitää ottaa tämä esilääke ja ylihuomenna tulet sairaalaan lääkkelliseen tyhjennykseen olen niin pahoillani. Maailma romahtaa kyyneleet vain valuvat, en pysty katsoaman miestäni puristan vain kädestä, tekisi mieli heittää se pilleri päin ultraajaa, mutta otan pillerin ja nielaisen. Hoitaja selittään kauheasti kaikkea mutten pysty keskittymään kaikki sumenee, kaikki ilo elämästä on viety. Pääsemme kotiin ja muuta en pysty kun miettimään että tämä ei voi olla totta, meidän vauvalla piti olla kaikki hyvin meistä piti tulla perhe. Seuraavana päivänä en pysty nousemaan edes sängystä ylös, mies on kokonaika tukena vaikka häneen itseensäkin sattuu. Koittaa perjantai tyhjennys päivä, ajatus tulee mieleen mitä jos tämä onkin virhe, virhe ultrassa vauva onkin elossa. Ei toive ajattelua vauvan sydän ei lyö, mennään sairaalaan ja otan lääkkeet ei mitään, hetken päästä alkaa kivut mutta ei kuulautiskipuja suurempia, tulee toiset pillerit sitten alkaa kovat supistukset jotka tihenevät ja koventuvat, tulee kova paineen tunne ja tunsin sen kun vauva ja kun istukka tulivat ulos. Olin henkisesti ja fyysisesti täysin loppu, elämällä ei tuntunut enään olevan tarkotusta , ei ollut enää syytä olla onnellinen, haluan vain vauvan takaisin ja että kaikki on hyvin. Mieheni on ollut korvaamaton tuki ja turva koko ajan ilman häntä en olisi tässä. Nyt haluaisinkin kuulla teidän tarinanne teidän pienistä jotka eivät enää jaksaneetkaan pidemmälle miten olette pystyneet jatkamaan elämää, miten uusi raskaus alkoi, miten se sujui?