Uskokaa tai älkää, mutta itse sain/jouduin laittamaan yläleukaani kokoproteesin 15-vuotiaana.
Siis irtoproteesin. Siihen aikaan se ei ollut mitenkään tavatonta ainakaan pohjoisemmassa Suomea, jossa hammaslääkäreitä oli vähän samaan aikaan kun elintaso nousi karamelleineen ja sokereineen ja monine muine asioineen.Muistan kärsineeni koko lapsuuteni hammaskivuista.
No..tässä alustukseni.Oikeastaan tulin aluksi proteesini kanssa hyvin juttuun, mutta jossakin vaiheessa aloin hävetä sitä, että minulla on hammasproteesi.Ja vaikka ikää on jo hieman enemmän, kärsin tällaisesta "psyykkisestä vammasta" edelleenkin. Tulee tunne kuin kaikki tuijottaisivat hampaitani arvostellen tai naureskellen. Samalla itse arvioin toisten ihmisten hampaita herkästi ja pahimmassa tapauksessa tuijotan toisten hampaita huomaamattanikin.
Onko muita , joille proteesin käyttö olisi enemmän psyykkinen kuin fyysinen ongelma.
Huomaan karvaan kateuden nousevan mieleeni, kun näen ihmisiä joiden hapaat ovat kuin helmet tai vaikka olisivat vähemmänkin kauniit, kunhan ovat omat.
Implantteihin minun varani eivät riitä ja siksi toiseksi luustokin on niin poiskulunut yläleuastani, että vain isolla toimenpiteellä siihen impantit saisi.
Toivon jonkun vastaavan.
Siis irtoproteesin. Siihen aikaan se ei ollut mitenkään tavatonta ainakaan pohjoisemmassa Suomea, jossa hammaslääkäreitä oli vähän samaan aikaan kun elintaso nousi karamelleineen ja sokereineen ja monine muine asioineen.Muistan kärsineeni koko lapsuuteni hammaskivuista.
No..tässä alustukseni.Oikeastaan tulin aluksi proteesini kanssa hyvin juttuun, mutta jossakin vaiheessa aloin hävetä sitä, että minulla on hammasproteesi.Ja vaikka ikää on jo hieman enemmän, kärsin tällaisesta "psyykkisestä vammasta" edelleenkin. Tulee tunne kuin kaikki tuijottaisivat hampaitani arvostellen tai naureskellen. Samalla itse arvioin toisten ihmisten hampaita herkästi ja pahimmassa tapauksessa tuijotan toisten hampaita huomaamattanikin.
Onko muita , joille proteesin käyttö olisi enemmän psyykkinen kuin fyysinen ongelma.
Huomaan karvaan kateuden nousevan mieleeni, kun näen ihmisiä joiden hapaat ovat kuin helmet tai vaikka olisivat vähemmänkin kauniit, kunhan ovat omat.
Implantteihin minun varani eivät riitä ja siksi toiseksi luustokin on niin poiskulunut yläleuastani, että vain isolla toimenpiteellä siihen impantit saisi.
Toivon jonkun vastaavan.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kirjoituksesi oli hyvä ja varmaan Suomesta löytyy kohtalotovereita. Olen samaa ikäuokkaa kuin sinä, tosin minulla on suussa omat hampaat. Muistan kuitenkin tuon Suomen hammaslääkäritilanteen silloin vuosikymmeniä sitten, ei todellakaan ollut kehumista - ainakaan syjäseuduilla. Monet saivatkin hammasproteesin rippilahjaksi. Tämä oli totisinta totta.
Ja nekin hammaslääkärit, jotka olivat olemassa ja toimivat eivät juuri psykologiasta tai potilaan kohtaamisesta mitään tienneet. Niin kovakouraista käsittely oli. Hoitovaihtoehtoja oli käytännössä kaksi: hammas paikattiin yksinkertaisesti ja nopeasti amalgaamilla tai kiskaistiin pois. Mihinkään monimutkaisiin hommin ei ryhdytty eikä puudutusaineita viitsitty käyttää...
Sinulle, keski-ikäinen naisihminen sanoisin,
että ota rauhallisesti. Et ole varmaan ainoa, jolla ei ole varaa implantteihin, vaikka halua olisikin. Implantit ovat upeat, mutta tolkuttoman kalliit. Tiedän tämän ihan kokemuksesta. Ja Kela ei käytännössä korvaa mitään implanttitöistä.
Pidä tekarisi, mutta niistä kannattaa pitää huolta. Milloin viimeksi olet käynyt hammaslääkärillä ? Tarkoitan, että tekarit voivat löystyä tms. tulla sopimattomiksi pitkän ajan kuluessa. Mahdollisesti jotain pitäisi tekareissa korjatakin.
Minä Sinuna hankkiutuisin hyvän yksityishammaslääkärin puheille, ehkäpä sellaisen luo,joka on perehtynyt protetiikkaan.
"Päivitä" tuo proteesitilanne mahdollisimman sopivaksi ja elä sitten sovussa proteesisi kanssa. Niitä on tuhansilla suomalaisilla.
On suurelta osin oma luulosi, että ihmiset juuri erityisesti tarkkailisivat sinun hampaitasi. Mikäli hampaissasi ei mikään erityisesti kiinnitä huomiota (väri, sopimattomuus tms.) jää huomiointi kyllä ns. yleiselle tasolle. Naisena voit edistää omaa oloasi leikkauttamalla tukan muodikkaasti ja pitämällä kivaa kampausta, käymällä kosmetologilla ja kiinnittämällä huomiosi meikkaukseen. Kosmetologilta saat hyviä vinkkejä. Muista myös pukeutua klassisen asiallisesti.
Kiitos ellu vastauksestasi ja empatiastasi.Oikein hehkutelin lauseellasi "on suurelta osin omaa kuvitelmaasi, että ihmiset tuijottavat hampaitasi....".Voihan se niinkin olla ja toivon että onkin.
Toki proteesikin vaatii hoitoa ja pikapuoliin on taas aika mennäkin teknikolla.Olen huomannut, että laihdutettuani itsestäni hieman ylimääräistä pois, on se vaikuttanut jopa proteesien istuvuuteen.Eli ihminen "kutistuu" kaikkialta.
Jos tämän päivän hammashuolto olisi toiminut omassa lapsuudessani, uskon, että hampaitteni huonokuntoisuudesta huolimatta ne olisi yritetty pelastaa keinolla millä hyvänsä. Siihen aikaan ei potilaan kanssa neuvoteltu, mitä tehdään, vaan hampaat poistettiin lääkärin niin päättäessä.Olen jälkeen päin miettinyt, että olin sentään vasta 15v eikä edes omiin vanheempiini otettu asian tiimoilta yhteyttä.
Kiitos ellu kivoista neuvoistasi ,joita annoit.
Yritän ajatella, että olen muutakin ,kuin hammasproteesi)))))
Kaikissa ihmisissa on joitakin vikoja ja puutteita...usein muut eivat huomaa niita niin tarkasti kuin me ITSE! Sitten pyorittelemme ja suurentelemme asioita.........keskity itsessasi siihen, mika on POSITIIVISTA.:)
Viestin alkuosassa paljastuu jonkinlainen "ulkokohtaisuus". Et siis ihan vakuuttavasti kerro asiasta. Olet 53-vuotiaana vähän oudossa tilanteessa. Liki neljäkymmentä vuotta sitten asennetut legot ylhäälle (aliksista et puhunut mitään...)olisi silloin varmaan ollut 15-vuotiaalle traumaattinen kokemus, mutta viestistäsi ilmenee, että vasta myöhemmin olet alkanut hävetä?
Joku antoikin sinulle vinkkejä tuosta muusta hyvinvoinnista huolehtimisesta; kampaajalla käynti, harrastukset, liikunta, tanssi ym. ym., voisivat tuoda uutta ilmettä elämään. Mutta tietysti kukaan ei kiistä, etteikö ihmisen tulisi huolehtia hampaistaan, tärkeistä työkaluistaan.
Terveisin Teräsmies 51v. ja elämä maistuu!
Ei nykyään eroita aina proteeseja omista hampaista. Ovat niin kantajansa näköisiä.
Minulla on omat kylläkin paikatut moneen kertaan, ja väliin epämääräisistä säryistä kärsin.
Minä katselen myös ihmisten hammaskalustoja tarkoin. Suotta hymyilet suu supussa.
Kiitos kaikille vastaajille rohkaisusta ja tervejärkisistä mielipiteistä.
Sinulle Teräsmies esitän onnitteluni, että olet sinut proteesisi kanssa ja uskallat hymyillä ilman "noloutta" tai pelkoa, että paljastat jotakin mitä et halua muille paljastaa.
En oikein ymmärtänyt mitä tarkoitat mainitsemalasi "ulkokohtaisuudella". Tarkoititko, että juttuni oli "keksitty" vai mitä?, Jos, niin sitä se ei todellakaan ole.Miksi keksisin noin "synkän" tarinan itsestäni )))).
Syy, miksi en kokenut hampaittenpoistoa 15-vuotiaana niin kovin traumaattisena johtuu yksinkertaisesti siitä, että ainakin kaksi muuta koulutoveriani koki samaan aikaan saman kohalon.
Eli, kuten alussa mainitsin, siihen aikaan pohjoisemmassa Suomea hampaitten poisto lähes lapsilta oli aika yleistä. En kokenut itseäni kovin kummajaiseksi silloin.
Ongelma-ajatteluni syntyi vasta aikuisiällä etelään muutettuani ja huomattuani, että vasta ikäihmisille täällä päin laitetaan proteesit.
On ollut hyvä jutella asiasta näin kasvottomana kanssanne. Ei ole tullut edes tunnetta, että tuijotatte koko ajan suutani ja proteesiani)))))
Kiitos vielä kerran.
Kahdessa vastauksessa kehotettiin huolehtimaan muusta hyvinvoinnistaan ja ulkomuodostaan.
Onneksi ne asiat ovat kohdallani kunnossa. Toisinsanoen en koe itseäni "homssaksi", likaiseksi, enkä huonostipukeutuneeksi proteesista huolimatta.Päinvastoin, ehkä huolittelen liikaakin ulkoista olemustani peittääkseni sen vajavuuden, joka on todellinen ongelma minulle.
Ulkokohtaisuudella arvioin vain, että tuskin lopullinen ongelma on ulkoisissa asioissa? Mene ja tiedä, mutta en halua kääntää päätäsi. Kerroin ehkä oman kokemukseni vain. Sorry, jos loukkasin.
On aika luonnollista, että kuvasi piirtyy jokaisen keskustelijan omassa päässä kuvaamasi mielikuvan perusteella. Siksi on tärkeää luoda ympärilleen positiivista mielikuvaa. Itsekeskeisyys ja omaan napaan tai miksei myös hampaisiinsa tuijottaminen saattaa helpottaa, kun alkaa myös aidosti kiinnostua elämästä ympärillään.
Parempi tekarit suussa kuin hulvattoman korkealla puussa! On paljon ihmisiä, joilta sairaudet, ikä ym. on vienyt koko kaluston suusta ja silti jaksavat hymyillä ilonamme...
PS. Nimimerkillä hymy herkässä hymiöllä
Kyllä sinulla on paljon kohtalotovereita! Vielä 60-luvulla oli suorastaan tavoite päästä nopeasti eroon omista hampaista ja saada proteesit tilalle. Usein varsinkin lasten vanhemmat olivat tätä mieltä, jos hammaslääkäri yritti ehdottaa että paikataan. Näin sitten ilman ennaltaehkäisevää hoitoa oltiin pian tilanteessa että kokoproteesi oli tosiasia.
Onneksi hoitomenetelmät ovat kehittyneet!
Minulle sama juttu 23 vuotiaana. Ja täytyy sanoa, että silloin helpotus oli suuri. Niin kaamea oli hammaslääkärin rääkki, ainainen särky, kipeä suu, hammaslääkärin auki repimät suupielet (pieni suu) jne., että silloin ei edes itsetunto notkahtanut, vaikka proteesi tuli suuhun. (Omat hampaani "menetin" siinä, että sairastelin kovasti vuoden ikäisenä, sain voimakkaita lääkkeitä ja ne pilasivat kehittyvä hammasluuni.
"Häpeily" ja alemmuudentunne on tullut vasta nyt keski-iässä.
Sama kohtalo minullakin ja vielä vähän myöhemmin eli 70-luvun lopulla. 19-vuotiaana yläkokoproteesi vuonna 1976 ja alakokoproteesi kaksi vuotta myöhemmin 21-vuotiaan vuonna 1978. Siitä lähtien enemmän tai vähemmän epämielyttävät proteesit joita sitten on uusittu jo useampaan kertaan. Suurin ongelma nyt jo lähes 30 vuoden jälkeen on surkastuneet ikenet ja siitä johtuva proteesien huono istuvuus. Implantteja olen harkinnut, mutta hinnat ovat vielä lykänneet päätöstä. Ja muuten myös minulla useilla silloisilla ystävättärillä sama kohtalo saman ikäsenä ja joillain tosiaan jo 15-16-vuotiaina eli itse olin jo ehkä jopa ehtinyt valmistautua siihen. Samoin sisareltani poistettiin kerralla yli 20 hammasta 16-vuotiaana ja laitettiin molemmat kokoproteesit. Eli kyllä meitä kohtalotovereita on Suomenmaa pullollaan, mutta kaikki ovat vain hiljaa omista proteeseistaan!
Kiitos vastauksistanne. On todella ollut hienoa saada keskustella ruudun välityksellä asiasta, joka on minulle ongelma. En ole tainnut asiasta koskaan tätä ennen puhuakaan kenellekään.
Ilmeisesti sinä Rouva -57 olet kuitenkin sinut proteesisi kanssa (henkisesti ), vaikka itse proteesien kanssa onkin ongelmia.
Joskus yritin teknikolta kysyä, miten potilaat suhtautuvat "invaliditeettiinsa" (tarkoitan sellaisia ,jotka eivät varsinaisesti ole vielä sen ikäisiä, että proteesi on luonnollinen vaihtoehto omille hampaille)mutta hän sanoi, että aika harva puhuu siitä ongelmana tai esteettisenä ongelmana.
No, kaikella on aina puolensa.Luin tältä samalta palstalta tuoreita kirjoituksi siitä, miten nykyisin ei proteeseja enää saada, vaikka hampaat olisivat todella heikot ja kipeät.Ts. hammaslääkärit eivät suostu poistamaan vaikeita hampaita, vaikka potilas niin tahtoo.Olemme siis menneet toiseen ääripäähän minun nuoruudestani.
Nostin tällaisen vanhan keskustelun, kun ajattelin omia kokemuksiani. Miten jotakin korvaamatonta voi tapahtua, kun aletaan kiinnittää huomiota pikkuasioihin.
Oma kokemukseni on tällainen. Tapasin nuorudessani erään sievän ja kaikin puolin mukavan oloisen tytön. Tuntui, että rakastuin häneen suinpäin, päätäpahkaa. Juttelimme mukavia, tapasimme muutamia kertoja mutta siihempä se jäi. Tyttö tuntui tyrmäävän kaikki lähentymisyritykseni, ja homma sitten lopulta kaatui. Jälkeenpäin kuulin, että tyttökin olisi odottanut minulta enemmän, mutta häpesi niin hirveästi hammasproteesejaan, ettei uskaltautunut enempään. Hänellä kun oli kokoproteesit,sekä ylhäällä, että alhaalla, Laitettu jo parikymppisenä, ja kyllähän minä ne huomasin.
Voi hyvänen aika! Ikuista rakkautta ja elämänkumppaniahan minä etsimässä olin tuolloin, eikä siinä semmoisella pikkuseikalla kuin tekohampailla olisi mitään tekemistä ollut!
Mutta näin. Älkää rakkaat ihmiset pikkuseikkoihin kiinnittäkö huomiota. Kokonaisuus ratkaisee. Ja itsekin on syytä joskus katsoa peiliin, että ollaankohan tässä itsekään niin täydellisiä, että voi toista alkaa sormella osoittelemaan.