Olen 70-luvun lopulla syntynyt mies. Olen kärsinyt vaikean lapsuuden seurauksena koko ikäni ahdistuneisuudesta, joka tekee elämästä vaikeaa. Paremmat hetket liittyvät nuoruuden harrastuksiin, joista osaa harrastan vieläkin. Ihmissuhteet ovat melko vaikeita, koska paha oloni näkyy ilmeisesti alakuloisuutena, joka jostain syystä häiritsee jopa tuntemattomia ihmisiä, ainakin kauppojen kassalla tämän joskus huomaa. Ehkä se johtuu siitä, että tämän päivän arvot kannustavat tekopirteyteen ja kaikkeen muuhun pinnalliseen, jota en itse pidä minään. Mutta en koekaan, että minun olisi tarkoitus miellyttää olemuksellani tällaisia ihmisiä.
Oman tilanteeni tekee erityisen vaikeaksi se, että omaiset eivät pidä mitään yhteyttä, vanhemmat laiminlöivät ajoittain kasvatustani jo lapsena. Äidillä on ollut nyt 20 - vuotta mies joka muutti hänet, ja minä jäin täysin taka-alalle. Hän ei soita koskaan, ehkä kerran kuussa tulee kahden sanan tekstiviesti. Joulut olen aina yksin. Isäni oli sairas alkoholisti, eikä saanut kasvatuksessani muuta aikaan kuin henkistä väkivaltaa, johon äitini ei puuttunut.
Vuosien aikana on kokeiltu lääkkeitä, joista ei ole lievittämään ahdistuneisuutta ja pahaa oloa. Lääkkeet kun eivät tunnetusti juuri tehoa traumaperäisiin oireisiin. Jutteluterapiakaan ei ole koskaan oikein riittänyt, vaikka ei varmaan turhaakaan ole. Olen kyllä seurustellut elämäni aikana, mutta oikeasti ymmärtävää ihmistä ei ole sattunut koskaan kohdalle. En ole ruma, vaan voi sanoa, että ainakin nuorempana olin jopa melko "suosittu" siinä mielessä, että minusta kiinnostuttiin, mutta itseluottamus oli nuorena huono, enkä uskonut että minusta olisi pidempiaikaiseksi seurustelukumppaniksi. Nykyäänkin tulee joskus vastaavia tilanteita, mutta peräännyn jossain vaiheessa, ettei tule enää pettymyksiä. Oma vointi täytyy ainakin parantua ensin.
Äiti, joka on kuitenkin ainut omainen, on nyt vakavasti sairastunut. Tämä on tietenkin pahentanut omaakin oloa. Olen yrittänyt puhua hänelle noista asioista, jotka ovat minua painaneet koko elämäni, mutta hän ei halua niistä puhua, vaan suhtautuu todella lapsellisesti, tekeytyy heti uhriksi, vaikka puhun vain tosiasioista. Pakkohan minun on niistä yrittää puhua, ettei mielenterveyteni romahda aivan kokonaan. Mutta se on vieläkin turhaa. Olen tietenkin itse huolissani hänestä. Hän ei silti kykene osoittamaan minkäänlaista omaisen huolta ja välittämistä, vaikka on minut synnyttänyt. Olen kysynyt hänen vointiaan nyt hänen sairauden aikana kymmeniä kertoja, hän ei ole kysynyt käydessäni minun vointiani kertaakaan, niin kuin hän ei tehnyt terveenäkään. Ja tämä ei johdu iästä eikä sairaudesta. Tarvitsen itsekin normaalia suhtautumista edes omaiselta, sillä olen muutenkin yksinäinen. Nyt on synkkä jakso, sillä äitini melko varmasti kuolee sairauteensa, ja se pelottaa erityisen paljon selvittämättömien asioiden vuoksi, että mitä tuntemuksia se tuo tullessaan.
Kirjoitin tämän vain kokemuksena, ja samalla terapiana. En kaipaa neuvoja harrastuksiin tai vastaaviin, sillä harrastuksia minulla on aivan tarpeeksi, vaikka jaksamista ei aina olekaan. Kommentteja saa toki laittaa esim. omista vastaavista kokemuksista.
Oman tilanteeni tekee erityisen vaikeaksi se, että omaiset eivät pidä mitään yhteyttä, vanhemmat laiminlöivät ajoittain kasvatustani jo lapsena. Äidillä on ollut nyt 20 - vuotta mies joka muutti hänet, ja minä jäin täysin taka-alalle. Hän ei soita koskaan, ehkä kerran kuussa tulee kahden sanan tekstiviesti. Joulut olen aina yksin. Isäni oli sairas alkoholisti, eikä saanut kasvatuksessani muuta aikaan kuin henkistä väkivaltaa, johon äitini ei puuttunut.
Vuosien aikana on kokeiltu lääkkeitä, joista ei ole lievittämään ahdistuneisuutta ja pahaa oloa. Lääkkeet kun eivät tunnetusti juuri tehoa traumaperäisiin oireisiin. Jutteluterapiakaan ei ole koskaan oikein riittänyt, vaikka ei varmaan turhaakaan ole. Olen kyllä seurustellut elämäni aikana, mutta oikeasti ymmärtävää ihmistä ei ole sattunut koskaan kohdalle. En ole ruma, vaan voi sanoa, että ainakin nuorempana olin jopa melko "suosittu" siinä mielessä, että minusta kiinnostuttiin, mutta itseluottamus oli nuorena huono, enkä uskonut että minusta olisi pidempiaikaiseksi seurustelukumppaniksi. Nykyäänkin tulee joskus vastaavia tilanteita, mutta peräännyn jossain vaiheessa, ettei tule enää pettymyksiä. Oma vointi täytyy ainakin parantua ensin.
Äiti, joka on kuitenkin ainut omainen, on nyt vakavasti sairastunut. Tämä on tietenkin pahentanut omaakin oloa. Olen yrittänyt puhua hänelle noista asioista, jotka ovat minua painaneet koko elämäni, mutta hän ei halua niistä puhua, vaan suhtautuu todella lapsellisesti, tekeytyy heti uhriksi, vaikka puhun vain tosiasioista. Pakkohan minun on niistä yrittää puhua, ettei mielenterveyteni romahda aivan kokonaan. Mutta se on vieläkin turhaa. Olen tietenkin itse huolissani hänestä. Hän ei silti kykene osoittamaan minkäänlaista omaisen huolta ja välittämistä, vaikka on minut synnyttänyt. Olen kysynyt hänen vointiaan nyt hänen sairauden aikana kymmeniä kertoja, hän ei ole kysynyt käydessäni minun vointiani kertaakaan, niin kuin hän ei tehnyt terveenäkään. Ja tämä ei johdu iästä eikä sairaudesta. Tarvitsen itsekin normaalia suhtautumista edes omaiselta, sillä olen muutenkin yksinäinen. Nyt on synkkä jakso, sillä äitini melko varmasti kuolee sairauteensa, ja se pelottaa erityisen paljon selvittämättömien asioiden vuoksi, että mitä tuntemuksia se tuo tullessaan.
Kirjoitin tämän vain kokemuksena, ja samalla terapiana. En kaipaa neuvoja harrastuksiin tai vastaaviin, sillä harrastuksia minulla on aivan tarpeeksi, vaikka jaksamista ei aina olekaan. Kommentteja saa toki laittaa esim. omista vastaavista kokemuksista.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.