OTETAAN paljastava lainaus. ”Meidän täytyy antaa näille ihmisille oppitunti nyt heti niin, että he eivät uskalla edes ajatella vastarintaa tulevina vuosikymmeninä”, kirjoitti Vladimir Iljitš Lenin maaliskuussa 1922 kirjeessä Vjatšeslav Molotoville.
Vallankumousjohtaja, kansankomissaarien neuvoston puhemies V. I. Lenin puhui kirjeessään ukrainalaisista. Hänen mielestään vilja-aittana tunnetun Ukrainan olisi tullut ruokkia sisällissodan runtelema Neuvosto-Venäjä, jossa nähtiin laajalti nälkää.
Ukrainalaiset olivat kahdesti ajaneet bolševikit pois Kiovasta pitääkseen kiinni itsenäisyydestään – ennen Ukrainan talonpoikaiskapinan syttymistä bolševikit olivat ryhtyneet viljan väkivaltaisiinkin pakko-ottoihin keväällä 1918 ja tammi–elokuussa 1919.
Ukraina oli itsenäistynyt Saksan suojeluksessa. Bolsevikit halusivat sen kaataa osana uutta kansallisuusohjelmaansa, joka oli hyväksytty keväällä 1919.
Länsivaltojen kelkkaan hypänneet Suomi, Puola ja Baltia pelastuivat.
Vallankumousjohtaja, kansankomissaarien neuvoston puhemies V. I. Lenin puhui kirjeessään ukrainalaisista. Hänen mielestään vilja-aittana tunnetun Ukrainan olisi tullut ruokkia sisällissodan runtelema Neuvosto-Venäjä, jossa nähtiin laajalti nälkää.
Ukrainalaiset olivat kahdesti ajaneet bolševikit pois Kiovasta pitääkseen kiinni itsenäisyydestään – ennen Ukrainan talonpoikaiskapinan syttymistä bolševikit olivat ryhtyneet viljan väkivaltaisiinkin pakko-ottoihin keväällä 1918 ja tammi–elokuussa 1919.
Ukraina oli itsenäistynyt Saksan suojeluksessa. Bolsevikit halusivat sen kaataa osana uutta kansallisuusohjelmaansa, joka oli hyväksytty keväällä 1919.
Länsivaltojen kelkkaan hypänneet Suomi, Puola ja Baltia pelastuivat.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ukraina oli osa NL:oa 30.12.1922 alkaen, tuhoamisen kohteena olivat nationalistit..
Ukraina oli pakkoliitetty osaksi Kremlin kommunismidiktatuuria.
Samaa ajoi Lenin, aseistaessaan ja kiihottaesaan suomalaisia sosialidemokraatteja tekemään vallankumouksen, jonka onnistuessa Suomi olisi tullut liitetyksi bolsevikkien Neuvosto-Venäjään.
Jos Lenin ja muut Venäjän bolsevikit olisivat tyytyneet aiemmin annettuun tunnustukseen, niin Suomen sisällissota olisi hyvinkin voitu välttää, mutta katsotaanpa mitä Lenin teki hiukan myöhemmin.
"Suomalaiset toverit alkoivat tässä vaiheessa todella harmittaa Leniniä. Pelkkää puhetta Helsingissä ilman tekoja. Lenin piti vuoden 1918 alussa muutaman päivän loman Terijoella ja merkitsi työtehtäviinsä artikkelin aiheesta "Pikkuporvariston loismaisuus ja suomalaisten sosialidemokraattien petos".
Viikkoa myöhemmin Tukholman sosialistinen pormestari Carl Lindhagen kävi tervehtimässä Leniniä Smolnassa ja sai kuulla, että "suomalaiset sosialidemokraatit ovat pettureita . . . he eivät halua tehdä vallankumousta vaikka se on heidän velvollisuutensa".
Lähde: Lasse Lehtinen, Risto Volanen: 1918 - Kuinka vallankumous levisi Suomeen. 2018. s. 158.
"Aseiden toimituksesta sovittiin suomalaisten kanssa, ja 20. tammikuuta Lenin antoi virallisen käskyn: "Suomen proletariaattia varten aseita: noin 10 000 kivääriä panoksineen, noin 10 kolmen tuuman tykkiä ammuksineen." Jatkossa seurasi vielä 25 000 kivääriä. Jos Smilga opastaisi yhtä tehokkaasti toimintaan kuin Trotski Pietarissa, sen pitäisi riittää suurimpiin kaupunkeihin ja se taas koko maahan. Suomalaiset toverit ja Smilga lähtivät Helsinkiin ja mukana meni myös rohkaisuja."
Lähde: Sama, s. 164.
"”…vasemmiston taholla on hellitty kuvaa Leninistä jalona ja idealistisena maailmanparantajana, joka kansojen itsemääräämisoikeuden ylevien periaatteiden vaikutuksen alaisena oli vailla muita tarkoitusperiä valmis tunnustamaan jopa porvarillisenkin Suomen itsenäisyyden. Mikä sitten on totuus? Veitsi lähestyy nyt kipeätä kohtaa, mutta kulunut puoli vuosisataa merkitsee niin pitkää puudutusaikaa, että leikkaus täytyy jo voida suorittaa.
Joulukuussa 1917 bolsevikit oman tunnustuksensa mukaan yhä vielä laskivat lähitulevaisuudessa tapahtuvan maailmanvallankumouksen varaan. Sitä silmälläpitäen käytiin Brestissä sitkeää viivytystaistelua ajan voittamiseksi. Vallankumouksen puhkeamisen edellytyksiä oli kaikkialla mahdollisuuksien mukaan tuettava. Leninin kansallisuusohjelma taas ei tähdännyt, kuten olemme nähneet, suinkaan pienten, itsenäisten ja kaikkein vähiten porvarillisten kansallisvaltioiden muodostamiseen – vaan vähemmistökansallisuuksien myötätunnon hankkimiseen irtautumisoikeutta hyväksi käyttäen bolsevikkien puolelle”.
Polvinen korosti, että ”Suomen itsenäisyyden tunnustaminen ei ollut itsetarkoitus, vaan ensisijaisesti välikappale sosialistisen vallankumouksen toteuttamisen helpottamiseksi maassa”. ”…(Lenin) oli vakuuttunut, että jos yhteiskunnallinen vallankumous saataisiin aikaan Suomessa, uusi hallitus palaisi takaisin Venäjän yhteyteen muodostaen federaation sen kanssa”.
Professorin mukaan ”myytin takaa nousee esiin realistinen valtiomies, joka määrätyssä historiallisessa tilanteessa, vaikkapa vain taktisista syistä, näkee maansa ja edustamansa järjestelmän e t u j e n mukaiseksi naapurivaltion itsenäisyyden tunnustamisen”."
Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi. 1967 (WSOY).
KOLMATTA KERTAA ukrainalaiset eivät onnistuneet ajamaan bolševikkeja pois. Ukrainasta tuli osa Neuvostoliittoa joulukuussa 1922.
Jo marraskuussa 1921 Lenin oli vaatinut tylyjä ja väkivaltaisia vallankumouksellisia toimia, joilla taattaisiin viljan pakkolunastukset Neuvosto-Venäjälle. Lenin ehdotti käytäntöä, jossa poliittiset viljankeruuyksiköt ottaisivat ukrainalaisia panttivankeja, mikäli viljakiintiöitä ei täytettäisi. Jos kyseinen taktiikka ei toiminut, panttivangit piti ampua valtion vihollisina.
Leninin tylyt lausunnot ovat kylmäävää lukemista myös nyt sata vuotta myöhemmin, koska niillä on kaikukoppa nykyisyydessä.
Ne ovat sananmukaisesti lähtölaukaus Ukrainan kovalle kohtalolle, jota Anne Applebaum kuvaa pysäyttävässä teoksessa Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa.
Ukrainalaiset talonpojat ryöstetiin neuvostovallan alkuaikoina kirjaimellisesti alastomiksi ja maakuopissa asuviksi.
Sieltä periytyy jo aiemminkin vallinnut syvä viha Venäjää ja venäläisiä kohtaan.
Neuvostovallan alkuaikoina kuoli nälkään useita miljoonia ukrainalaisia tässä Euroopan vanhassa vilja-aitassa.
Sille, joka haluaa perehtyä Josif Stalinin ja muun bolsevikkihallinnon käytäntöihin ylevien julistusten ja juhlapuheiden taustalla, on saatavilla hyvä tietoteos > Simon Sebag Montefiore, Stalin - Punaisen tsaarin hovissa.
Raakuuksia ja piittaamattomuutta, sadismia sadismin vuoksi, se oli Isä Aurinkoisen hallinnon motto.
Kun Nikita Hruštšov tuli valtaan ja piti NKP:n 20. puoluekokouksessa vuonna 1956 Stalinia ja hänen politiikkaansa rajusti kritikoineen puheensa, niin harvat tiesivät millainen stalinismiterrorin brutaali toteuttaja Hruštšov itse oli 1930-luvun aikana ollut.
Hruštšov oli tuolloin ensin Moskovan ja myöhemmin Ukrainan johtaja.
Entinen KGB-johtaja Aleksandr Šelepin kertoi vuonna 1988 Ivan Serov -nimisen salaisen poliisin työntekijän suorittaneen Hruštšovin laatimien tappolistojen hävittämisen, ja näin peitelleen hänen historiaansa, epäilemättä asianosaisen omasta määräyksestä.
Kaikkiaan 261 sivua Hruštšovin papereita oli poltettu heinäkuussa 1954.
Suomi ja suomalaiset ovat tavattoman onnekkaita, ettei tuo hirviö kyennyt valloittamaan ja sitten murskamaan kansakuntaamme.
Hrustshev myös siirsi venäläistä väestöä Itä-Ukrainan teollisuusalueelle ja aiheutti näin Ukrainan väestön kahtiajaon, mistä maa kärsii vieläkin Venäjän tukeman kapinan takia.
Sisäistä hajaannusta lisäsi se, että monet ukrainalaiset kommunistit osallistuivat neuvostoterroriin. Se yhdessä nälänhädän kanssa luo kontekstin myös nykyisyydelle. Nälänhädästä ukrainalaiset käyttävät termiä holodomor. Applebaum katsoo, että nälällä tappamista ei voi yksiselitteisesti pitää kansanmurhana, koska siihen osallistui aktiivisesti myös ukrainalaisia eikä kaikkia ukrainalaisia yritetty tappaa. Ukrainalaiset itse kuitenkin pitävät nälänhätää kansanmurhana. Venäjän valtio taas kieltää koko tapahtuman.
”Nälänhätä ja sen perintö näyttelevät valtavaa osaa nykyisten Venäjän ja Ukrainan identiteettejään koskevissa väitteissä, maiden suhteessa ja niiden yhteisessä neuvostokokemuksessa”, Anne Applebaum kirjoittaa.
OMAN ONGELMALLISEN lisänsä Venäjän ja Ukrainan suhteisiin tuo Ukrainan sisäinen jakolinja. Jo sata vuotta Itä-Ukraina on ollut muuta Ukrainaa venäläisempi ja Länsi-Ukraina on taas hakenut turvaa Puolasta ja Saksasta.
Anne Applebaum muistuttaa teoksessaan, että ylenkatse koko Ukrainan valtion ideaa kohtaan oli ollut erottamaton osa bolševikkien ajattelua jo ennen lokakuun vallankumousta. Vähä-Venäjän eli Ukrainan historia on vain sivujoki, joka yhtyy Venäjän historian vuolaaseen päävirtaan.
Kärjistäen voisi sanoa, että venäläisille Ukrainaa ei ole olemassa. Mitätöinti on näkynyt myös teoissa. Venäjän lehdistö julisti vuonna 2008 holodomorin muistojuhlan russofobiseksi provokaatioksi. Venäjän tukemat separatistit tuhosivat elokuussa 2015 tahallisesti nälänhädän uhrien muistomerkin vallatusta Snižen kaupungista itäisessä Ukrainassa.
”Jos nälänhädän tutkimus helpottaa nykyisen Ukrainan ymmärtämistä, se myös selittää joitakin nykyisen Venäjän asenteita, joista monet noudattavat vanhoja kuvioita”, Applebaum päättelee.
MINSKIN SOPIMUS on hieno asiakirja, mutta Anne Applebaumin kirjan luettuaan sopimuksen toteutuminen tuntuu kaukaiselta haaveelta.
Putinin kaudella muutosta ei tule. Jos seuraava presidentti hylkää suuren kertomuksen Ukrainan ja Venäjän suhteista, toivoa on.
Putin haluaa edelleen tuhota Ukrainan peläten sen liittyvän aina tukevammin lännen rintamaan.
Siihen pyrkii ainakin nykyinen koomikko-lakimies presidentti.
Parlamenttivaalit ovat pian.
Ukraina pääsi irti Venäjän imperialismista. Itsenäiset päätökset eivät kuitenkaan ole Putinille mieleen, sen pitää kostaa ja kiusata sotimalla. Jotku sitä täällä vaan jaksaa puolustella.
Putin vain jatkaa Leninin politiikkaa. Venäjä on pidettävä koossa maksoi mitä maksoi. Ja maksajina mieluummin muut kuin venäläiset.
Ukrainan väestöstä puolet on venäläisiä ja alueesta puolet silkkaa Venäjää. Se maa voitaisiin supistaa joka suhteessa puoleen ilman että mitään väärää tapahtuisi. Venäläiset Venäjään.