Vuoden aikana on multa kuollut kolme rakasta ihmistä, viimeisimpänä pikkuveljeni joulukuussa, joka juuri kerkesi 18 vuotta täyttämään. Suru tulee vielä pitkään olemaan osana arkea, mutta olis helpottavaa kirjotella muiden läheisten menettäneiden kanssa. Perheen ja sukulaisten kanssa keskustelu on aivan eri juttu kuitenki kuin ulkopuolisten saman kokeneiden kanssa. Sähkikseeni voi ottaa yhteyttä-> [email protected]
Vertaistukea?
HunDeri
2507
0Äänestä
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen pahoillani puolestasi! Olen pahoillani omastakin puolestani.
Oma rakas veljeni löydettiin Tiistai aamuna nukkuneena pois sängystään. Tällä hetkellä en edes tiedä mitä tunnen...lähinnä kai suurta rakkautta edesmennyttä veljeäni kohtaan. Osasin odottaa tätä tavallani. Hän oli niin siipirikko ihminen koko elämänsä.
Itseäni helpottaa tieto siitä, että hän kuoli tietäen, että edes yksi ihminen rakastaa häntä yli kaiken, eikä hylkää...nimittäin minä.
Osasin jo tammikuussa aavistaa lähtölaskennan alkaneen ja siitä lähtien muistutin häntä alituiseen, että hän on minulle rakas, tärkeä ja arvokas.
Ikäväkyllä, muu perheeni luuli, että aikaa viellä olisi, eivätkä tajunneet, että viimeisiä päiviä elettiin.
Olen elännyt hänen hautajaisia ja kuolemaa päässäni useat kerrat. Nyt on niin uskomatonta, että minä järjestän todellakin hänen viimeistä matkaansa.
Hän oli minulle äärettömän rakas enkä luultavasti koskaan pysty täysin hyväksymään sitä, etten voi puhua hänelle tai nähdä häntä.
Hän täyttäisi ensikuussa 23-vuotta. Meidän piti maalata hänen kämppänsä ja hänen piti tulla katsomaan meille lätkää Toukokuussa. Hänen piti saada nyt elämänsä kuntoon ja kerkesin jo hetken toivoa, että ehkä sittenkin onnistun, vaikka osasin kaksiviikkoa sitten jo aavistaa, etten minä yksin riitä pitämään veljeäni pystyssä.
Olen niin pahoillani hänen puolestaan sillä häneltä jäi paljon kokematta ja näkemättä...
Mutta elämä vaatii aina omanxa, ennemmin tai myöhemmin. Nyt hänen on hyvä olla.
Minun veljeni lähti aivan yhtäkkiä, kun sai kotona aivoverenvuodon ja periaatteessa siis kuoli kotiin. Koneiden avulla oli sairaalassa vielä tunteja aivokuolleena ja perhe itkemässä ympärillä. Ei ole joulukuun jälkeen ollut päivää jona en sitä yötä ja rakasta pikkuveljeäni olis ajatellut. Hän kerkesi juuri 18 vuotta täyttämään, joten elämä jäi ihan kesken. Tuntuu vieläkin ettei tällainen voi olla mahdollista, miten se oma veli voi yhtäkkiä vain kadota täsät arjesta, vaikka enhän enää saman katon alla hänen kanssaan vuoteen ollut enää asunut... Eteenpäin pitäisi vain jatkaa ja olenkin yrittänyt olla reipas, mutta välillä on pakko ja tietysti pitääkin itkeä, onneksi on lähellä olkapää jota vasten painautua =) toivon sydämestäni myös sulle jaksamista ja iloa tulevaisuuteen vaikka tiedän että sitä on vaikea ajatella.