Vetovoimatekijänä helppo elämä.

Naapurissani asui aikoinaan nuori tyttö, joka oli vanhempiensa hemmottelema ainoa lapsi. Hän läpäisi peruskoulun juuri ja juuri ja jäi sen jälkeen kotiin oleskelemaan ja elämään vanhempiensa kustannuksella noin 20-vuotiaaksi. Hän ei hakenut koulutukseen eikä töihin, vaan laiskotteli kotona ja nukkui puoleen päivään ja kävi välillä kavereiden kanssa leffassa tai discossa ja tietysti vanhempiensa rahoilla eikä häntä nolottanut pyytää heiltä rahaa jos halusi uuden puseron tai ripsivärin. Ja vanhemmat kiltisti suostuivat, vaikka välillä arvostelivat tytärtään tämän laiskuudesta. Tyttö ei kuunnellut, vaan jatkoi helppoa elämäänsä. Se loppui vasta kun vanhemmat alkoivat vetää tiukkaa linjaa eivätkä enää antaneet hänelle senttiäkään rahaa. Tyttö sai toki asua ja syödä kotona, mutta leffarahaa ja vaaterahaa hän ei enää heiltä saanut. Ei ollut mukavaa kun ei päässytkään enää kavereiden kanssa discoon tai kahvilaan. Sen seurauksena tyttö ryhdistäytyi ja hakeutui töihin saadakseen omaa rahaa. Mutta niin kauan kun vanhemmat suostuivat maksamaan kaiken hän ei viitsinyt tehdä elettäkään hoitaakseen asiansa kuntoon.

Tämä pätee myös tänne tuleviin pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin. Niin kauan kun heille tarjotaan kaikki mahdolliset tuet ja avustukset, niin tietysti he haluavat tänne elämään helppoa elämää ja mitä sitä töihinkään menemään, kun hölmöt suomalaiset veronmaksajat elättävät. Ei se ole hullu joka pyytää vaan sekä joka maksaa.