PALESTIINALAISONGELMA – ARABIEN HÄMÄYS ISRAELIN PAINOSTAMISEKSI
Palestiinan pakolaisongelma on erikoinen useistakin syistä, joista monet ovat lähes tuntemattomia suurelle yleisölle lännessä. Historiallisten faktojen tietämättömyys Palestiinan pakolaisongelmasta on johtanut siihen, että vuosikymmenien ajan arabimaat ovat voineet kritiikittä esittää omia sepityksiään pakolaisongelmasta. Nämä sepitykset on vähitellen lännessä hyväksytty faktoina asioiden todenperäisyyttä tuntematta. Tästä vääristymästä on ollut seurauksena se, että maailmanjärjestöt ovat tehneet lukuisia Israelin tuomitsevia päätöksiä, jotka ovat olleet vailla totuuspohjaa.
Palestiinan pakolaisongelman synty
Alun perin Palestiinan pakolaisongelmaa ei edes pidetty ongelmana. Kun 29.11.1947 YK:n toimesta pieni alue Palestiinasta erotettiin juutalaisille omaksi valtioksi, kävi heti ilmi, etteivät arabimaat hyväksy juutalaisvaltion perustamista. Kuusi arabimaata ryhtyi valmistelemaan hyökkäystä juutalaisten karkottamiseksi Palestiinasta. Samalla arabimaiden johtajien kehotuksesta arabiväestöä pyydettiin poistumaan Palestiinasta. Arabiväestön poistuminen näet helpottaisi arabiarmeijoita sionistien tuhoamisessa, minkä jälkeen arabiväestö voisi sitten palata takaisin ja saada saaliiksi juutalaisten omaisuuden. Sionistien tuhoaminen Arabiliiton pääsihteeri Azzam-Pashan mukaan tulisi olemaan "sukupuuttoon hävittämissodan verilöyly".
Arabiväestön poistumisen Palestiinasta ollessa kiivaimmillaan arabien YK:n edustaja Jamal Husseini piti 27.4.1948 puheen, joka uhkui sionistien vihaa. Pakolaisongelmasta hän ei kuitenkaan maininnut mitään. Vähän myöhemmin Azzam-Pasha esitti Arabiliiton puolesta lausunnon tulevan sodan luonteesta ja tavoitteista. Nytkään puheessa ei ollut mitään mainintaa pakolaisongelmasta. Israelille vihamielisimmätkään arabijohtajat eivät havainneet viitteitä pakolaisongelmasta tai Israelin suorittamasta arabiväestön karkottamisesta Palestiinasta.
Arabimaat kieltävät pakolaisilta kansalaisoikeudet
Israelin julistautuessa itsenäiseksi valtioksi 14.5.1948 arabiarmeijat aloittivat seuraavana päivänä sodan sionistien tuhoamiseksi. Arabiväestön jatkaessa poistumista Palestiinasta media ei missään vaiheessa raportoinut, että sionistit olisivat ajaneet arabit kodeistaan, eivätkä nytkään arabimaiden johtajat esittäneet syytteitä arabiväestön karkottamisesta. Niiden noin neljän kuukauden aikana, joina arabiväestö poistui Palestiinasta, arabiväestö sai itse asiassa kiitosta arabimaiden johtajilta päätöksestään jättää Palestiina vapaaehtoisesti. Esimerkiksi YK:n edustaja Jamal Husseini YK:n turvallisuusneuvostossa ylisti Haifan arabeja siitä, että nämä jättivät Palestiinan. Kolme kuukautta sodan alkamisesta arabimaiden johtajat eivät olleet vielä keksineet myyttiä Israelin suorittamasta arabiväestön karkottamisesta Palestiinasta, jota myyttiä arabijohtajat sitten myöhemmin niin perin häikäilemättömästi tulisivat käyttämään painostuskeinona Israelia vastaan.
Arabiväestön poistuminen Palestiinasta arabimaiden johtajien kehotuksesta ei arabijohtajien mukaan ollut vakava ongelma. Esimerkiksi arabiväestön siirtymistä pääasiallisesti kohti Jordaniaa ja Jordanian puolelle ei katsottu tuottavan ongelmia, koska Jordanian kansa on samaa arabikansaa kuin Palestiinasta pois siirtynyt arabiväestö. Kun sitten arabimaiden johtajille alkoi kolmen neljän kuukauden kuluttua selvetä, että sionistit eivät olleet tuhottavissa, arabijohtajat saivat idean jättää Palestiinan arabiväestö pakolaisleireihin käytettäväksi aseena Israelia vastaan. Tämä tapahtui kieltämällä Palestiinan arabiväestöltä kansalaisoikeudet ja muuttoluvan ympäröiviin arabimaihin.
Kansalaisoikeuksien kieltämisestä seurasi, että yksikään arabivaltio ei suostunut asuttamaan heimoveljiään, ei edes Jordania, jonka väestöstä 60–70% on samaa arabikansaa kuin Palestiinasta siirtynyt arabiväestö. Sodan päätyttyä Palestiinan arabiväestö jäi leireihin siemeneksi myöhemmille Israelin vastaisille aggressioille. Samassa yhteydessä arabijohtajat synnyttivät myytin Israelin suorittamasta arabiväestön karkottamisesta Palestiinasta. Arabijohtajat vaativat silloin ja nykyään vaativat edelleenkin arabiväestön saada palata takaisin Palestiinaan. "Pakolaisten paluu merkitsisi juuri syntyneen Israelin valtion loppua", kuten Egyptin presidentti Nasser ilmaisi paluun strategisen merkityksen Israelin tuhoamisen päämäärässä.
Pakolaisongelmasta kehkeytyy farssi
Palestiinasta poistuneen arabiväestön määräksi mainitaan yleensä 750 000. Tätä lukua voidaan selvästi pitää liian suurena, koska brittimandaatin tilastot osoittavat määräksi korkeintaan 420 000. Tämä on lähes sama kuin YK:n silloinen julkistama tieto pakolaisten määrästä.
Välittömänä seurauksena siitä, että arabimaat eväsivät kansalaisoikeudet Palestiinasta lähteneeltä arabiväestöltä, oli kansainvälisen avustusoperaation synty pakolaissotkun hoitamista varten. Samalla sotku tarjosi strategisesti arabijohtajille oivallisen tilaisuuden ja ajankohdan ryhtyä syyttämään Israelia Palestiinan arabiväestön karkottamisesta.
Pakolaissotkun kehityttyä kansainväliseksi operaatioksi YK ja Kansainvälinen punainen risti ryhtyivät toimittamaan ruokaa, vaatetusta, lääkkeitä, telttoja ym. pakolaisille. Nämä ilmaiset tavaratoimitukset aiheuttivat sen, että uusia "pakolaisia" alkoi tulvia ympäröivistä arabimaista. YK:n pakolaisjärjestön johtaja Sir Rafael Cilento saattoi joulun 1948 alla ilmoittaa "pakolaisten" määräksi 750 000. Asiaan kuulumattomien arabien erottamiseksi oikeista pakolaisista ei ollut olemassa mitään keinoja.
Kaikki leireihin tulleet arabit rekisteröitiin pakolaisiksi, joille jaettiin ilmaista apua. Seuraavan vuoden kesään mennessä "pakolaisten" määräksi ilmoitettiin jo reilusti yli miljoona. Palestiinan "pakolaishuiputuksesta" kehkeytyi suoranainen farssi, kun Kansainvälinen punainen risti ilmoitti, että jokainen pakolaiseksi ilmoittautuva arabi oli luokiteltava pakolaiseksi ja olisi kelvollinen pakolaisavustuksen saamiseen asumispaikasta riippumatta ja kotiaan jättämättä. Näin siis suuri joukko arabeja asui kodeissaan "pakolaisina” saaden samalla täysipitoisen avustuksen. "Pakolaisten" määrä kasvoi lukuihin, joilla ei ollut mitään todellisuuspohjaa.
Nykyään jo kolmannessa polvessa olevat Palestiinan pakolaiset on ahdattu pakolaisleireihin ja YK:n tilastoissa luokiteltu "Palestiinan pakolaisiksi". Kansainvälisessä mediassa heidät esitetään Israelin suorittaman karkottamisen ja aggression uhreiksi, joilla on oltava oikeus paluuseen ja omaan valtioon Israelin alueella. Yksikään arabivaltio ei suostu auttamaan pakolaisia, koska he ovat sopivasti aihe Israelin vastaisille toiminnoille, joiden lopullisena tarkoituksena on Israelin valtion tuhoaminen. Toisin sanoen Palestiinan pakolaiset ovat vain taktinen tarkoitusperä arabien poliittisessa päämäärässä korvata Israel islamilaisella valtiolla.
Vastuu Palestiinan pakolaisista
Vastuu Palestiinan pakolaisista kuuluu yksinomaan arabimaille. Arabimaiden on helppo selvittää itse aiheuttamansa pakolaisongelma omilla laajoilla maa-alueillaan, jotka ovat 640 kertaa niin suuret kuin Israelin maa-alue. Sitä varten YK:n on ensin vaadittava arabimaita kumoamaan Palestiinan arabiväestön kansalaisoikeuksia koskeva kielto. Niillä sadoilla miljoonilla euroilla, joilla EU, YK, Yhdysvallat jne. avustavat Palestiinalaisia vuosittain, voidaan sitten järjestää asutus arabimaihin. Arabien vaatimus Palestiinan arabiväestön asuttamisesta Israelin pienelle maa-alueelle ei voi tulla kyseeseen.
YK:n alainen pakolaisten avustusjärjestö UNRWA on pitänyt Palestiinan pakolaisia 50 vuotta pakolaisleireillä, mikä on täysin asiatonta ja osoittaa avustusjärjestön nurinkurista ja ilkeää suhtautumista Israelia kohtaan. UNRWA:n velvollisuus on vaatia pakolaisten asuttamista arabimaihin. Joutuihan Israelkin vuonna 1948 itsenäisyystaistelunsa seurauksena asuttamaan 650 000 juutalaista arabimaista paenneesta 900 000 juutalaisesta, jotka oli ryöstetty aivan putipuhtaaksi ennen pakenemistaan. YK on kuitenkin vuosien saatossa osoittautunut kovin Israelin vastaiseksi "tehtaillessaan" lukuisia Israelin vastaisia päätöslauselmia. YK:n jatkuvasti suhtautuessa kielteisesti Israelia kohtaan YK:lta tuskin voidaan odottaa mitään objektiivista ratkaisua Palestiinan ongelmassa.
Kenelle Palestiina kuuluu juridisesti?
24.7.1922 Kansainliitto (YK:n edeltäjä) myönsi Palestiinan mandaattioikeudet Britannialle. Palestiinan mandaatti käsitti nykyisen Israelin, Jordanian, Länsirannan(=Samaria ja Juudea) ja Gazan. Mandaattiehtojen myöntämisen ensisijaisena ehtona oli, että Britannia ns. Balfourin juutalaisten kansalliskotia koskevan periaatejulistuksen mukaisesti perustaa juutalaisen valtion mandaatille. Kansainliiton Palestiinan mandaattia koskevat ehdot olivat kansainvälistä oikeutta ja ne sitoivat Britanniaa noudattamaan niitä. Britannian mandaattihallitus kuitenkin rikkoi räikeästi mandaattiehtoja lohkaisemalla heti Jordan-joesta itäpuolisen koko Transjordanian alueen (nykyinen Jordania) arabivaltioksi. Britannian mandaattihallituksen menettely oli täysin nurinkurinen, sillä Transjordanian alue käsitti peräti 4/5 koko mandaattialueesta, kun Kansainliiton ehdot edellyttivät juutalaisvaltion alueeksi lähes koko mandaattialuetta.
Britannia hallitsi Palestiinan mandaattia vuosina 1917–1948. Brittien suhtautuminen juutalaisiin sinä aikana oli hyvin negatiivista, ja koko mandaattiajan britit häpeällisesti kieltäytyivät juutalaisvaltion perustamisesta. Aivan erikoisen hankalaksi tilanne juutalaisille kehittyi 1930- ja 1940-luvulla, kun britit ankarasti rajoittivat Euroopassa vainottujen juutalaisten pääsyä Palestiinaan brittien samalla suosiessa arabeja. Tämä suosiminen huipentui vuosien mittaan brittien takavarikoimien asevarastojen luovuttamiseen arabeille Israelin julistautuessa itsenäiseksi 14.5.1948 tilanteessa, jossa juutalaisten oma aseistus oli äärimmäisen kehno.
Vihdoin 29.11.1947 YK:n toimesta pieni alue Palestiinan mandaatista erotettiin juutalaisille omaksi valtioksi. Samalla Länsiranta erotettiin erilliseksi arabivaltioksi, joten jo toinen arabivaltio lohkaistiin alkuperäisestä mandaattialueesta. Siten myös YK rikkoi Kansainliiton asettamia Palestiinan mandaattiehtoja. Juutalaisvaltion alueeksi jäi vain 17 % alkuperäisestä Palestiinan mandaattialueesta, jonka Kansainliitto oli pääasiallisesti tarkoittanut nimenomaan juutalaisvaltioksi.
Ei liene epäilystä siitä, kenelle Palestiina kuuluu juridisesti. Kansainliiton Palestiinan mandaattia koskevat ehdot olivat kansainvälistä oikeutta ja siis oikeutus Israelin valtion olemassaololle Länsiranta siihen mukaan lukien. Paljon kiistelty Palestiinalaisvaltio on myös olemassa ja se on nykyinen Jordania, jonka väestö on samaa arabikansaa kuin pakolaisleireihin jätetty arabiväestö. Jordanian kuningas Hussein totesi 26.12.1981 An-Nahar-Al Wal Daul-lehdessä: "Jordania on Palestiinaa ja Palestiina on Jordaniaa".
Helmikuussa 2005
Palestiinan pakolaisongelma on erikoinen useistakin syistä, joista monet ovat lähes tuntemattomia suurelle yleisölle lännessä. Historiallisten faktojen tietämättömyys Palestiinan pakolaisongelmasta on johtanut siihen, että vuosikymmenien ajan arabimaat ovat voineet kritiikittä esittää omia sepityksiään pakolaisongelmasta. Nämä sepitykset on vähitellen lännessä hyväksytty faktoina asioiden todenperäisyyttä tuntematta. Tästä vääristymästä on ollut seurauksena se, että maailmanjärjestöt ovat tehneet lukuisia Israelin tuomitsevia päätöksiä, jotka ovat olleet vailla totuuspohjaa.
Palestiinan pakolaisongelman synty
Alun perin Palestiinan pakolaisongelmaa ei edes pidetty ongelmana. Kun 29.11.1947 YK:n toimesta pieni alue Palestiinasta erotettiin juutalaisille omaksi valtioksi, kävi heti ilmi, etteivät arabimaat hyväksy juutalaisvaltion perustamista. Kuusi arabimaata ryhtyi valmistelemaan hyökkäystä juutalaisten karkottamiseksi Palestiinasta. Samalla arabimaiden johtajien kehotuksesta arabiväestöä pyydettiin poistumaan Palestiinasta. Arabiväestön poistuminen näet helpottaisi arabiarmeijoita sionistien tuhoamisessa, minkä jälkeen arabiväestö voisi sitten palata takaisin ja saada saaliiksi juutalaisten omaisuuden. Sionistien tuhoaminen Arabiliiton pääsihteeri Azzam-Pashan mukaan tulisi olemaan "sukupuuttoon hävittämissodan verilöyly".
Arabiväestön poistumisen Palestiinasta ollessa kiivaimmillaan arabien YK:n edustaja Jamal Husseini piti 27.4.1948 puheen, joka uhkui sionistien vihaa. Pakolaisongelmasta hän ei kuitenkaan maininnut mitään. Vähän myöhemmin Azzam-Pasha esitti Arabiliiton puolesta lausunnon tulevan sodan luonteesta ja tavoitteista. Nytkään puheessa ei ollut mitään mainintaa pakolaisongelmasta. Israelille vihamielisimmätkään arabijohtajat eivät havainneet viitteitä pakolaisongelmasta tai Israelin suorittamasta arabiväestön karkottamisesta Palestiinasta.
Arabimaat kieltävät pakolaisilta kansalaisoikeudet
Israelin julistautuessa itsenäiseksi valtioksi 14.5.1948 arabiarmeijat aloittivat seuraavana päivänä sodan sionistien tuhoamiseksi. Arabiväestön jatkaessa poistumista Palestiinasta media ei missään vaiheessa raportoinut, että sionistit olisivat ajaneet arabit kodeistaan, eivätkä nytkään arabimaiden johtajat esittäneet syytteitä arabiväestön karkottamisesta. Niiden noin neljän kuukauden aikana, joina arabiväestö poistui Palestiinasta, arabiväestö sai itse asiassa kiitosta arabimaiden johtajilta päätöksestään jättää Palestiina vapaaehtoisesti. Esimerkiksi YK:n edustaja Jamal Husseini YK:n turvallisuusneuvostossa ylisti Haifan arabeja siitä, että nämä jättivät Palestiinan. Kolme kuukautta sodan alkamisesta arabimaiden johtajat eivät olleet vielä keksineet myyttiä Israelin suorittamasta arabiväestön karkottamisesta Palestiinasta, jota myyttiä arabijohtajat sitten myöhemmin niin perin häikäilemättömästi tulisivat käyttämään painostuskeinona Israelia vastaan.
Arabiväestön poistuminen Palestiinasta arabimaiden johtajien kehotuksesta ei arabijohtajien mukaan ollut vakava ongelma. Esimerkiksi arabiväestön siirtymistä pääasiallisesti kohti Jordaniaa ja Jordanian puolelle ei katsottu tuottavan ongelmia, koska Jordanian kansa on samaa arabikansaa kuin Palestiinasta pois siirtynyt arabiväestö. Kun sitten arabimaiden johtajille alkoi kolmen neljän kuukauden kuluttua selvetä, että sionistit eivät olleet tuhottavissa, arabijohtajat saivat idean jättää Palestiinan arabiväestö pakolaisleireihin käytettäväksi aseena Israelia vastaan. Tämä tapahtui kieltämällä Palestiinan arabiväestöltä kansalaisoikeudet ja muuttoluvan ympäröiviin arabimaihin.
Kansalaisoikeuksien kieltämisestä seurasi, että yksikään arabivaltio ei suostunut asuttamaan heimoveljiään, ei edes Jordania, jonka väestöstä 60–70% on samaa arabikansaa kuin Palestiinasta siirtynyt arabiväestö. Sodan päätyttyä Palestiinan arabiväestö jäi leireihin siemeneksi myöhemmille Israelin vastaisille aggressioille. Samassa yhteydessä arabijohtajat synnyttivät myytin Israelin suorittamasta arabiväestön karkottamisesta Palestiinasta. Arabijohtajat vaativat silloin ja nykyään vaativat edelleenkin arabiväestön saada palata takaisin Palestiinaan. "Pakolaisten paluu merkitsisi juuri syntyneen Israelin valtion loppua", kuten Egyptin presidentti Nasser ilmaisi paluun strategisen merkityksen Israelin tuhoamisen päämäärässä.
Pakolaisongelmasta kehkeytyy farssi
Palestiinasta poistuneen arabiväestön määräksi mainitaan yleensä 750 000. Tätä lukua voidaan selvästi pitää liian suurena, koska brittimandaatin tilastot osoittavat määräksi korkeintaan 420 000. Tämä on lähes sama kuin YK:n silloinen julkistama tieto pakolaisten määrästä.
Välittömänä seurauksena siitä, että arabimaat eväsivät kansalaisoikeudet Palestiinasta lähteneeltä arabiväestöltä, oli kansainvälisen avustusoperaation synty pakolaissotkun hoitamista varten. Samalla sotku tarjosi strategisesti arabijohtajille oivallisen tilaisuuden ja ajankohdan ryhtyä syyttämään Israelia Palestiinan arabiväestön karkottamisesta.
Pakolaissotkun kehityttyä kansainväliseksi operaatioksi YK ja Kansainvälinen punainen risti ryhtyivät toimittamaan ruokaa, vaatetusta, lääkkeitä, telttoja ym. pakolaisille. Nämä ilmaiset tavaratoimitukset aiheuttivat sen, että uusia "pakolaisia" alkoi tulvia ympäröivistä arabimaista. YK:n pakolaisjärjestön johtaja Sir Rafael Cilento saattoi joulun 1948 alla ilmoittaa "pakolaisten" määräksi 750 000. Asiaan kuulumattomien arabien erottamiseksi oikeista pakolaisista ei ollut olemassa mitään keinoja.
Kaikki leireihin tulleet arabit rekisteröitiin pakolaisiksi, joille jaettiin ilmaista apua. Seuraavan vuoden kesään mennessä "pakolaisten" määräksi ilmoitettiin jo reilusti yli miljoona. Palestiinan "pakolaishuiputuksesta" kehkeytyi suoranainen farssi, kun Kansainvälinen punainen risti ilmoitti, että jokainen pakolaiseksi ilmoittautuva arabi oli luokiteltava pakolaiseksi ja olisi kelvollinen pakolaisavustuksen saamiseen asumispaikasta riippumatta ja kotiaan jättämättä. Näin siis suuri joukko arabeja asui kodeissaan "pakolaisina” saaden samalla täysipitoisen avustuksen. "Pakolaisten" määrä kasvoi lukuihin, joilla ei ollut mitään todellisuuspohjaa.
Nykyään jo kolmannessa polvessa olevat Palestiinan pakolaiset on ahdattu pakolaisleireihin ja YK:n tilastoissa luokiteltu "Palestiinan pakolaisiksi". Kansainvälisessä mediassa heidät esitetään Israelin suorittaman karkottamisen ja aggression uhreiksi, joilla on oltava oikeus paluuseen ja omaan valtioon Israelin alueella. Yksikään arabivaltio ei suostu auttamaan pakolaisia, koska he ovat sopivasti aihe Israelin vastaisille toiminnoille, joiden lopullisena tarkoituksena on Israelin valtion tuhoaminen. Toisin sanoen Palestiinan pakolaiset ovat vain taktinen tarkoitusperä arabien poliittisessa päämäärässä korvata Israel islamilaisella valtiolla.
Vastuu Palestiinan pakolaisista
Vastuu Palestiinan pakolaisista kuuluu yksinomaan arabimaille. Arabimaiden on helppo selvittää itse aiheuttamansa pakolaisongelma omilla laajoilla maa-alueillaan, jotka ovat 640 kertaa niin suuret kuin Israelin maa-alue. Sitä varten YK:n on ensin vaadittava arabimaita kumoamaan Palestiinan arabiväestön kansalaisoikeuksia koskeva kielto. Niillä sadoilla miljoonilla euroilla, joilla EU, YK, Yhdysvallat jne. avustavat Palestiinalaisia vuosittain, voidaan sitten järjestää asutus arabimaihin. Arabien vaatimus Palestiinan arabiväestön asuttamisesta Israelin pienelle maa-alueelle ei voi tulla kyseeseen.
YK:n alainen pakolaisten avustusjärjestö UNRWA on pitänyt Palestiinan pakolaisia 50 vuotta pakolaisleireillä, mikä on täysin asiatonta ja osoittaa avustusjärjestön nurinkurista ja ilkeää suhtautumista Israelia kohtaan. UNRWA:n velvollisuus on vaatia pakolaisten asuttamista arabimaihin. Joutuihan Israelkin vuonna 1948 itsenäisyystaistelunsa seurauksena asuttamaan 650 000 juutalaista arabimaista paenneesta 900 000 juutalaisesta, jotka oli ryöstetty aivan putipuhtaaksi ennen pakenemistaan. YK on kuitenkin vuosien saatossa osoittautunut kovin Israelin vastaiseksi "tehtaillessaan" lukuisia Israelin vastaisia päätöslauselmia. YK:n jatkuvasti suhtautuessa kielteisesti Israelia kohtaan YK:lta tuskin voidaan odottaa mitään objektiivista ratkaisua Palestiinan ongelmassa.
Kenelle Palestiina kuuluu juridisesti?
24.7.1922 Kansainliitto (YK:n edeltäjä) myönsi Palestiinan mandaattioikeudet Britannialle. Palestiinan mandaatti käsitti nykyisen Israelin, Jordanian, Länsirannan(=Samaria ja Juudea) ja Gazan. Mandaattiehtojen myöntämisen ensisijaisena ehtona oli, että Britannia ns. Balfourin juutalaisten kansalliskotia koskevan periaatejulistuksen mukaisesti perustaa juutalaisen valtion mandaatille. Kansainliiton Palestiinan mandaattia koskevat ehdot olivat kansainvälistä oikeutta ja ne sitoivat Britanniaa noudattamaan niitä. Britannian mandaattihallitus kuitenkin rikkoi räikeästi mandaattiehtoja lohkaisemalla heti Jordan-joesta itäpuolisen koko Transjordanian alueen (nykyinen Jordania) arabivaltioksi. Britannian mandaattihallituksen menettely oli täysin nurinkurinen, sillä Transjordanian alue käsitti peräti 4/5 koko mandaattialueesta, kun Kansainliiton ehdot edellyttivät juutalaisvaltion alueeksi lähes koko mandaattialuetta.
Britannia hallitsi Palestiinan mandaattia vuosina 1917–1948. Brittien suhtautuminen juutalaisiin sinä aikana oli hyvin negatiivista, ja koko mandaattiajan britit häpeällisesti kieltäytyivät juutalaisvaltion perustamisesta. Aivan erikoisen hankalaksi tilanne juutalaisille kehittyi 1930- ja 1940-luvulla, kun britit ankarasti rajoittivat Euroopassa vainottujen juutalaisten pääsyä Palestiinaan brittien samalla suosiessa arabeja. Tämä suosiminen huipentui vuosien mittaan brittien takavarikoimien asevarastojen luovuttamiseen arabeille Israelin julistautuessa itsenäiseksi 14.5.1948 tilanteessa, jossa juutalaisten oma aseistus oli äärimmäisen kehno.
Vihdoin 29.11.1947 YK:n toimesta pieni alue Palestiinan mandaatista erotettiin juutalaisille omaksi valtioksi. Samalla Länsiranta erotettiin erilliseksi arabivaltioksi, joten jo toinen arabivaltio lohkaistiin alkuperäisestä mandaattialueesta. Siten myös YK rikkoi Kansainliiton asettamia Palestiinan mandaattiehtoja. Juutalaisvaltion alueeksi jäi vain 17 % alkuperäisestä Palestiinan mandaattialueesta, jonka Kansainliitto oli pääasiallisesti tarkoittanut nimenomaan juutalaisvaltioksi.
Ei liene epäilystä siitä, kenelle Palestiina kuuluu juridisesti. Kansainliiton Palestiinan mandaattia koskevat ehdot olivat kansainvälistä oikeutta ja siis oikeutus Israelin valtion olemassaololle Länsiranta siihen mukaan lukien. Paljon kiistelty Palestiinalaisvaltio on myös olemassa ja se on nykyinen Jordania, jonka väestö on samaa arabikansaa kuin pakolaisleireihin jätetty arabiväestö. Jordanian kuningas Hussein totesi 26.12.1981 An-Nahar-Al Wal Daul-lehdessä: "Jordania on Palestiinaa ja Palestiina on Jordaniaa".
Helmikuussa 2005
Vastaukset 7
Vanhimmat
paskankaan väliä.
paljoo järki päätä pakota.
Tuskin edes ymmärrät, mitä sana totuus tarkoittaa!
Hyi! Olet nyt siis valehdellut jumalasi edessä!
vielä muistetaan, että nämä eurooppalaiset (roomalaiset) valloittivat Palestiinan ja pakkosiirsivät juutalaiset pois omalta alueeltaan.
Kovasti nuo "roomalaiset" kiristelevät hampaitaan totuuden ollessa toisenlainen kuin heidän oma mielensä mukainen luomus.
usein unohdetaan kokonaan pakolaisongelman selvittelyissä. Itseasiassahan juutalaispakolaisten määrä vastaakin kutakuinkin paleestiinalaispakolaisten määrää. Tapahtui jonkinlainen pakolaisten vaihto ,juutalaiset Israeliin ja palestiinalaiset arabimaihin.
Keskusteltaessá pakolaisille maksettavasta mahdollisesta korvauksesta menetetystä omaisuudesta keskustelu loppuu yleensä siihen ,kun juutalainen osapuoli haluaisi myös korvauksia ryöstetystä omaisuudestaan.
Minä olen sitä mieltä että loppujen lopuksi maan omistaa Jumala ja me ihmiset ollaan täällä vain vuokralla ja mahdollisuuksien mukaan kohentamassa Jumalan omaisuutta.
on usein unohdettu tosiasia.
Ei kyllä kukaan tiedotusvälineissä ole kirjoittanut tai puhunut tuosta halaistua sanaa.
Mistä sekin kertoo. Kertoo miten syvässä antisemitismi tai yleensäkin rasismi istuu täällä länsimaissakin.
... arabimaista:
Tässävähän tietopakettia niille, jotka itkevät palestiinalaisten pakolaisongelmasta.
Asia olisi voitu ratkaista jo yli 40 vuotta sitten, jos olisi löytynyt hyvää tahtoa valtavista Israelia ympäröivistä arabimaista!
Jewish Refugees from Arab Countries (JRAC)
Project Statement The American Sephardi Federation (ASF), in cooperation with the government of Israel and other organizations, is leading an effort to document the property and possessions left behind by Jews who were forced to flee Arab countries and to chronicle their experience. To create an enduring record of this historic injustice, ASF seeks far-reaching support.
The Jewish Refugees From Arab Countries
The expulsion and exodus of approximately 900,000 Jews from Arab countries is among the most significant yet little known injustices of the past century. For hundreds of years Jews lived in countries such as Algeria, Egypt, Lebanon, Libya, Morocco, Syria, Tunisia, Iran, Iraq and Yemen; the presence of Jews in many of these countries dates back millennia. From the seventh century on, special laws of the Dhimmi (the “protected”), later known as the Covenant of Omar, subjected the Jews of the Middle East and North Africa to prohibitions, restrictions and discrimination and the harshest condition of inferiority. Certain Jews did manage to prosper despite these circumstances.
Mistreatment of Jews in Arab countries took a dramatic turn for the worse in 1948 after the birth of the State of Israel. Between the 1940s and 1980s, the Jews of Arab countries endured humiliation, discrimination, human rights abuses, organized persecution and expulsion by the governments of the countries of their origin. Jewish property was seized without compensation, Jewish quarters were sacked and looted, and cemeteries were desecrated. Synagogues, Jewish shops, schools and houses were ransacked, burned and destroyed, and hundreds of Jews were murdered in savage antisemitic riots and pogroms. Of the almost 900,000 Jewish refugees from Arab countries, approximately 600,000 sought refuge in the State of Israel and were resettled there at great expense. To this day, the Arab states have refused to pay any compensation to the hundreds of thousands of Jews who were forced to abandon their homes, businesses and possessions as they fled those countries.
Project Background and Context
Last March, through its Justice Minister Meir Sheetrit, Israel formally announced a joint initiative in partnership with the American Sephardi Federation to develop a comprehensive database of claims for approximately 900,000 Jews who were displaced and lost property and other assets. It is estimated that these claims are likely to tally tens of billions of dollars. Several thousand claims were successfully compiled in 1969, and today the original documents that support those claims are sorely in need of preservation.
Although considerable attention has been given to claims of Arabs displaced during Israel’s 1948 War of Independence, the world has heard very little about the displacement and suffering of Jews from Arab lands. The issue of compensation for these Jews finally gained some formal support after former President Bill Clinton spoke in July 2000 of establishing a compensation fund.
The Joint Project and Documentary Film
The aging generation of Jewish refugees who can tell the world what they endured during their flight from Arab lands and can produce documentary or testimonial evidence in support of their claims is dwindling. With their passage, crucial evidence and eyewitness testimony will be lost forever. Time is of the essence. Hence, within the next few months the American Sephardi Federation aims to:
1) Reach out to claimants through synagogues, associations, community groups, campuses, and media advertisements to facilitate the distribution and completion of claims. The claims questionnaire is now available on the ASF website (www.asfonline.org), and multi-lingual versions will soon be available.
2) Collect as many new claims as possible and preserve the thousands of deteriorating claims to document and chronicle the extent of losses, dislocation, abuse and anguish of the Jewish refugees from Arab contries. The names of individuals will be held in confidence if so desired.
3) Develop an information database structure for the storage and organization of claims records and supporting material.
4) Create a professional documentary film that relates the history of displaced Jews through narrative testimonials, photographs, maps, and other informational vehicles.
5) Raise public awareness about the issue through a variety of means, including the publication of important facts from the database, the distribution of a documentary film and traveling exhibit on the subject, and the communication of the issue to the public through mass media, the internet, letters to Sephardic organizations and editors, advertisements and other campaigns.
To document and publicize these facts, and to address this historic injustice, the ASF will need far-reaching support, financial and otherwise, from the Jewish community at large and from individuals who can chronicle the extent of the tragedy of Jewish refugees from Arab countries.
roolia kuningas öljy näyttelee maailman talous ja poliittisilla foorumeilla.