Kärsivä Kristus sisälläni

En ole koskaan saanut olla näkyvä. Miksi? Koska minun sisäistä pahaa oloani ei ole saanut näyttää. Se on pitänyt aina kätkeä sisimpäänsä, ja kun kysytään, mitä kuuluu, on pitänyt kieltää itsensä, ja vastata "hyvää".

Olen kelvannut vanhemmilleni vain kun minulle kuuluu hyvää. Kun kaikki on hyvin. Negatiiviset tunteet ja niiden julki tuominen on ollut aina väärin. Minua on nuhdeltu siitä.

Sen vuoksi olen ollut koko elämäni ahdistunut. Taipuvainen erakoitumaan. Taipuvainen painamaan pelkoni, häpeäni, vihani ja kaiken negatiivisen tunnemassan sisimpääni piiloon vanhempieni reaktioilta. Ne eivät näet ole olleet hyväksyttyjä.

Vielä tänäkin päivänä, jos ja kun kirjoitan Facebookissa jotakin, joka viittaa siihen, että minua ahdistaa, mikään ei kiinnosta tai että en koe yhteyttä muihin ihmisiin, vanhempani rientävät nuhtelemaan minua.

Ei sellaista saa sanoa. Varsinkaan julkisesti Facebookissa. Siellä, niin kuin muissakin sosiaalisissa tilanteissa, pitää valehdella sekä itselleen että muille kaiken olevan hyvin.

Mutta kaikki ei ole hyvin. Asiat voivat olla hyvin, mutta missään tapauksessa kaikki ei ole koskaan hyvin.

Aina on asioita, jotka ahdistavat. Elämä on aina epätyydyttävää. Tai niin kuin Buddha opettaa, on lähdettävä liikkeelle tietoisuudesta, elämä on kärsimystä.

Kärsimyksen ongelmaa ei voida ratkaista, jos sitä ei myönnetä. Jos tämä tietoisuus painetaan alas, eikä sitä olla näkevinään, se vain aiheuttaa lisää kärsimystä. Alitajunta ei ole negatiisten tunteiden kaatopaikka.

Mutta niin sen pitäisi olla. Näen ympärilläni vain ihmisiä, jotka nauttivat elämästä. Ainakin he haluavat antaa niin ymmärtää. Kuvat ja päivitykset sosiaalisessa mediassa antavat ymmärtää, että kaikkien muiden ihmisten päivät sujuvat elämästä nautiskellen. Kärsimyksen ongelma on vain minulla.

Ja koska kärsimyksen ongelma on vain minulla, haluan eristäytyä. En jaksa enää osallistua näytelmään, jossa sen esittäjät ovat ratkaisseet kärsimyksen ongelman, tai vielä paremmin, heillä ei ole sitä koskaan ollutkaan. He ovat syntyneet ja kasvaneet siitä vapaina.

Minä en ole. Olen elänyt sen keskellä. Kärsimyksen ongelma on ollut läsnä aina. Hiljaisesti ja vaanien. Sitä ei ole saanut nähdä. Eikä siitä ole saanut puhua. 

Se on ollut kuin virtahepo olohuoneessa. Kaikki kyllä näkevät sen, mutta kukaan ei tunnusta sen olemassa oloa. 

Tai niin kuin sadussa keisarin uusista vaatteista. Kaikki näkevät keisarin olevan alasti, mutta kukaan ei uskalla sanoa sitä ääneen. Tämä sen vuoksi, että ihmiset joukolla ylistävät keisarin uusia hienoja vaatteita, jotka ovat näkevinään keisarin yllä.

Minulla ei ole hienoja vaatteita. Olen alaston. Kärsimyksen ongelma seuraa minua kuin oma varjoni. Ja sellainen se onkin. En pääse siitä eroon, vaikka päivä paistaa. Varjo kulkee silti mukanani.

Mutta koska ihmiset ympärilläni eivät tunnusta oman varjonsa olemassa oloa, he eivät halua nähdä minunkaan varjoani. "Sitä ei ole olemassa", minulle sanotaan. "Sitä ei saa olla olemassa".

Se, mitä ei saa olla olemassa, se kasvaa ja vahvistuu. Tästä syystä sisäinen paha olo lisääntyy. Varjot pitenevät. 

Kunpa valtiojohtoa myöten ihmiset joutuisivat tunnustamaan kärsimyksen ongelman olemassa olon. Silloin siihen voitaisiin keksiä ratkaisuja. Yhdessä.

Mutta siihen asti, olen yksin tällä tyhjällä tiellä - Via Dolorosa.