Olen nelikymppinen mies joka on kokenut ensimmäistä kertaa kuolemanpelkoa. Sanotaan että siitä 40v kriisissä on pohjimmiltaan kyse. Ensimmäisen kerran ihminen ymmärtää että kuolee joskus. Olen taipuvainen uskomaan tähän. Tuntuu järjettömältä ajatella tällaisia keskellä kesää auringon paistaessa mutta kai tämäkin asia täytyy joskus käsitellä mielessään.
Vielä kolmekymppisenä tuntui että aikaa on loputtomasti. Olen joutunut kohtaamaan iäkkäiden sukulaisten kuolemia jo alta 30v mutta silloin eli kuin kuolema ei koskisi itseäsi. Olen miettinyt sitä että kerran on omakin vuoro. Olen miettinyt elettyä elämää ja mitä haluan tehdä tulevaisuudessa Nyt ensimmäistä kertaa kun miettii että on elämänsä puolivälissä ja jo ylittänyt sen jos oletuksena on että elää 80v. Toki voi kuolla jossakin onnettomuudessakin mutta se ei ole pelkoni ydin.
Tuntuu kauhealta ajatella että ehkä nyt tai ainakin myöhemmin on hetki kun on elämästä suurempi osa takana kuin edessä. Tässäkin vielä sitten se että työvuosia tai sanotaan paremminkin vuosia kun et ole vielä kovin raihnainen vanhus on jäljellä 29. Olen miettinyt elettyä elämää ja mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Ainakin tämä pelko on saanut minut arvostamaan enemmän elämän pieniä asioita ja läheisiäni. Se on saanut minuun myös ryhtiä ruveta todella tekmään jotain niiden asioiden eteen joita tavoittelen.
En toki koko ajan mieti kuolemaa mutta kun tuo pelko iski ensimmäisen kerran oikein todella tuntui kauhealta ajatella elämäsi loppuvan joskus. Tämä on minulle uusi ajatus ja tunne jota tulee välillä pyöriteltyä mielessä. Kuolema vie sinulta kaiken ja ei sen lopullisuutta vain pysty ymmärtämään. Vaikka vihkikaavassakin sanotaa kunnes kuolema teidät erottaa. En pysty sisäistämään todella ajatusta että jonakin päivänä minua ei todella ole. Ei ole uutta aamua, paluuta arkeen ja vain nimi hautakivessä, haalistuva muisto minut tunteneiden ihmisten mielissä.
Olen googlettanut ja kuoleman pelko ja nämä pohdinnat eivät ole mitään poikkeuksellista. Neuvona on että pitää hyväksyä kuolevaisuutensa. Lääkkeeksi annetaan että elä elämääsi. Niin koitan tehdäkin samalla pyöritellen toisinaan tätä asiaa mielessäni. Mutta olen varmaan keskenkasvuinen mutta minua ärsyttää tuo lässytys. En minä hyväksy ajatusta että elämä loppuu joskus. En vain pysty. En halua kuolla. Kuvittelen olevani uskossa mutta se ei vain tuo mitään helpotusta tähän pelkoon.
Näihin kuolemanraja kokemuksiin en usko. Ovathan ne varmasti totta kokijalleen mutta aivojen tuottama mielikuvitusta. Olen omaksunut sen kristinuskon käsityksen että kuoleman jälkeen tähän maailmaan ei ole paluuta eikä tämän maailman asioihin voi vaikuttaa. Kuvittelin olevani vahvempi uskossa mutta nyt joudun toteamaan että olen häilyvä ja välillä epäusko valtaa mielen. Toisaalta usko on minulle turvakeino sillä ajatus elämästä ilman sitä olisi vielä lohduttomampi. Mutta tämä vuodatukseni minusta uskovaisena ei ole nyt tämän kuolemanpelkoni ydin kysymys.
Olen sitä mieltä että tämä pelko ei ole uskonasia vaan ihmisen luontoon kuuluva. On aivan sama kun sitä yrittää lievittää puheilla uskosta kuin yrittäisi poistaa samalla keinolla korkeanpaikankammosta koskevan pelko. Minulla on korkeanpaikankammo ja siinä eivät puheet auta vaan ne ovat vain tyhjää löpinää. Pohjimmaisena on tuolloin on varmaan selviämisen ja eloonjäännin vietti.
Ja jos olettaa että Taivas on olemassa ja siellä elämä jatkuisi ikuisesti. Niin en silti halua luopua tästä elämästä. Se ei helpota tippaakaan ahdistusta ja henkistä kipua jonka ajatus kuolemasta tuo. Jos joku sanoo että se on ihmisen osa tai jotain muuta fatalistista niin sanon suksi suolle. Olen lukenut aiheesta niin psykologien kuin teologienkin kirjoituksia. Yhteistä noille on että kenelläkään ei ole vastauksia. Vain tyhjiä onttoja puheita. Tai en minä etsi vastausta.En minä halua kuolla:D Kenelläkään ei ole mitään joka helpottaisi ajatusta että joku päivä kuolee.
Jos olisi mahdollista ja olisin upporikas ostaisin empimättä ikuisenterveyden ja elämän turvaavaa lääkettä jos sellainen olisi kehitetty:D Se miksi kirjoitin tämän on että ei ole ketään kenenkä kanssa tästä voisi keskustella. Toinen on että on mielenkiintoista kuulla eri näkökantoja asiaan. Jotenkin tuntuu että tämä pelko ei koskaan enää haihdu mielestä koska en ole enää nuori mutta yritän painaa sen taka-alalle..
Vielä kolmekymppisenä tuntui että aikaa on loputtomasti. Olen joutunut kohtaamaan iäkkäiden sukulaisten kuolemia jo alta 30v mutta silloin eli kuin kuolema ei koskisi itseäsi. Olen miettinyt sitä että kerran on omakin vuoro. Olen miettinyt elettyä elämää ja mitä haluan tehdä tulevaisuudessa Nyt ensimmäistä kertaa kun miettii että on elämänsä puolivälissä ja jo ylittänyt sen jos oletuksena on että elää 80v. Toki voi kuolla jossakin onnettomuudessakin mutta se ei ole pelkoni ydin.
Tuntuu kauhealta ajatella että ehkä nyt tai ainakin myöhemmin on hetki kun on elämästä suurempi osa takana kuin edessä. Tässäkin vielä sitten se että työvuosia tai sanotaan paremminkin vuosia kun et ole vielä kovin raihnainen vanhus on jäljellä 29. Olen miettinyt elettyä elämää ja mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Ainakin tämä pelko on saanut minut arvostamaan enemmän elämän pieniä asioita ja läheisiäni. Se on saanut minuun myös ryhtiä ruveta todella tekmään jotain niiden asioiden eteen joita tavoittelen.
En toki koko ajan mieti kuolemaa mutta kun tuo pelko iski ensimmäisen kerran oikein todella tuntui kauhealta ajatella elämäsi loppuvan joskus. Tämä on minulle uusi ajatus ja tunne jota tulee välillä pyöriteltyä mielessä. Kuolema vie sinulta kaiken ja ei sen lopullisuutta vain pysty ymmärtämään. Vaikka vihkikaavassakin sanotaa kunnes kuolema teidät erottaa. En pysty sisäistämään todella ajatusta että jonakin päivänä minua ei todella ole. Ei ole uutta aamua, paluuta arkeen ja vain nimi hautakivessä, haalistuva muisto minut tunteneiden ihmisten mielissä.
Olen googlettanut ja kuoleman pelko ja nämä pohdinnat eivät ole mitään poikkeuksellista. Neuvona on että pitää hyväksyä kuolevaisuutensa. Lääkkeeksi annetaan että elä elämääsi. Niin koitan tehdäkin samalla pyöritellen toisinaan tätä asiaa mielessäni. Mutta olen varmaan keskenkasvuinen mutta minua ärsyttää tuo lässytys. En minä hyväksy ajatusta että elämä loppuu joskus. En vain pysty. En halua kuolla. Kuvittelen olevani uskossa mutta se ei vain tuo mitään helpotusta tähän pelkoon.
Näihin kuolemanraja kokemuksiin en usko. Ovathan ne varmasti totta kokijalleen mutta aivojen tuottama mielikuvitusta. Olen omaksunut sen kristinuskon käsityksen että kuoleman jälkeen tähän maailmaan ei ole paluuta eikä tämän maailman asioihin voi vaikuttaa. Kuvittelin olevani vahvempi uskossa mutta nyt joudun toteamaan että olen häilyvä ja välillä epäusko valtaa mielen. Toisaalta usko on minulle turvakeino sillä ajatus elämästä ilman sitä olisi vielä lohduttomampi. Mutta tämä vuodatukseni minusta uskovaisena ei ole nyt tämän kuolemanpelkoni ydin kysymys.
Olen sitä mieltä että tämä pelko ei ole uskonasia vaan ihmisen luontoon kuuluva. On aivan sama kun sitä yrittää lievittää puheilla uskosta kuin yrittäisi poistaa samalla keinolla korkeanpaikankammosta koskevan pelko. Minulla on korkeanpaikankammo ja siinä eivät puheet auta vaan ne ovat vain tyhjää löpinää. Pohjimmaisena on tuolloin on varmaan selviämisen ja eloonjäännin vietti.
Ja jos olettaa että Taivas on olemassa ja siellä elämä jatkuisi ikuisesti. Niin en silti halua luopua tästä elämästä. Se ei helpota tippaakaan ahdistusta ja henkistä kipua jonka ajatus kuolemasta tuo. Jos joku sanoo että se on ihmisen osa tai jotain muuta fatalistista niin sanon suksi suolle. Olen lukenut aiheesta niin psykologien kuin teologienkin kirjoituksia. Yhteistä noille on että kenelläkään ei ole vastauksia. Vain tyhjiä onttoja puheita. Tai en minä etsi vastausta.En minä halua kuolla:D Kenelläkään ei ole mitään joka helpottaisi ajatusta että joku päivä kuolee.
Jos olisi mahdollista ja olisin upporikas ostaisin empimättä ikuisenterveyden ja elämän turvaavaa lääkettä jos sellainen olisi kehitetty:D Se miksi kirjoitin tämän on että ei ole ketään kenenkä kanssa tästä voisi keskustella. Toinen on että on mielenkiintoista kuulla eri näkökantoja asiaan. Jotenkin tuntuu että tämä pelko ei koskaan enää haihdu mielestä koska en ole enää nuori mutta yritän painaa sen taka-alalle..
Vastaukset 15
Vanhimmat
Me kuollaan tänne kaikki! Kerran ja lopullisesti. Turha väistämätöntä on pelätä jos ei kiirehtiäkään. Älä pelkää kuolemaa vaan elämätöntä elämää. Aikaansa ei kannata käyttää ainakaan joutaviin uskomuksiin.
Kun olen miettinyt niin kuolemanpelkoni onkin suurelta osin pelkoa elämän hukkaan valumisesta. Tunnen kasvaneeni henkisesti ja näen nyt elämän jotenkin selkeämmin, rikkaampana ja vahvemmin värein. Olkoot tämä sitten itsesäälissä rypemistä . Tämä on kuitenkin toiselta puolelta kitkerä oppi kun samalla joutuu nieleksimään tosiasiaa päiviesi rajallisuudesta.
Mitä olen lukenut niin ei tunnu uskovaisillakaan olevan kauheasti sanottavaa asiaan. Näitä tyhjiä rippikoulusta ja radion aamuhartauksista tuttuja puheita. Ne tuntuvat nyt tyhjiltä kun olen ymmärtänyt ettei uskovaisillakaan ole sen syvempää viisautta asian suhteen. Olen kai ollut naiivi kun olen kuvitellut muuta. Mutta voi kyllä mielestäni aivan syystä vähän arvostellakin. Uskovaksi itseään kutsuvien välillä kovin pönäkältä tuntuvaa itsevarmuutta. Uskon tai ainakin haluan uskoa Raamatun olevan tosiasioista kertova kirja. En arvostelekaan sen sanomaa vaan uskovien varmuutta ja itseluottamusta kuoleman pelon suhteen. Ja mielipiteeni on että kuolemaa pelkää jokainen täysijärkinen ihminen joka ymmärtää sen lopullisuuden.
Kuolema on raaka pakko joka riistää kaiken eikä siinä ole mitään kaunista. Luonnontieteelliseltä kannalta se on tietysti aivan luonnollinen eliön joka ihminenkin on elimistön petettyö tuleva matkan pää. Kukaan ei tiedä mitä on rajan takana. Tietysti Raamattu antaa siitä vihjeitä mutta pakko kuolla on asia joka horjuttaa uskoani. Se on jotenkin kaksijakoista. Toisaalta rukoilen muuten ja toisaalta kun taas mietin kuolemaa on vain pelko ja ahdistus sen edessä että lakkaat olemasta jonakin päivänä. En tiedä olen neuvoton asian suhteen. Toisaalta voin koittaa vahvistaa uskoani ja koittaa elää elämääni niin että voisin olla tyytyväinen itseeni.
Ehkä tämä on "first world problem" kun aikaa vatvoa tällaista mielessään. Toinen puoli onkin tässä elämättömän elämän pelko.
Ei kuolemaa kannata pelätä jos ei kiirehtiäkään. Se tulee tasapuolisesti kaikille kerran ja yhtä lopullisena.
Mutta elämää ei kannata uhrata johonkin taivaiden tavotteluun uskonharhoissa.
Jos jotakin asiaa murehtii etukäteen, on se tavallaan kaksinkertainen kärsimys. Tosin hankalaa on ajatuksiaan hallita ihan joka hetki. Ehkä pitäisi olla kateellinen ihmisille jotka elävät hetkessä.
Elämään kuuluu olennaisena osana syntymä ja kuolema. On aika elää, on aika kuolla. Keski-iän jälkeen elämä alkaa olla yhä enemmän ja enemmän luopumista. Ajatusta on hyvä työstää, juuri niinkuin aloittaja tekeekin, lopulta ehkä myös pelko hellittää otteensa. Pelon korvaa kiitollisuus ja tyyneys.
Kuolemanpelossa painivia voisi kuulemani mukaan auttaa vierailut saattohoidossa olevien vanhusten luona, jutella heidän kanssaan, nähdä luonnollisia kuolemia itse. Ehkä joitakin voisi auttaa hypnoosi, en tiedä. Aikoinaan tuli dokkari, joka käsitteli kuolemansairaiden ihmisten kuolemanpelkoa. Heidän pelkonsa saatiin poistettua (jos oikein muistan) hypnoosin ja huumaavien lääkkeiden avulla. Tosin näin ei varmana Suomessa tulla hoitamaan ikipäivänä.
Kukaan ei tiedä päiviensä määrää, olisi vain elettävä hyvin, tehtävä hyvin muita kohtaan. Itse joudun usein katsomaan peiliin siinä suhteessa.
Yleisesti ottaen, uskonnosta riippumatta, syvästi uskovat eivät pelkää, heille kehon kuolema ei ole loppu. Itse ydin, sielu, se on kuolematon ja jatkaa matkaansa, ehkäpä seuraavaan suureen seikkailuun. Minä uskon siihen. Sellainen usko tuo iloa ja vapauttaa.
Mies 48v
Olen minä nähnyt kuolinvuoteellaan olleita läheisiäni. He olivat parantumattomasti sairaita ja elimistössä oli vakavia toimintakyvyn täysin vieneitä vaurioita joita nykylääketiede ei kykene korjaamaan. Onni oli että he eivät olleet tajuissaan.
Näin heidät myös kuoleman jälkeen. Sen ymmärsin että se ihminen jonka tunsit ei ole enää siinä vaan vain kylmennyt ruumis. Silloin ajattelin heidän olevan taivaassa ja kävelin pois jatkaen elämääni. Mutta kun todella tajuaa omankin elämän joskus päättyvän ei tuo ajatus lohdutakaan. Toki Raamatun lupaus kuoleman jälkeisestä ikuisesta elämästä jossa ei tarvitse pelätä sairautta ja muuta ikävää on paras minkä mikään uskonto ihmiselle lupaa. En mä näe mitään kaunista siinä että elimistö rapistuu joko vanhuuden vuoksi tai joku sairaus tuhoaa sen tappaen lopulta. Minussa herättää paremminkin kauhua ajatus saattohoidosta jossa tunnet kuinka vointisi heikkenee hetki hetkeltä.
Etkä voi tehdä mitään sille että menetä kohta henkesi. Haluan vain sanoa että ei vastaus löydy sieltä. Saattohoito on vain lääketieteen osa jossa parantumattomasti sairaan hyväksi tehdään mitä lääketieteen keinoin pystytään. Toistan tässä itseäni. En osaa oikein pukea sanoiksi mitä ajattelen ja tunnen. Koitan kai käsitellä asiaa mielessäni palauttaakseni hallinnan tunteen elämääni. Vaikka se onkin tämän asian suhteen mahdotonta.
No toki voi olla että loppuu tulee parissa minuutissa sairaskohtauksessa etkä edes tajua mitä tapahtuu tai liikenteessä joku tekee pienen virheen ja kaikki on sekunnissa ohi. En mä kuten sanoin pelkää joka hetki kuolemaa mutta ehkä kerran viikossa tulee mieleen ahdistava ajatus siitä. Olen kai niin itsekeskeinen että elämäntarkoitusta en ole suuremmin pohtinut. On ollut työtä omassa selviämisessä työelämässä ja läheiset ovat antaneet elämälle tarkoitusta. Mulle yksi osa elämäntarkoitusta on saada elämänkumppani ja perhe. Siinä on "ikuisuusprojekti" joka työllistää minu vapaa-aikanani.
Saattohoidot ja hypnoosit on asioita joissa ihminen kuvittelee saavansa jotain syvempää tietoa. Oikeasti ne "tiedot" ovat tyhjää täynnä kuten kaikki new age ja luulemususko.
Jokainen joka on näitä luulemususkoja läpikäynyt niin pitkään, jotta ymmärtänyt niiden tyhjyyden, tajuaa, että vain Jeesus Kristus vastaa täydellisesti niihin kysymyksiin joita on etsinyt.
Jännä kuinka vihattu on Jeesus Kristus vaikka hän antaa jokaiselle juuri sen mitä on etsimässä.
Ei, mieluummin edelleen hamutaan idän new agea ja muuta humpuukia. Ei, Jeesus ei voi olla se vastaus!
Miksi ei?
Kuinka helppo vastaus olisi vain Jeesus Kristus.
Sinun ei tarvitse olla mitään muuta kuin olet. Olet vaan.
Mutta kun se ei kelpaa, olla vaan.
Pitää mennä ja suoritaa kauheasti. Suorittaa tasoja ja olla korkeammalla tasolla kuin muut.
Suorittaa. Suorittaa ja edetä.
Olla jotain. Olla jotain parempaa kuin muut.
Tässäkin kohtaa voi esittää uhden kysymyksen:
Miksi?
Hyvin kiteytit.
Ja jos ottaa tähän vähän sitä Kristuksen näkökulmaa – niin ”lunastushintahan” ei ollut ihan mitä tahansa.
Sillä 2 Kor. 4:4 paljastaa yhden tosiasian, jota harvemmin tuodaan: ”niissä uskottomissa, joiden mielet tämän maailman jumala on niin sokaissut, ettei heille loista valkeus, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista, hänen, joka on Jumalan kuva”
Raamattu siis vahvistaa, että koko maailma todellakin on pahan vallassa (1 Joh. 5:19), Paholaisen. Muistatte kun Jeesusta kiusattiin erämaassa: ”Tämän kaiken minä annan sinulle, jos lankeat maahan ja kumarrat minua”.
Saatanalla oli oikeutus sanoa noin – ja varmaakin tuo luovutus olisi tapahtunut, jos Jeesus olisi totellut.
Ja nyt siihen helmeen: ajattele miten helppoa Jeesuksen olisi ollut kumartaa – ja saada samalla kaikki tuo valtaansa. Vain pieni kumarrus.
Mutta Paholainen tarjosi siinä kunniaa ilman kärsimystä.
Kiitos, Herra Jeesus!
Luulen ymmärtäväni mitä haluat sanoa. Mutta ehkä kuolemanpelko on se joka paljastaa ihmisen heikkouden. Onko se juuri se peruskysymys jonka edessä uskova tai sellaiseksi itsensä kuvitteleva joutuukin kohtamaan elämän peruskysymykset ja elämän sattumanvaraisen (tai siltä näyttävän) raakuuden. Tämä on kuitenkin Jumalan luoma maailma. Se on kaunis ja siinä on hyvääkin mutta ihmiselle se on kuitenkin myös kova paikka . Kadottamaan hallinnan tunteen ja turvallisuuden tunteen jota on löytänyt uskosta.
Ehkä se saa ymmärtämään että pelastus ei todellakaan ole kiinni ihmisen omasta uskosta. Onko ensin hyväksyttävä kuolevaisuutensa että voi löytää turvan uskosta. Tuskin se näin yksinketaista on sillä kuolemanpelko on varmasti luontainen reaktio ihmiselle kuten pelko minkä tahansa muun vaaran edessä. Eikä se voi ollakaan horjuvan ihmisen omassa varassa.
Miksi Jeesus joka on Jumala itsekin olisi kumartanut luomalleen olennolle joka Paholainenkin on. Jeesuksen sovitustyötä on minusta turha pohtia ihmisen mittapuulla koska Jeesus teki sen juuri siksi että kukaan ihminen ei olisi siitä selvinnyt. Mulle on opetettu että Paholaisella ei ole liikkumavaraa kuin juuri se minkä Jumala sallii.
Jeesus kärsi kuoli hölmöilyjensä seurauksena ihan niin kuin sadat ihmiset tänäkin päivänä. Ei sen kummempaa, ei aiheuta jatkotoimenpiteitä.
Mutta perin sadistinen jumalakuva teillä.
Sehän on hyvä että on mielestään järki tallella. Sitten osaatkin vastata ao. helppoon kysymykseen:
”Taas ylimmäinen pappi kysyi häneltä ja sanoi hänelle: "Oletko sinä Kristus, sen Ylistetyn Poika?" Jeesus sanoi: "Olen; ja te saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvissä".” (Markus 14:61-62)
Tämä historian Henkilö Jeesus Kristus siis oli joko:
a) valehtelija
b) mieleltään järkkynyt
c) sitä mitä Hän väittikin olevansa
Mikä noista, sinun mielestäsi?
Juu.
Itse olin Kristuksen mollaaja ja erikoistunut törkeisiin juutalaisvitseihin.
Mutta jostain syystä olin kuolla, useita kertoja. Kun sitten se kolmas varma "läheltä-piti" tapahtui, jättäen pysyvän "muiston", oli kyseltävä, halutaanko minulle puhua jotain ...
Tod näk joku rukoili minun puolestani. Kiitos hänelle/heille.
Mitä tiedetään, meillä on vain tämä hetki elettävänä varmuudella, pienenevällä todennäköidyydellä huominen, ylihuominen jne.
Mitä haaveillaan riippuu omaksutusta kulttuurista.
Kaiken tarkoitukset ja merkitykset voit päättää itse, kaikki tarjotut vaihtoehdot ovat jonkun "keksintöjä".
Elä rohkeasti, kuole pelotta.
Kuolemanpelko on aika harvinaista ihmisillä. Suurinosa ihmisistä ei sitä koe vaan hyväksyy rajalliset päivänsä mukisematta. Jos ihminen ei luonnostaan hyväksyisi kuolevaisuuttaan koko ihmiskunnan ykköstavoite olisi kuoleman voittaminen.
Kuoleman voittaminen - ja sitähän eliitti juuri vimmaisesti tavoitteleekin, tällä transhumanismilla.
Aivojen sisältä loudataan tietokoneeseen, ja ko. "kokonaisuus" elää iäti. Tästä lisää täällä: http://www.thepukki.fi/blog/post/mika-sina-pian-olet