Luin Aamulehden mielipidesivustolta, 20.7., Eeva Putkosen kirjoituksen lapsien tarpeesta saada kuria ja huolenpitoa aikuisilta. Olin kovin iloinen jutusta.
Poliitikot, käsitellessään lasten asioita ja syrjäytymisvaaraa puhuvat useimmiten rahasta ja yhteiskunnan resursseista. Niin pitääkin. Toisaalta, koko ajatusrakennelma lapsista kasvavina ihmisinä, joilla on pitkä elinkaari, tulisi uusia.
Viime vuosina on keskitytty sellaisiin asioihin, että lapsella tulisi olla mahdollisuus harrastuksiin ja muuhun kasvattavaan yhteisölliseen toimintaan sekä äly- ja muihin laitteisiin, matkoihin ja elämyksiin, jottei joutuisi ryhmän ulkopuolelle. Ne ovat kuitenkin pinnallista ja ulkoista sälää verrattuna syvällisempään ymmärrykseen elämästä, johon pitää alkaa perehtyä jo lapsena, ja joka tulee jatkumaan, nykyään hyvässä lykyssä lähes 100-vuotiaaksi asti.
Jos vanhemmat itse, kuten viimeisenä vuosikymmeniä valitettavasti on vallitsevana tyylinä ollut, eivät tahdo olla vastuullisia aikuisia, ei lapsiltakaan voi vaatia nuorina, ja tulevina aikuisina mitään suuria. Sukupolvien hiljainen älyllinen rappeutuminen ei katso välttämättä tulo- tai varallisuusluokkaa. Toki kaikkein pahimmassa ja akuuteimmassa vaarassa ovat henkisesti syrjäytyneet perheet ja heidän jälkikasvunsa.
Viime aikojen puheet opiskelijoiden masentuneisuudesta on hälyttävä merkki yhteiskunnan muuttumisesta, liian elämys, markkina- ja tavarahakuiseksi ja sillä tavoin häiritseväksi ympäristöksi. Kasvamiseen ja kehittymiseen tarvitaan myös rauhaa. Silloin on mahdollista luovuuteen, oppimiseen ja arkielämysten havaitsemiseen.
Jos elämän sääntöjä, lainalaisuuksia ja rajoituksia ei ole oppinut tuntemaan jo lapsena, tulee siitä epävarmaa, ahdistunutta ja tiedon hankkimisesta ja ymmärtämisestä pirstaleista. Silloin yksilön vaarana on joutua harmaille ja epävarmoille alueille erilaisten vaatimusten ja tarjousten verkostossa.
Ihmisen aivot kehittyvät vielä täysi-ikäiseksi tulon jälkeenkin. Joskus muinoin täysi-ikäisyyden raja olikin vasta 21-vuotiaana.
Poliitikot, käsitellessään lasten asioita ja syrjäytymisvaaraa puhuvat useimmiten rahasta ja yhteiskunnan resursseista. Niin pitääkin. Toisaalta, koko ajatusrakennelma lapsista kasvavina ihmisinä, joilla on pitkä elinkaari, tulisi uusia.
Viime vuosina on keskitytty sellaisiin asioihin, että lapsella tulisi olla mahdollisuus harrastuksiin ja muuhun kasvattavaan yhteisölliseen toimintaan sekä äly- ja muihin laitteisiin, matkoihin ja elämyksiin, jottei joutuisi ryhmän ulkopuolelle. Ne ovat kuitenkin pinnallista ja ulkoista sälää verrattuna syvällisempään ymmärrykseen elämästä, johon pitää alkaa perehtyä jo lapsena, ja joka tulee jatkumaan, nykyään hyvässä lykyssä lähes 100-vuotiaaksi asti.
Jos vanhemmat itse, kuten viimeisenä vuosikymmeniä valitettavasti on vallitsevana tyylinä ollut, eivät tahdo olla vastuullisia aikuisia, ei lapsiltakaan voi vaatia nuorina, ja tulevina aikuisina mitään suuria. Sukupolvien hiljainen älyllinen rappeutuminen ei katso välttämättä tulo- tai varallisuusluokkaa. Toki kaikkein pahimmassa ja akuuteimmassa vaarassa ovat henkisesti syrjäytyneet perheet ja heidän jälkikasvunsa.
Viime aikojen puheet opiskelijoiden masentuneisuudesta on hälyttävä merkki yhteiskunnan muuttumisesta, liian elämys, markkina- ja tavarahakuiseksi ja sillä tavoin häiritseväksi ympäristöksi. Kasvamiseen ja kehittymiseen tarvitaan myös rauhaa. Silloin on mahdollista luovuuteen, oppimiseen ja arkielämysten havaitsemiseen.
Jos elämän sääntöjä, lainalaisuuksia ja rajoituksia ei ole oppinut tuntemaan jo lapsena, tulee siitä epävarmaa, ahdistunutta ja tiedon hankkimisesta ja ymmärtämisestä pirstaleista. Silloin yksilön vaarana on joutua harmaille ja epävarmoille alueille erilaisten vaatimusten ja tarjousten verkostossa.
Ihmisen aivot kehittyvät vielä täysi-ikäiseksi tulon jälkeenkin. Joskus muinoin täysi-ikäisyyden raja olikin vasta 21-vuotiaana.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.