Miten mies suree?

Ainakaan meillä ei mies oikein tahdo puhua omasta olostaan. Hänen isällään todettiin juuri levinnyt syöpä. Itse yritän purkaa pahaa oloa sitten ystäviini, kun ei kotona puhuta. Hän jotenkin sulkeutuu. Ehkä se vain on tapa selvitä.

Jokaisella on oma tapansa surra ja käsitellä surua. Toisilla on tarve puhua asiasta, mutta toiset taas haluavat käydä asiaa läpi mielessään.

On raskasta seurata sivusta, kun toinen kärsii, mutta yritä kuitenkin olla tukena hänelle, jos hän sitä tarvitsee ja kaipaa. Voithan kysyä, haluaako poikaystäväsi puhua asiasta kanssasi tai miten voisit häntä auttaa.

Ja voi olla, että poikaystäväsi haluaa ensin miettiä asiaa itsekseen. Puhumisen tarve voi tulla vaikka sitten myöhemminkin.

Anna rakkaallesi aikaa surra. Ja surra hänen omalla tavallaan. Voimia teille molemmille!

Ei ole olemassa "oikeaa" tai "väärää" tapaa surra.
Jokainen suree itselleen luontaisella tavalla.
Kyllä voisin sanoa omakohtaisesta kokemuksesta, että on ihan normaalia "paeta omaan maailmaansa".
Mikä sinusta suremisessa on normaalia, ja mikä epänormaalia, ja kuka sen on määrittänyt?
Menetin itse läheisen noin puoli vuotta sitten, ja ensimmäiset viikot todellakin halusin olla omien ajatusteni ja tunteideni parissa. En tuntenut minkäänlaista tarvetta puhua pälpättää taukoamatta siitä, mitä minusta nyt juuri sillä hetkellä sattui tuntumaan. Minusta ei tuntunut kovinkaan tärkeältä tilittää ajatuksiani.
En kaivannut edes sitä ns. olkapäätä, johon olisin itkeä tillittänyt. Itkin kyllä, mutta ehkä enemmänkin sellaista hiljaista itkua.
Myötätunto ja ymmärrys tuntuu siinä tilanteessa enemmänkin tunkeilulta. Ei surua voi mitata ja määrittää. Ihmisillä, etenkin naisilla, on taipumus yrittää arvioida jopa sitä, että kuinka syvästi ihminen suree tai miten häne yleensä suree. Suurin suru on joskus yllättävästikin sanaton ja jopa itkuton.
Ehkä sinulla ei ole vielä kokemusta läheisen menetyksestä ja mielikuvasi surusta ja suremisesta voivat pohjautua vaikkapa elokuvaan.
Suru surraan pois pikkuhiljaa, kukin tavallaan ja sitten palataan elämään vähän erilaisina kuin aiemmin, mutta palataan kuitenkin.
En oikein pidä siitä, että arvioidaan erikseen, miten naiset surevat ja miten miehet surevat. Mielestäni ei kysymys ole sukupuolieroista, vaan siitä, millainen persoonana on.
Sinä kirjoitat, että et halua nähdä poikaystävääsi tuollaisena. Millaisena sitten? Eikö hän surevana miellytäkään sinua, pitäisikö hänen teeskennellä iloista ja välinpitämätöntä vain sinua miellyttääkseen?
Sinä autat häntä kaikkein eniten antamalla hänen olla rauhassa. Et pakota puhumaan asiasta, jos hän ei sitä vielä tällä hetkellä halua tehdä.
P.S. Puolustelen tässä miehiä kovasti, mutta en silti ole mies, vaan keski-ikäinen nainen.

edelliset vastaukset oli naisilta, mie vastaan ku oon mies ja vasta isäni menettänyt. Mitenkään tietenki naisten näkökulmaa väheksymättä, mutta otsikon vuoksi.

Isäni kuoli puoli vuotta sitten, käsiini. Surin hiljaa. Tärkeintä oli kun tyttöystävä oli lähelläni, kädestä kiinni ottaminen oli tärkeämpää kuin paskan jaarittelu. Lähinnä muistelin hänelle isäni kanssa kokemaa.

On totta, että jokainen käsittelee surunsa omalla tavallaan, en minäkään parkumaan ruvennut. Eihän tyttöystäväni voi isääni takaisin tuoda. Tärkeintä on rakastetun läheisyys!

Ole siis lähellä häntä ja anna aikaa. Kuuntele häntä jos hän puhuu, jos hän on hiljaa, älä tivaa. Jos mies pakenee omaan maailmaansa, se on ok, jos ei vain jatku loputtomiin...

Voimia teille, kuolema vaan on osa elämää...

Oma kokemus on että miehet jakavat iloiset asiat keskenään eivät surua. Kun sitä ei osaa surra toisen puolesta niin myötätunnon tuputtaminen ei miehille sovi. Kun aikaa kuluu riittävästi ja kovimmat tunnekuohut tasaantuvat saattavat sitten ohimennen keskustella. Lähinnä se on sellaista omantunnon kanssa sovun tekemistä.

Suru tulee en sanattomana ja sittenkin vaikeasti ymmärrettävänä. Älä kiirehdi, hänellä on aikaa loppu elämä. Suru tarvitsee aikaa ja aikaa. Ja puhuminen tulee sitten kun sen aika on. Älä ahdistu siitä. Silität ja pidät kädestä ja halaat.

Tuli paha olo kun luin sanasi, en haluaisi nähdä häntä tuollaisena. Millaisena sitten? Iloisenako?
Älkää nyt hyvät "justiinat" määrätkö jo sitäkin, miten saa ja tulee surra.
Jokainen suree tavallaan, kaikki eivät edes kaipaa silloin läheisyyttä tai joka hetki sitä, että joku yrittää jeesustella vieressä.

Isäni kuoli pari viikkoa sitten. Itselläni on paljon hyviä muistoja hänestä, mutta haluan pitää muistot itselläni, enkä halua ihan kaikkea muille kertoa, sillä ne muistot ovat minun ja isäni, eivät ne muille kuulu. Tuntuu, että jos kerron muistoistani, niin ne "karkaavat", haluan pitää ne itselläni. Ehkä tämänsuuntaisia ajatuksia voi olla muillakin surijoilla...? Muuten kyllä höpötän asioitani ja suruakin olen käsitellyt lähteisteni kanssa, mutta muistot kuuluvat minulle. Puhuminen on toki tärkeää, mutta itse olen kokenut tärkeimmäksi LÄSNÄOLON.