Koko kesä on mennyt yksin

Sosiaaliset suhteet on taakka.

Pahin aika on heinäkuu, kun kaikki ovat lomalla.
Eivät silloin ajattele ylläpitää suhteita muihin.

Sen kun oivaltaa, niin on helpompaa.

Yksin oon ollut minäkin koko heinäkuun.
Mutta on ollut tekemistä kun oon tehnyt yksin remonttia.
Elokuu on jo helpompi.

Aloita syksyllä uudet harrastukset! Tulee tuttuja.

Eivät kaikki olekaan piittaamattomia toisistaan, vaan kunnioittavat sitä että jos joku ei ota mitään kontaktia muihin, niin saa olla sitten rauhassa. Mutta jos muutat vain aikomuksesi, että haluatkin ottaa kontaktia muihin, niin muut huomaavat sen, vaikket sanoisi heille mitään, ja tulevat 50% todennäköisemmin puhumaan sinulle, jos haluat. Ihmiset on eri tavalla herkkiä. Voi hyvin sanoa että ihmiskehoissa on sekä "enkeleitä" että "demoneja", ja eläimiä. Kaikki ei ole ihmisiä käytökseltään. Sairasta se on maailman meno todellakin. Nykyäänhän ihmiset on alkaneet sanoa ja tehdä asioita tykkäyksien toivossa... Voi miettiä että onko se ihan oikealla pohjalla sitten... Krishnamurtikin sanoi ettei ole kovinkaan hienoa olla hyvin sopeutunut äärimmäisen sairaaseen yhteiskuntaan. Yksin olo tekee pahaa pitemmän päälle, mutta kyllä siitä nopeasti pääsee jaloilleenkin kun juttelee jonkun kanssa. Pahinta on jos ei käy missää että näkisi ihmisiä, vaan antaa vaan omien projektioiden ahdistaa omaa mieltä. Pitää nähdä mielen varjojen läpi! Suosittelen että katso videoita esim. "Mooji" tai "Eckhart tolle", niin voit oppia vapautumaan niistä.

Mulla alkaa kesän jälkeen yksinäisyys kun ei tarkene enää istuskella ulkona
puistojen penkeillä ja katsella ihmisiä, jotku jopa jäävät juttusillekkin.
Pelottaa miten jaksan ensi kesään tätä ykin oloa, en ole edes työelämässä missä
olisi ihmiskontakteja edes.

sinä se vaan jaksat syyttää muita ja näät vain itsesi uhrina. no siinähän kärsit mene muiden ihmisten seuraan ja hanki kontakteja ja verkostoja. sä näät toiset vaan hyötymismielessä etkä aitoina ihmisinä jotka on saman arvoisia kun sinä. älä syytä ja arvostele ja odota jotain ihme pelastajaa itselles . ota tavitteeksi hankkia yksi ystävä kontakti per päivä. vaikka pakolaiset mene ja auta niitä niin saat elämääsi jotain sisältöö ikuisen valittamisen sijasta ja ihmissuhteita .

Aloittaja; millä tavalla olet itse pyrkinyt luomaan ja ylläpitämään ihmissuhteita?
Oletko itse aktiivisesti hakeutunut tilanteisiin ja paikkoihin joissa on luonteva liittyä joukkoon ja olla sosiaalinen?
Arvaanpa ettet millään tavalla! Niin tyypillistä valittaa yksinäisyyttä ja syyttää toisia siitä että itse istut syrjässä etkä eleelläkään osoita olevasi kiinnostunut seurasta. Torjuva ihminen ei vedä ketään puoleensa.
Ja nyt vastaat "ei se kuitenkaan kannata. Ei kukaan kuitenkaan koskaan ..." jne. Et viitsi halua etkä uskalla edes yrittää. Sitten odotat että sinua tullaan hakemaan!
Raaka totuushan on se, että suuri joukko ihmisiä ei kiinnostu eikä halua tutustua sinuun. Mutta yhtä suuri joukko kyllä haluaa, jos itse teet asian eteen jotain! Jos jäät kyyhöttämään nurkkaan ja pelkäämään että jotkut eivät sinusta välttämättä pidä, päästät ohitsesi mahdollisuuden tutustua niihin jotka pitäisivät.
Elämässä vain on niin että kaikkia eivät kaikki kiinnosta. Kukaan ei ole niin yltiösuosittu että vetää puoleensa joka ikisen! Kaikilla meillä on ominaisuuksia ja piirteitä jotka eivät osaa ihmisiä miellytä. Se on luonnollista. Tuskin sinullekaan joka ikinen ihminen miellyttää?
Ei saa olla niin herkkänahkainen että ensimmäinen torjunta syöksee kuilun pohjalle itkemään elämän kurjuutta ja estää yrittämästä uudelleen toisten kanssa! Jos sellainen olet, pitää sinun opetella kasvattamaan paksumpi nahka ja oppia sietämään myös negatiivista palautetta ihmisiltä. Tai sitten saat istua yksinäisyydessäsi säälimässä itseäsi maailman tappiin.
Mieti mikä ja minkälainen tekeminen tai harrastus tai muu sellainen voisi sinua kiinnostaa. Hakeudu sellaiseen ja avaa mielesi ja rohkaistu kanssakäymiseen. Yhteinen kiinnostuksen kohde yhdistää ihmisiä, ja kavereita löytyy, kun vain päästät lähellesi ja mahdollistat sen.

Paksu nahka, nimenomaan. Löytyyhän niitä lötisijöitä...

Et ole yksin yksin. Jaettu kokemus. Kaikki voi muuttua, Pienin askelin kohti.

Yksinäisyys voi tappaa - jopa kaksi kertaa ylipainoa tuhoisampaa
https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/a778b7e2-359b-4559-bf7b-10fdc9ec61fc

Yksinäisyys tuntuu samalta kuin juoksisit maratonia, pääsemättä koskaan maaliin.
T. Aloittaja ja aloittajan itsensä keksimä aforismi
En jaksa kertoa kaikkea elämästäni, eikä edes tarvitse. Olenko edes yrittänyt? Älkää viitsikö pelleillä.

Minäkin tunnen olevani kuin mallinukke vankina näyteikkunassa, katsellen ohikulkevia ihmisiä toivoen olevansa yksi heistä.. Mutta en ole yksi heistä enkä tule ikinä olemaankaan. Jo lapsena tiesin olevani erilainen, muistan miettineeni että mikä minussa on vialla, mietin olenko hullu tai miettivätköhän muutkin ihmiset tällaisia asioita. En tuntenut oloani ihmiseksi/ihmismäiseksi, pikemminkin kaikki tuntui aina jotenkin epätodelliselta ja samealta, tunsin olevani irrallani kaikesta ja kaikista. Olen ollut masentunut niin kauan kuin muistan, en muista olleeni onnellinen ikinä. Jo lapsena olin koko ajan yksin ja tunsin pohjatonta surua, ainoastaan mielikuvitusystävät tukenani, vielä tänäkin päivänä. Kadun vain sitä etten t*ppanut itseäni silloin 10-vuotiaana..

Kun ihminen on totaalisen yksinäinen niin ettei ole edes juttelu kaveria muuta kuin ruokakaupan kassa jolle sanot hei ja kiitos. Näin on omalla kohdallani että menee jopa kolmekin viikkoa ilman minkäänlaista ihmiskontaktia. Minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko ja jännittäminen vaivana ja riesana nuoresta saakka. Tässä iässä ei enää ystäviä mistään saa olen netin kautta yrittänyt mutta aina tuo pelko estää tutustumisen. Live elämässä edes yksi ihminen olisi painonsa arvoinen kultaa mutta mistäpä sen sitten löytäisi kun ei uskalla mennä juttelemaan tuntemattomien kanssa eikä kai mitään syvällistä ystävää enää saakkaan kun ihmiset ovat nykyisin kovin pinnallisia ja jos jostakin ihmisestä ei ole itselle hyötyä niin eipä sitten edes viitsitä vaivautua. Näin on ollut jo viimeiset neljäkymmentä vuotta. Mielestäni tämä ei ole ihmisarvoista elämää kun tuntuu että elämä vaan menee ohi eikä itse ole muuta kuin sivusta katsojana.

Onhan kaikenlaisia tilaisuuksia joihin voi osallistua, joissa on muita ihmisiä
Kursseja, luentoja, ym. ym ota selvää mitä sinun paikkakunnallasi on!

Viimeiste 7 tai 8 kesää oon ollu yksin. Ei autistista, homoa kukaan halua kaveriksi. Muut perustaa perheitä ja elää sitä todellisuutta. Itse katselen FB-päivityksiä ja kerään vihaa sisälleni. Alkoa juotava toisinaan tuskan lieventämiseksi. Hukuttautua vois, suunnitelmat jo pitkällä. Ei tämä elämä sellaista onnea suonut, mistä lapsena haaveili. Tuli saatananmoinen itku, pienestä ilosta.

Ei täss mittää onkelmaa ole.
Yksinästä erakkoelmää.Kerrostaloyksiö.
Tääl mää ole ollu ihan yksin jo koht kymmene vuotta tää ko alko 2010.

Onhan tämä tavallaan aika surullista monilla tasoilla, millaisissa tilanteissa paljon ihmiselämiä tapahtuu.

Johtopäätöksenä voi todeta, että tämä meidän yhteisö toimintaperiaatteineen on täysin epäonnistunut.

Itse en ole varsinaisesti kokenut yksinäisyyttä kuin vasta aikuisuudessa ja nykyisempinä aikoina (monina vuosina kasautuvissa määrin kuitenkin jo...). Enkä ehkä koe tai ainakaan sanoitakaan sitä niin kuin monet muut...

Yksinäisyyden kohdalla puhutaan paljon ystävien, ihmisten puuttumisesta läheltä. Se on tietysti totta ja perustavaa. Silti mielestäni ehkä yksinäisyyden kaikkein raastavin puoli on ihmiskontakteihin liittyvien elämän suuntien ja ulottuvuuksien puuttuminen ylipäätään. Se saa tuntemaan, että elämällä ja tulevaisuudella ei ole oikeastaan mitään muuta suuntaa kuin tyhjyys ja kuoleminen. Että voisi oikeastaan mennä ennemmin raiteelle kuin jäädä sinne.